Vanhempi ottaa usein lapsen ongelman henkilökohtaisesti, vaikka ei tarvitsisi, kirjoittaa vuorovaikutuskouluttaja Elina Kauppila.
Hellepäivänä auton takapenkillä lapsi huutaa ja itkee sitä, ettei saanut kaupassa jäätelöä. Vanhemman mieleen saattaa nousta esimerkiksi seuraavanlaisia ajatuksia:
- Kiittämätön lapsi, aina pitäisi saada herkkuja!
- Kehtaakin kiukutella, sillä on hyvin asiat.
- Olisi nyt hiljaa, huutaminen ärsyttää ja ahdistaa!
- Miksi tuon pitäisi aina saada herkkuja, eihän kukaan koko ajan voi herkutella?
Tuntuvatko jotkut näistä reaktioista tutuilta? Isomman lapsen kohdalla voit vaihtaa jäätelön iPuhelimeen, lomaan tai merkkivaatteisiin. Tahtoikäisen kanssa kysymys voi olla hyvin pienestäkin asiasta kuten halusta pukeutua mielipaitaan, vaikka se on pyykissä.
Samalla vanhempi siirtää kyvyttömyytensä sietää kielteisiä tunteita eteenpäin sukupolvien ketjussa.
Väitän, että suurin osa lapsiperhearjen konfliktitilanteista on sellaisia, joissa vanhemmalla menevät puurot ja vellit sekaisin. Vanhempi ottaa lapsen ongelman henkilökohtaisesti, vaikka ei tarvitsisi. Se pahentaa ongelmaa eikä opeta lapselle tunnetaitoja.
“Sinä teet tämän minulle” -marttyyrimentaliteetti leimaa helposti vanhemmuuden arkea. Lasta syytetään hänen aidosta tunnekokemuksestaan. Samalla vanhempi siirtää kyvyttömyytensä sietää kielteisiä tunteita eteenpäin sukupolvien ketjussa.
Amerikkalainen Nobel-ehdokkaaksikin nimetty terapeutti Thomas Gordon teki elämäntyönsä perheiden hyvinvoinnin lisäämiseksi. Gordon kehitti vuorovaikutusohjelman vanhemmille. Sitä on opetettu Suomessakin jo vuodesta 1979 lähtien , ensin nimellä Gordonin perhekoulu ja sittemmin nimellä Toimiva Perhe. Toimiva Perhe -metodin eräs keskeisin työkalu on oivallus siitä, kenen ongelmasta ristiriitatilanteessa on kysymys. Kenen ongelma pitää ratkaista, jotta tilanne helpottaa?
Pidän tätä kysymystä erittäin tärkeänä. Se, että ymmärrän, että ongelma ei olekaan minun, saa minut ottamaan tilanteen vähemmän henkilökohtaisesti. Kuten eräs kurssilaiseni asian ilmaisi, syntyy henkinen turvatyyny minun ja lapsen tunnekuohun väliin, jolloin minun ei tarvitsekaan lähteä mukaan kiukkuun tai loukkaantua siitä, että lapsella on ongelma. Voin sen sijaan hyväksyä empaattisesti lapsen tunteet ja kulkea hänen mukanaan tunnekuohun alusta loppuun, jolloin lapsi huomaa, että tilanne ja sen nostattamat tunteet eivät olleetkaan maailmanloppu.
Kun lapsi kokee, että hänen tunteensa hyväksytään, hänelle kehittyy kyky kohdata hankaliakin tilanteita ja tunteita turvallisin mielin.
Tässä on ajatuksen taika: asetunkin lapsen puolelle, enkä häntä vastaan, vaikka hänen kiukkunsa ottaa minua päähän.
Kun lapsi kokee, että hänen tunteensa hyväksytään, hänelle kehittyy kyky kohdata hankaliakin tilanteita ja tunteita turvallisin mielin.
Jotta vanhempi pystyy pysähtymään tilanteen äärellä, on hänellä oltava jo jonkinlaisia läsnäolon ja itsereflektion taitoja. Vanhemman on pystyttävä sietämään omia vaikeita tunteitaan – mikä taas tarkoittaa, että hänellä itsellään on oltava turvallinen kokemus kaikenlaisten tunteiden olemassaolosta. Tällainen kokemus syntyy vuorovaikutuksessa toisen kanssa, oli tuo toinen oma vanhempi lapsuudesta tai esimerkiksi terapeutti aikuisena.
Samat taidot auttavat myös siinä, että kykenee valitsemaan oman suhtautumisen puhtaan reaktiivisuuden sijaan. Tai kuten kasvatustieteen tohtori Liisa Ahonen totesi Loviisan Sanomissa: “Voimakas tunne ottaa yliotteen ihmisestä. Tunne jyrää ja saa sanomaan ja tekemään asioita joita ei tarkoita”. Ahonenkin korostaa, että kasvatuksessa tärkeintä olisi aikuisen vuorovaikutustaitojen hiominen.
Vanhemman on hyvä vastaavissa tilanteissa miettiä, kuinka häneen lapsuudessa suhtauduttiin.
Samaan päätyi väitöksessään tutkija Johanna Mäki-Havulinna luokkatilanteiden ja opettajan vuorovaikutustaitojen suhteen. Koululuokassa, jossa vallitsee luottamuksen ilmapiiri ja opettaja työskentelee käyttäen omaa persoonaansa ja läsnäoloaan, voidaan Mäki-Havulinnan tutkimuksen mukaan hyvin.
Näyttääkin siltä, että tärkeintä oppimisen ja kehittymisen kannalta on kokea olevansa turvassa. Turvallisuuden kokemus ei synny tunteiden kieltämisestä ja vähättelystä tai lapsen kokemuksen paheksumisesta vaan siitä, että lapsi tuntee olevansa hyväksytty ja rakastettava juuri sellaisena kuin on. Lapsen on siis hyödyllistä saada kokea kiukku ja pettymys siitä, ettei hän saanut hinkumaansa jäätelöä.
Vanhemman on hyvä vastaavissa tilanteissa miettiä, kuinka häneen lapsuudessa suhtauduttiin. Olenko ehkä kokenut itse lapsena mitätöintiä tai syyllistämistä? Etupenkillä voi osoittaa itseään kohtaan myötätuntoa mielessään ja lohduttaa itseään. Itsemyötätunto helpottaa tunnekuohun käsittelyssä ja antaa vanhemmalle voimaa lohduttaa lasta: "Sä oisit kovasti halunnut jätskin ja nyt oot ihan vihainen ja pettynyt siitä, että et sitä saanut”.
Vanhempi, jolle lapsen tunnekuohun sietäminen on hyvin hankalaa, on usein itse uupunut. Tähän uupumukseen ei auta itsesyytös vaan lempeä ja myötätuntoinen suhtautuminen omiin haasteisiin vanhempana ja ihmisenä. Jos voimavarat ovat vähissä, apua voi hakea esimerkiksi omasta terveyskeskuksesta, perheneuvolasta, Maria Akatemiasta tai Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry:stä.
Kirjoittaja Elina Kauppila on mindfulness- ja vuorovaikutusohjaaja, joka on kirjoittanut lasten ja vanhempien tunnetaidoista.
