Teiniangstia, tyylirikoksia ja alavireisiä kitaroita — kuinka nu metalista tuli rockhistorian pilkatuin musiikkigenre

1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa nu metal -genre hallitsi raskaan musiikin maailmaa. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin se on yksi rockin historian pilkatuimmista tyylilajeista. Mitä oikein tapahtui?

Kappale on samalla sekä kylmäävä että vaivaannuttava. Kornin ensimmäisen, nimettömän levyn päätösraita Daddy. “You raped, I feel dirty / It hurt, as a child”, yhtyeen laulaja Jonathan Davis karjuu. Kappaleen lopussa Davis murtuu täysin. Se päättyy lohduttomaan kaksi minuuttia kestävään nyyhkytykseen.

Sama traumojen, ahdistuksen, vihan, itsetuhoisuuden ja masennuksen ilmapiiri hallitsee koko levyä. Albumin kappaleet kertovat hyväksikäytöstä, kiusaamisesta, patoutuneesta raivosta ja kostofantasioista.

Kornin musiikki on brutaalia, matalalta jyräävää, yksinkertaisen tehokasta ja paikoitellen varsin groovailevaa. Basso on hallitsevassa osassa, ja kitarat on viritetty niin matalalle, että vihaisesti muriseva musiikki tuntuu piehtaroivan jossakin psyyken pohjamudissa. Dynamiikka on jyrkkää. Pahaenteisiä tunnelmointeja seuraavat räjähtävät riffit. Kitarasooloja ei juuri kuulla.

Kaiken päälle Davis ärjyy, murisee, valittaa, puhisee, sähisee ja raivoaa. Hän kierii itsesäälissä, vannoo kostoa ja purkaa lapsuudentraumojaan.

Kun Kalifornian Bakersfieldistä kotoisin olevan Kornin debyytti ilmestyi vuonna 1994, yhtyeen musiikilla ei ollut vielä nimeä. Pian sitä alettiin kutsua nu metaliksi tai nü-metaliksi eli “uudeksi metalliksi” tai “uusiometalliksi”.

Vihainen ja angstinen, hip hopia ja metallia yhdistelevä tyyli löysi poikkeuksellisen voimakkaan kaikupohjan 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun teineistä. Nu metal -yhtyeitä alkoi tulvia ovista ja ikkunoista. Kornin ja sen ohella tyylilajia innovoineen Deftonesin rinnalle nousi bändejä, kuten Limp Bizkit, Slipknot, System of a Down, Linkin Park, Static-X ja Coal Chamber.

Kornin albumit Follow the Leader (1998) ja Issues (1999) nousivat USA:n albumilistan kärkeen ja myivät miljoonia. Limp Bizkitin kolmannesta levystä Chocolate Starfish and the Hot Dog Flavored Waterista (2000) tuli kaikkien aikojen nopeiten myynyt rocklevy Yhdysvalloissa. Linkin Parkin Hybrid Theory (2000) puolestaan on 2000-luvun parhaiten myynyt debyyttilevy. Jopa Slipknotin kaltaiset kaukana popista möykänneet yhtyeet saattoivat hätyytellä listojen kärkisijoja.

Jo 1980-luvulla perustettu brasilialainen Sepultura oli ensimmäinen vanhemmista metalliyhtyeistä, joka hyppäsi nu metal -junan kyytiin. Sen vuonna 1996 julkaistusta, Kornin soundeista vastanneen Ross Robinsonin tuottamasta, nu metal -vaikutteisesta Roots-levystä tuli sekä suosittu että kriitikkojen kiittämä.

Ozzy Osbournen Ozzfest-festivaalikiertueita hallitsivat 1990-luvun lopulla nu metal -yhtyeet. Brittiläinen musiikkilehti Kerrang! keskittyi nu metaliin, ja siitä tuli brittien suosituin viikoittainen musiikkilehti. Korn vieraili animaatiosarja South Parkissa.

Myös Suomessa nu metal oli suosittua. Yhtyeet, kuten Korn ja Limp Bizkit, kävivät täällä keikalla, ja myös Suomessa oli oma nu metal -skenensä.

Nu metal ei ollut vain musiikkigenre, vaan se oli kansainvälinen kulttuurinen ilmiö.

Kun brittiläinen The Guardian kirjoitti nu metalista vuonna 2017, lehti kutsui sitä “musiikin historian pilkatuimmaksi genreksi”. Internet tulvii pilkallisia kirjoituksia tyylilajista, ja “kaikkien aikojen huonoin nu metal -yhtye” -listoja. Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Ohjaajana ja käsikirjoittajana työskentelevä Milla Pelkonen löysi nu metalin teini-ikäisenä 1990-luvun lopulla.

– Muistan, kuinka 16-17-vuotiaana istuin huoneessani myöhään illalla ja katsoin pienestä kuvaputkitelevisiosta Ylen näyttämää Kornin livekeikkaa. Tuijotin sitä naama ihan kiinni telkkarissa ja kirjoitin ylös sanoituksia. Ajattelin, että: “Miten ne voivat sanoa tuollaisia!”

– Olin pahimmassa murrosiässä ja kaipasin, että joku ilmaisisi tuntemiani asioita. Etsin sitä kauheasti musiikista silloin. Halusin, että se kanavoisi jotenkin omia tunteitani ja sanallistaisi niitä. Niin sain angstini purettua, Pelkonen muistelee.

Hän kirjoitti itsekin runoja ja pian myös sanoituksia omalle nu metal -vaikutteiselle, kolmen naisen muodostamalle yhtyeelleen Ravinelle.

– Madalsimme bändissä kitaran kielet niin matalalle kuin ne saa. Kun ensimmäisen kerran kuulee vahvistimesta sen matalan soinnun sairaan kovalla… Jokin siinä pääsi ulos, Pelkonen nauraa.

Muun muassa I Was a Teenage Satan Worshipper - ja Tigerbombs-yhtyeissä rumpuja soittanut ja Uusi Tampere -festivaalin tuottajana toimiva Antti Hietala soitti 1990-luvun lopulla perustetussa Killpretty-nimisessä nu metal -yhtyeessä, joka oli osa Tampereella vaikuttanutta TreUnion-kollektiivia.

– Minulle nu metal -fanius tuli vähän vaivihkaa. Kuuntelin nuorempana funk metal -bändejä, kuten Living Colouria ja 24-7 Spyzia. Vuonna 1993 julkaistu Judgment Night -elokuvan soundtrack oli minulle iso juttu. Sillä metalli- ja indie-bändit tekivät yhteiskappaleita räppäreiden kanssa. Samoihin aikoihin Rage Against the Machinen kaksi ensimmäistä levyä kolahtivat lujaa, Hietala muistelee.

Hietala ei innostunut vielä Kornin ensimmäisestä levystä, mutta yhtyeen toinen levy, vuonna 1996 julkaistu Life Is Peachy, muutti hänen mielensä.

– Levyn soundi oli todella pelkistetty. Kokonaisuus oli rakennettu vähistä elementeistä. Se muistutti vaikkapa Helmet-yhtyeen Meantime-albumista, joka on yhä yksi kaikkien aikojen parhaista raskaan musiikin levyistä. Basso, kitara, rummut ja vihaisen kuuloinen laulaja. Se oli todella tiivis paketti.

Myös varhaisen Kornin rosoisuus vetosi Hietalaan.

– Siellä kuuluivat soittovirheet, ja vaikkapa se, kun basson kielet läpsyivät mikrofoneihin.

Pelkosen tavoin myös Hietalalla yhtyeen sanoitusten angstisuus osui juuri oikeaan elämänvaiheeseen.

– Olin juuri otollisimmassa iässä. Vaikka en tankannut Kornin tekstejä, angsti niistä välittyi hyvin. Ne sisälsivät juttuja, joita useimmat teini-iässä kokevat. Lukion ensimmäisellä luokalla meillä oli videotyöprojekti. Kuvasin huoneessani todella angstisen lyhytelokuvan, jossa katselen televisiota ja lopulta ammun sekä television että itseni. Taustalla soi Kornin Good God, Hietala muistelee nauraen.

Omaa osaansa nu metalin nousussa näytteli se, että tyylilaji ei vaatinut soittajilta samanlaisia taitoja kuin monet muut metallin genret.

– Nu metalin tempo on aika rento ja se on todella riffipohjaista. Kitarasooloja ei ole oikeastaan yhtään. Soittotyyli on simppeli. Nu metalin soittaminen ei ole mitään kauhean vaikeaa. Ei tarvinnut olla mikään mestarisoittaja, Milla Pelkonen kertoo.

Myös ulkomusiikilliset seikat olivat tärkeä osa nu metalia.

– Kornilla oli selkeästi oma pukeutumistyylinsä. He panostivat siihen, miltä he näyttivät. Se oli verkkareineen aika kaukana perinteisestä hevilookista. Se vetosi, koska en itse ollut ikinä perustanut hevityylistä, Hietala muistelee.

Nu metal -tyyliin kuuluivat hip hopista napatut elementit, kuten leveälahkeiset housut, verkkarit ja lippikset. Hiuksissa suosittiin rastoja ja blondattuja latvoja. Lävistykset huulissa tai nenässä olivat tavallisia.

Yhtyeet, kuten Slipknot, Mudvayne ja Mushroomhead, käyttivät kauhuelokuvien ja sarjakuvien inspiroimia naamioita, vartalomaaleja ja asuja. Jopa aluksi melko arkisesti pukeutuneen Kornin Jonathan Davisin Adidas-verkkarit alkoivat 1990-luvun puolivälin jälkeen olla paljeteilla koristeltuja muotiluomuksia. Hän käytti myös kilttiä ja soitti toisinaan säkkipilliä.

Vuonna 1998 Kornin kolmannesta levystä Follow the Leaderista tuli nu metalin ensimmäinen listaykköslevy. Kuitenkin jo seuraavana vuonna genre sai maineeseensa ensimmäisen tahran. Woodstock ´99 -festivaalin oli tarkoitus olla alkuperäisen Woodstockin hengessä rauhan, rakkauden ja musiikin juhla. Tapahtuma meni kuitenkin pahasti pieleen.

Kiusattujen, herkkien teinien musiikista oli tullut riehuvien, paidattomien urheilijapoikien ja junttien sikailurokkia.

Paahtavassa 38 asteen helteessä Griffissin lentotukikohdan asfalttikentällä paistuneet festarikävijät turhautuivat ylihintaisiin vesipulloihin ja alimitoitettuihin saniteettitiloihin. He alkoivat riehua ja hajottaa paikkoja. Yleisö repi paloja lavasta, festivaalia ympäröivästä aidasta ja tuotantotorneista.

Sekä Limp Bizkitin että Kornin keikoilla raportoitiin tapahtuneen joukkoraiskaus. Seksuaalinen ahdistelu oli hillitöntä. Festivaalin päätöspäivänä sunnuntaina Red Hot Chili Peppersin keikan aikana yleisö alkoi polttaa muovipulloja valtavissa kokoissa. Lopulta katsojat polttivat kaiken syttyvän, muun muassa 12 perävaunua ja yhden pienen bussin. He ryöstivät kojuja ja pankkiautomaatteja.

Syyttävä sormi osoitti erityisesti Limp Bizkitin ja tuolloin nu metaliin liitetyn Kid Rockin suuntaan, joiden väitettiin yllyttäneen yleisön tuhovimmaa. Vaikka pahimmat tuhot eivät edes tapahtuneet samana päivänä, jona Limp Bizkit, Kid Rock tai Korn esiintyivät, nu metalin maine kärsi kolauksen. Kiusattujen, herkkien teinien musiikista oli tullut riehuvien, paidattomien urheilijapoikien ja junttien sikailurokkia.

Rolling Stone -lehden Rob Sheffield kuvasi tapahtumaa tuoreeltaan vuonna 1999 “musiikillisesti ja poliittisesti kiusaajien voitoksi”. Tämä mielikuva on säilynyt. Kun The Guardian -lehti kirjoitti aikaisemmin tänä vuonna juttusarjassaan When good TV goes bad Kornin MTV Unplugged -esiintymisestä, se kuvasi nu metalia “angstisten valkoisten poikien” musiikiksi, joka “otti metallin riffit ja ärjynnän, hip hopin räpin ja skrätsäyksen ja korosti kummankin naisvihaa”.

Milla Pelkonen ja Antti Hietala eivät kuitenkaan jaa tätä näkemystä. Pelkoselle nu metal oli ennen kaikkea oman kaveriporukan itseilmaisua.

– Meillä oli kaikilla se nu metal -tyyli. Oli lävistyksiä ja mustapunaiset vaatteet. Niittirannekkeiden piti olla juuri tietynlaisia. Look oli kauhean tärkeä, hän muistelee.

– Varsinkin silloin miellettiin epätyypilliseksi, että naiset kuuntelevat metallia. Omassa kaveripiirissä oli kuitenkin paljon musiikki-ihmisiä, bändissä soittavia tyyppejä ja faneja. En tuntenut itseäni yksinäiseksi fanittamisen suhteen.

– Keikat olivat todella yhteisöllisiä. Tunsin, että olin siellä jättikokoisen perheeni keskellä. Fanius tuntui voimaannuttavalta. Olin ylpeä “meistä”, kun kuuntelimme sellaista musiikkia. Olen myöhemmin lukenut, että nu metal -sanoituksissa oli paljon naisvihaa. En kuitenkaan silloin ottanut sitä niin vakavasti, eikä se häirinnyt. Oli tärkeämpää, että ne sanoittivat maailmantuskaani.

Woodstock ’99 -festivaalia ympäröivän kohun Pelkonen muistaa vain hämärästi.

– Koin nu metal -keikoilla pelkästään kunnioittavaa kohtelua. Tunsin muiden ihmisten kanssa yhteyttä, en uhkaa. Mitään kourintaa ei ollut, vaikka olisin ollut kuinka edessä. Kävin monesti nu metal -keikoilla myös yksin. En nykyään esimerkiksi menisi teknoklubille yksin. Lähentelyn määrä on aikamoinen.

Hietalan muistot suomalaisesta nu metal -skenestä ovat samansuuntaisia.

– Mitään naisvihamielisyyttä en havainnut missään vaiheessa. Pikemminkin vähän toisin päin. Sukupuolten välinen kanssakäyminen oli paljon enemmän läsnä kuin joissain muissa genreissä. Jos joku bändi olisi tehnyt aidon naisvihamielistä musiikkia, ei se olisi päässyt edes keikoille. Ei sellaiselle viestille ollut kaikupohjaa.

Bändissä soittaminen ei ollut naisena yhtä helppoa kuin fanitus. Nu metal oli soittajien puolesta erittäin miesvoittoista. Kanadasta tullut naisista koostunut Kittie oli harvinainen poikkeus. Pelkosen Ravinea verrattiin vääjäämättä siihen.

– Meitä haukuttiin paljon. Silloin naiset soittamassa metallia ja ylipäänsä se, että naisilla oli bändi, oli joillekin todella kova pala. Nykyään se tuntuu absurdilta, Pelkonen kertoo.

Antti Hietalan mukaan nu metal ei ollut tässä mielessä mikään erityistapaus.

– Silloin naisyhtyeet olivat hyvin poikkeuksellisia ylipäänsä. Etenkin rankemman musiikin piirissä. Sama tilanne on edelleen. Jos Tuskan esiintyjistä 1% on naispuolisia, niin eihän maailma mihinkään ole muuttunut, hän sanoo.

Tamperelaisessa TreUnion-kollektiivissa nu metal oli 1990-luvun lopulla keskeisessä osassa.

– Emme halunneet tietoisesti rajata kollektiivia mihinkään genreen. Meillä oli mukana monenlaisia bändejä, mutta jossain vaiheessa niin suuri osa suomalaisista rankemman musiikin bändeistä oli nu metal -vaikutteisia, että myös iso osa TreUnionin bändeistä oli nu metal -yhtyeitä.

Suomessa Kornit, Limp Bizkitit ja Linkin Parkit olivat suosittuja, mutta suomalainen nu metal, etenkään englanniksi laulettuna, ei saavuttanut yhtä suurta suosiota.

– Iso syy oli siinä, että kukaan ei halunnut uskottavuussyistä tehdä sitä suomeksi. Esikuvat olivat niin vahvasti englanninkielisiä. Silloin, kuten nykyäänkin, oli ihan turha yrittää tehdä musiikkia englanniksi, jos halusi saada menestystä kotimaassaan. Se ei mene läpi täällä hyvin satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta.

"Nyt pojat tehdään niin, että vaihdatte kielen suomeksi ja unohdatte kaiken taiteellisen kunnianhimon, niin teen teistä tähtiä.” -Tuukka Temonen

Killprettyn kanssa Hietala soitti loppuunmyydyille saleille Apulannan lämppärinä vuonna 2001.

– Se oli vähän sellainen maksimipiste, mihin englanninkielellä vetävä nu metal -bändi saattoi päästä. Apulannan Tuukka Temonen oli hetken aikaa Killprettyllä sellaisena managerinkaltaisena. Tuukka sanoi jossain kohtaa meille, että: “Nyt pojat tehdään niin, että vaihdatte kielen suomeksi ja unohdatte kaiken taiteellisen kunnianhimon, niin teen teistä tähtiä.” Tuukka olisi saattanut onnistuakin siinä, mutta me olimme niin tiukkoja, että sanoimme hänelle ei. Yhteistyö loppui siihen, Hietala nauraa.

Apulanta otti itse vaikutteita nu metallista etenkin Heinola 10 - ja Hiekka -levyillä. Isot levy-yhtiöt yrittivät virityksillä, kuten KMA, Panic I.C. ja Innpeach.

– Sara oli poikkeus. Se teki aika tyylipuhdasta suomenkielistä nu metalia ensimmäisten levyjensä aikaan ja sai myös jonkinmoista suosiota. Tanssiin-kappale soi radiossakin aika paljon, Hietala muistelee.

2000-luvun puoliväliin tultaessa nu metal -soundi alkoi hiipua. Nu metalia tehtiin kerta kaikkiaan aivan liian paljon, ja yhtyeiden taso oli vaihtelevaa. Jokaista Kornia ja Deftonesia kohden oli kymmenen Crazy Townia, Alien Ant Farmia ja Salivaa.

Kaikki kynnelle kykenevät hyppäsivät menestyjien leiriin. Sellaiset artistit, kuten Vanilla Ice, Cypress Hill, Slayer ja Mötley Crüe -rumpali Tommy Leen Methods of Mayhem, julkaisivat nu metal -henkisiä levyjä.

Nu metal siirtyi yhä lähemmäksi poppia ja menetti kosketuksen juuriinsa. Rosoisesta ulkopuolisten musiikista oli tullut parodia itsestään. Suomessa nu metalia alettiin kutsua pomppumetalliksi, jumppametalliksi ja ostoskeskusheviksi.

Laulaja-laulunkirjoittaja Ben Foldsin oli helppo naureskella genrelle kappaleellaan Rockin’ the Suburbs vuonna 2001. “Y’all don’t know what it’s like / To be male, middle-class and white / Gets me real pissed off and makes me wanna say… FUCK!”, Folds rähisi matkien nu metal -laulajia.

– Nu metalin kaupallistuminen oli sen tuho. Rahaa oli paljon, ja kaikki halusivat siihen mukaan. Se on se perinteinen juttu, joka monille genreille on käynyt. Nuoret haluavat tuntea olevansa erityisiä ja osa pienempää skeneä, Pelkonen pohtii.

Nu metal puhutteli poikkeuksellisen vahvasti juuri teini-ikäisiä. Se oli myös sen suurin heikkous. Nu metal oli jotakin, josta kasvettiin ulos.

– Vaikea kuvitella, että ihminen, jolla on jo jonkin verran elämänkokemusta, lähtee hakemaan samaistumispintaa Kornin teksteistä, Hietala nauraa.

– Kun se 1990-luvun puolivälin jälkeen nu metalia teini-ikäisenä kuunnellut ikäryhmä tuli tarpeeksi vanhaksi, päämäärätön teiniangsti ei enää mennyt läpi. Genren laadukkaat bändit eivät pystyneet uusiutumaan, eivätkä enää saaneet uutta nuorta yleisöä.

Pelkoselle nu metal oli siirtymävaihe matkalla kohti “oikeaa musiikkia” ja uskottavampia metallibändejä.

– Siitä kasvoi ulos. En varsinaisesti häpeä nu metal -fanitustani, mutta huomasin, että minun oli vaikea myöntää sitä itselleni, kun olin tulossa tähän haastatteluun. Kornia saatan joskus yhä kuunnella, mutta myös sen fanitus loppui minulle kuin seinään neljän ensimmäisen levyn jälkeen. 16-vuotiaasta 20-vuotiaaksi olivat minulla selkeästi ne vuodet, jolloin oli vielä intoa löytää uusia bändejä. Ostin lentokentältä Kerrang!- ja Metal Hammer -lehtiä, ja mukana oli uuden löytämisen riemua. Jossain vaiheessa se into alkoi hiipua.

– Bändejä oli niin paljon ja suuri osa oli hirveää kuraa. Sellaista hyväosaisten valkoisten poikien tekorankistelua oli paljon. Ei siihen usko kukaan. Kun nyt katson CD-levyjäni, minulla ei ole monista bändeistä mitään muistikuvaa. Olen kuitenkin ostanut ne levyt, Pelkonen nauraa.

Antti Hietala on samoilla linjoilla.

– Vahvat bändit kuluttivat polttoaineensa loppuun. Niiden ulkopuolella se bändikartta oli lähes koominen. Olihan se poikkeuksellisen hölmöä musiikkia. Kun katsoo vaikka jotain Coal Chamberin livevideota vuodelta 1996, se vaikuttaa ihan sketsiltä. Nu metalin ollessa suosittua siihen hölmöyteen ei kiinnitetty niin paljon huomiota. Kahden vuoden ajan se näytti jostain syystä siistiltä, Hietala nauraa.

Hänen on vaikea uskoa, että nu metal kokisi uuden nousun ainakaan lähiaikoina, siitä huolimatta, että hienoisia nu metal -vaikutteita on kuultavissa vaikkapa niin kutsutussa emo rapissa tai SoundCloud rapissa. Esimerkiksi XXXTentacionin ?-levyllä on nu metal -henkinen kappale. Princess Nokia puolestaan pukeutui A Girl Cried Red -mixtapensa kannessa nu metal -teiniksi Slipknot-paitoineen.

– Niitä elementtejä putkahtelee esiin silloin tällöin. Jonkin aikaa sitten oli esimerkiksi aivan karmaiseva crunkcore-genre, jossa oli ihan selviä nu metal -vaikutteita. Toki rokkia ja räppiä tullaan yhdistelemään maailman tappiin asti. En kuitenkaan näe mahdollisena, että nu metal sellaisenaan kokisi minkäänlaista uutta tulemista. Siinä oli niin paljon karmeita elementtejä. En usko, että kukaan haluaa tuoda niitä takaisin, Hietala nauraa.

Myös Pelkosta ajatus nu metalin uudesta noususta naurattaa.

– Annoin juuri kierrätykseen viimeiset Korn-paitani!

Hän kuitenkin muistaa yhä tyylilajin tekemän vaikutuksen. Teini-ikäisenä musiikin koki vahvasti, ja se oli jotakin aivan uutta.

– Ei ollut musiikillista perinnettä, jonka olisi tuntenut. Se vain kuulosti hyvältä tai näytti hyvältä. Se iski suoraan johonkin. Sellaista kokee harvoin nykyään.

Haastattelu Milla Pelkosen kanssa lähestyy loppuaan. Hän kuitenkin haluaa kertoa vielä yhden muiston nu metal -ajoilta.

– Korn ja Static-X olivat keikalla Hartwall Areenalla vuonna 2004. Olin siellä eturivissä. Kornin kitaristi Head heitti plektransa yleisöön ja sain sen kiinni. Se on minulla vieläkin tallessa. Se oli sen verran myöhään, että samalla hetki päätti nu metal -faniuteni. Se alkoi siitä, että katselin Kornin keikkaa televisiosta ja päättyi siihen, kun sain saman yhtyeen keikalla sen plektran.

– Elokuvantekijä haluaa rakentaa tarinalle dramaattisen kaaren!

Muistelemme vielä hetken nu metal -aikoja ja naureskelemme polvien korkeudella roikkuville kitaroille, vakaville tyylirikoksille ja Limp Bizkitille. Teini-ikä on useimmille aikaa, josta jää vahvoja, samalla sekä kipeitä että rakkaita muistoja. Harva kuitenkaan haluaa elää sen ajan uudelleen.

Ehkä on aivan ok, että myös jotkut musiikkityylit jäävät menneisyyteen. Ne ovat ensirakkauksia, portteja johonkin muuhun, polkuja, jotka on kuljettava, mutta joita ei enää palata takaisin.

Nykyään nu metal voi näyttää ja kuulostaa naurettavalta, mutta ei sovi kieltää, että sillä on varma paikkansa musiikin historiassa.

Ehkei sentään ajattomana mestariteoksena, vaan sellaisena nolona, mutta rakkaana nuoruudenkuvana.