Hyppää pääsisältöön

Facebookissa leviää ärhäkkä virus – näin se vaikuttaa neuroottisen kulttuuritoimittajan mielenterveyteen

Toimittajat syö pilaantunutta omenaa
Toimittajat syö pilaantunutta omenaa Kuva: Heidi Gabrielsson/YLE tietokonevirukset

Tämä on tunnustus. Levitimme virusta Facebookissa. Virusta pahemmiksi seurauksiksi nousivat neuroottiset huolet ja valtava häpeä. Miten on mahdollista, että kaksi itseään fiksuna pitävää kulttuuritoimittajaa avaa samana iltana videolinkiksi naamioidun viruksen Facebookissa? Koska kokemuksemme olivat niin samankaltaiset, julkaisemme kirjoituksen tuplanarsistisesti minä-muodossa.

Kiistäminen

Enhän nyt minä! Kun tajuan menneeni viruslankaan, kiistän kaiken. En laita samantien sivulleni kirjoitusta mahdollisesta virusvaarasta, koska en ole tehnyt virhettä, enhän.

Kiellän myös tyhmyyteni, vetoan väsymykseen ja ajattelemattomuuteen. Olen vain epähuomiossa klikannut videon, ikään kuin sillä tavoin asiaa ei olisi tapahtunut. Syy saattaa olla jossain muussa. Kun saan ensimmäiset viestit siitä, että jotkut kaverini ovat avanneet videon, pidän heitäkin tyhminä.

Kun saan enemmän viestejä siitä, että “minä” jaan kaikenlaisia outoja videota kavereilleni, alan myöntää ongelman. Tässä vaiheessa vaihdan salasanan ja tyhjennän välimuistin. Kun huolestuneita viestejä tulee toimenpiteistä huolimatta lisää, alan panikoitua.

Olen muuttunut viruksen levittäjäksi, saastuneeksi saastuttajaksi, huonoksi ihmiseksi. Olen hyvä minä ja huono minä. Huono minä levittää tietämättäni linkkejä ja pornoa. Hyvä minä vastailee kavereitteni kysymyksiin ja pahoittelee tapahtunutta. Osaavatkohan ihmiset erottaa meidät? Osaanko itse?

Huomionkipeys

Olin todella ilahtunut, kun suuresti arvostamani vanha ystäväni oli tägännyt minut julkaisuunsa. Hän oli ajatellut minua ja huomioinut minut! Ihanaa. Sähköistä sieluani siveli tällainen huomionosoitus.

Fakta on se, että saan aika vähän huomionosoituksia (lue: saan niitä aika paljon, mutta mikään ei riitä minulle.) Siksi virukseksi naamioitu julkaisu miellytti niin paljon. Ehkä samasta syystä naisia huijaavat auervaarat onnistuvat vuodesta toiseen – olemme niin persoja pienillekin huomionosoituksille ja mielistelylle, että huonoinkin huijaus menee läpi. Menee, vaikka luulemme haistavamme huijarin heti ja osaavamme erottaa feikit tapaukset aidoista.

Olen hetken aikaa myös ylpeä siitä, että virus oli valinnut juuri minut – edes joku kokee minut tärkeäksi! Ja toisaalta, kun onnistun levittämään virusta eteenpäin, ihmiset näkevät nimeni ja ajattelevat hetken minua. There is no such thing as bad publicity!

Jollain oudolla tavalla minua myös huvittaa se, että profiilini sylkee pitkin poikin Facebookia pornovideoita ja julkaisuja, joiden sisällöstä en tiedä mitään (en koskaan pääse näkemään näitä julkaisuja, koska ne katosivat vastaanottajilta hyvin nopeasti). Siitäs saatana saatte, anna palaa, virus!

Unohdan virusta symppaavan ajatusleikkini ja optimismini nopeasti: valituksia ja kyselyitä tulee Messengeriin ja seinälleni solkenaan.

Häpeä

Vajoan valtavaan häpeään siitä, että olen mennyt tyhmyyksissäni klikkaamaan auki videon. Luulin olevani tällaisen yläpuolella. Vain luuserit avaavat epäilyttäviä videoita. En olisi halunnut jakaa virusta paljastavaa varoitusta ystävilleni, koska silloin he tietävät minunkin avanneen videon. Selitykset eivät auta. Häpeään liittyy myös likainen olo. Joku on tunkeutunut sisään digitaaliseen minuuteeni.

Tyhjennän kaksi kertaa välimuistini ja vaihdan salasanani. Toivon, että tämä taistelu riittää. Turha toivo.

Ongelma jatkuu ja kysyn lisää vinkkejä muilta. “Minä säästyn näiltä, kun en avaa epäilyttävän näköisiä linkkejä.” Tai pitkä selitys välimuistin rakenteesta, temp-tiedostoista, tyhjentämisestä, laajennukset-osiosta, työkaluista, lisää tyhjentämisestä… Alan kokea oloni osaamattomaksi.

Tunnetta pahentaa se, kun joku yrittää kuitata asian huumorilla. Kun virus iskee ja tietokoneesi näyttö vilkkuu oudoista ilmoituksista, en suosittele vitsailemaan, vaikka aikomuksesi olisi hyväntahtoinen ja kannustava. Tuossa tilanteessa ei nimittäin paljon naurata.

Eräs kaverini laittaa vitsikkään viestin, jonka mukaan nykyään on saavutus saada virus koneelleen. Tämä syventää kuilua entisestään.

Alan tulkita tässä vaiheessa kavereitteni neutraalitkin viestit vittuiluna ja nöyryytyksenä. “Sinulla taitaa olla virus” on minulle yhtä kuin “vitun idiootti, syyllinen!” Koen oloni siksi koulukiusatuksi ressukaksi, jonka selkään on liimattu nöyryyttävä lappu, jota hän ei itse näe.

Näen piilomerkityksiä, piikittelyä ja jonkun vanhan kaunan kostamista asiallisissa yhteydenotoissa. Ovatkohan he kerääntyneet joukkona minua vastaan? Tuntuu siltä kuin olisin aivastanut haitaribussin keskiosassa ja kaikki kanssamatkustajat huutavat minulle, että mene muualle täältä meitä sairastuttamasta!

Kuka haluaa olla viruksen levittäjän kaveri? Pelkään jääväni yksin. Seuraan neuroottisena Facebook-kaverimäärän muutoksia. Pahalta tuntuvat utelut siitä, mitä virukselle pitää tehdä. Tekee mieli huutaa, etten minä tiedä. Olen syytön!

Kuinkahan moni on virusviestini oikeasti saanut? Jättääköhän moni kertomatta minulle kohteliaisuussyistä?

Nostan kädet ylös, koska en enää tiedä mitä tehdä. Istun ja katson konettani.

Vanhus

Olen lukenut naljailevia kolumneja vanhusten nolosta ja kömpelöstä somekäyttäytymisestä. Voi olla, että seuraan Facebookissa vääriä vanhuksia, mutta en ole huomannut kuin muutamia pikkumokia: Messengeriin tarkoitettu viesti, jonka lähettäjä on kirjoittanut vahingossa jonkun seinälle. Tai nolojen elämänviisauksien jakaminen sukulaislapsille.

Päinvastoin saan todistaa päivittäin yli 65-vuotiaiden taiten otettuja ja oikeinpäin ladattuja kuvia, aktiivista kulttuuririennoissa ja ravintoloissa käymistä sekä taktikoitua tykkäämiskäyttäytymistä päivityksiä seuranneissa keskusteluissa.

Myös suuressa virustaistelussa huomaan varttuneempien hoitavan suvereenisti ongelmaa ja lähettävän rauhoittelevia vinkkejä, mitä viruksen kanssa pitäisi tehdä. On onni, että kaiken kokeneet vanhukset ovat vallanneet Facebookin – heidän kommenttinsa rauhoittavat minua virusvitutuksen ollessa korkeimmillaan.

Asian kääntöpuolena oli, että alan kokea oloni kahta kömpelömmäksi, kun eläkeikäisetkin tuntuvat hallitsevan tietotekniikan paremmin kuin minä.

Vainoharhaisuus

Koko ensimmäinen yö viruksen jälkeen menee valvoessa. Minut valtaa huoli siitä, etten nuku enää milloinkaan ja terveyteni tuhoutuu. Tämä ulottuu myös mielenterveyteen. Voiko viruksen aiheuttama huoli laukaista masennuksen? Entä mitä tapahtuu, jos nukahdan ja sillä välin virustilanne on ryöstäytynyt lopullisesti käsistä?

Käyn yöllä tarkastamassa, onko Facebookin aloitussivulleni tullut punaiseen palloon numeroita ilmaisemaan uusia ongelmia. Tarkastan, onko verkkopankkini saldo oikea. Verkkopankissa käynti herättää uuden huolen: mitä jos se olikin virhe ja nyt joku pääsee näpräämään tiliäni? Revin johtoja pois koneestani ja sammutan sen hetkeksi.

Yhden aikaan yöllä olen vainoharhoissani miltei samoissa sfääreissä kuin Francis Ford Coppolan Keskustelu-elokuvan päähenkilö, joka repii koko kotinsa auki etsiessään epäilemiään salakuuntelulaitteita.

Minulla on Facebookissa satoja kavereita. Muun muassa kaikki entiset ja mahdolliset tulevat työkontaktit. Minulla on hirveä pelko siitä, että kaikki tulevaisuuden työtilanteet ovat nyt tuhoutuneet. Vaikka tiedän, että suurin osa tajuaa kyseessä olevan virus, voivat he tehdä johtopäätöksiä älykkyydestäni, digiosaamisestani sekä ihmisyydestäni.

Sydämeni hakkaa ja alaselkääni sattuu.

Eliminointi

Tuntuu pelastusrenkaalta kun atk-nero Facebook-kaverini neuvoo mitä pitäisi tehdä. Hän myös kehuu minua nopeasta salasanan vaihdosta. Ensimmäistä kertaa koen pienen onnistumisen tunteen. Tämä tuntuu erityisen hyvältä, koska olen jo tässä vaiheessa kaiken muun lisäksi aiheuttanut parisuhderiidan heittelemällä johtoja ja latureita raivoissani etsiessäni ulkoista kovalevyä, johon halusin laittaa suojaan valokuvat koneeltani.

Vaihdan salasanat kaikkiin palveluihin, mitä käytän. Lupaan itselleni laajentaa vuodesta 2005 pitämäni kolmen salasanan vaihtoehtolistaa. Päätän myös seuraavana päivänä siivota koneeni, poistaa turhat tiedostot ja alkaa pitää virustorjuntaa ajantasalla.

Poistan ystäväni neuvosta Chrome-selaimen kokonaan. Tällainen digitaalinen amputoiminen tuntuu sekä miellyttävän radikaalilta että pieneltä kuolemalta. Näin isolla teolla ongelmasta varmasti pääsee eroon, mutta miten kaikki ne ihanat nettisivut, jotka uskollinen Chromeni oli painanut mieleensä? Menettäisinkö jotain tärkeää poistamalla selaimen? Chrome on joka tapauksessa pakko hyljätä.

Huomaan ajattelevani entistä enemmän tietotekniikkaa ihmissuhteen kaltaisesti. Hyvästi, vanha uskollinen ystävä, Chrome! Tervehdys, Safari, puolituttu menneiltä vuosilta! Voinko luottaa sinuun?

Muistien tyhjentäminen ja salasanojen muuttaminen ovat vastenmielisiä asioita ihmiselle, joka ei halua elämäänsä muutoksia. Hermostun tästä tilanteesta, koska en voi kontrolloida sitä. Lisäksi toimenpiteistä seuraa paniikki siitä, että unohdan uudet salasanat enkä koskaan pääse käsiksi omaan sähköpostiini, Facebookkiini, Twitteriin ja vastaaviin.

Seuraavana päivänä töihin meno tuntuu siltä kuin otsassa lukisi “tartunnan saanut”. Ajattelen, että kaikki tietävät minun olevan se viruksen levittäjä. Asiaa ei auta valvotusta yöstä johtuvat punaiset silmät ja käsien tärinä.

Jälkipyykki

Olen käyttänyt virusongelman selvittämiseen tunteja. Tämä tuntuu toiselta työltä.

Kokemus on muistuttanut salakavalasti myös kaikista muista laiminlyönneistäni ja hoitamattomista asioista: ripustamista vaille jäänyt taulu lattialla, seinästä hieman roikkuva pistorasia, mapittamattomat tärkeät paperit, likainen jääkaappi, ystävät, joihin en ole pitänyt yhteyttä… Tekemättömiä tai huonosti tehtyjä töitä oli lopulta niin paljon, että alan harkita edunvalvojan hankkimista itselleni.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että virus on selätetty. Tai sitten luulen niin. Niin kuin huonoissa ja hyvissä kauhuelokuvissa, tuhotuksi luultu örkki iskee takaisin jossain vaiheessa.

Olen varma, että virus ryömii jostain välimuistin sopukoista ja alkaa riehua uudestaan juuri kun olen huokaissut ja palannut turvallisesti kontrollifriikkiin arkeeni.

Tuntuu ahdistavalta, kun menen Facebookiin. Ahdistaa avata puhelinta tai konetta. Toisaalta tuntuu vielä ahdistavammalta olla erossa niistä, tietäen, että mitä vaan voi tapahtua sinä aikana kun olen poissa verkosta. Ihan kuin minulla olisi lapsi, jota en voi jättää hetkeksikään vartioimatta. Pelkään koko ajan, että jotain kauheaa tapahtuu.

Jäljelle jää epäilys.

Keskustele