Madagaskarin koillispuolelle ripoteltu trooppinen saariryhmä Seychellit on häämatkailijoiden ja pullealompakkoisten luksusturistien suosima paratiisikohde, jonka liidunvalkeat rannat ovat piirtyneet useammankin haavematkailijan mielikuviin. Korkean hintatason valoisa puoli on se, ettei saarilla ole juuri koskaan tungosta. Vuonna 1975 elämä onnellisten tasavallassa oli vieläkin rauhallisempaa.
“Sivistyksen hapatus ja politiikka eivät vielä ole päässeet pilaamaan onnellisten ihmisten elämää.”
Intian valtamerestä, 1500 kilometriä Afrikan mantereelta itään, pilkistää 115 saarta, jotka muodostavat Seychellien tasavallan. Saarista vain 33 on asuttuja ja niistä suurimmalla, Mahélla, asuu noin 90 prosenttia koko maan väestöstä.
Eurooppalaisille siirtokunnille tyypilliseen tapaan orjuus on valitettava osa Seychellien historiaa. Kolonialismin riistämää maata ovat varjostaneet lisäksi talousvaikeudet erityisesti vuoden 1929 pörssiromahduksen ja toisen maailmansodan aikaan. Ensin Ranskan ja sittemmin Ison-Britannian hallinoima Seychellit sai itsenäisyyden 29. kesäkuuta 1976.
Ensimmäinen lentokenttä saarille valmistui 1972 avaten portin turismille, jonka alkuvaiheita kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Onnellisten saaret esittelee. Käydään kalassa, siemaillaan olutta, ihastellaan ihmisen takamusta muistuttavia pähkinöitä ja vieraillaan paikallisella radioasemalla, vaikka Seychelleillä “ei niin perin paljon uutisista välitetäkään – nehän yleensä ovat nykyään ikäviä.”
Yleisradion tuottama dokumentti tutustuttaa katsojan myös paikalliseen elämänrytmiin ja -väestöön, jonka ohjelma kuvaa sydämelliseksi ja liberaaliksi kansaksi: “Onnellisten saarilla ihmiset jaksavat vielä hymyillä ja olla toisilleen ystävällisiä. Täällä kaikki värit, rodut ja uskonnot ovat tasa-arvoisia.”
