Olli Kangassalo
Yle
Taiteilijadokumentit keskittyvät yleensä ylläpitämään romanttista neromyyttiä ja herkuttelemaan tragedioilla. Niitä tehdään ikään kuin kukaan ei jaksaisi kuulla neron teoksista mitään. Uusi Bergman-dokumentti Yksi vuosi, yksi elämä ei tee tästä poikkeusta. Saamme tietää, että useamman naisen kanssa yhtä aikaa touhuavalla elokuvaohjaajalla oli ärtynyt suoli ja paha temperamentti. Mutta resepti toimii, sillä minäkin palasin kiinnostuneena hyllyssä pölyttyneen dvd-kokoelmani kimppuun ja innostuin lukemaan kolme ja puoli kirjaa Bergmanista.
Ohjaajan syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi saa tänä vuonna ensi-iltansa korkean profiilin ja laajasti levitettävä dokumenttielokuva Bergman - yksi vuosi, yksi elämä, joka nähdään myös Yle Teemalla neliosaisena laajan versiona jouluna. Ohjaaja Jane Magnussonin dokumentin “juoni” keskittyy Bergmanin hyperaktiiviseen vuoteen 1957, mutta varsin pian tämä fokus paljastuu kerronnalliseksi tekosyyksi naamioida se, että mukaan on sullottu sekavastikin ohjaajan koko ura ja elämä.
Bergmanin supervuonna 1957 ensi-iltansa saivat elokuvahistorian klassikot Mansikkapaikka ja Seitsemäs sinetti sekä vähemmän tunnettu laadukas synnytyssairaalaelokuva Elämän kynnyksellä (Nära livet). Tuona vuonna Bergman teki myös näytelmä- ja kuunnelmaohjauksia sekä käsikirjoituksia.
Oman pikku lisänsä täpötäyteen kalenteriin toivat perhekuviot: Bergmanilla oli tuossa vaiheessa kuusi lasta. Toinen avioliitto Gun Bergmanin kanssa säröili, ja ohjaajalla oli suhde samanaikaisesti neljän muun naisen kanssa, joista yksi oli hänen elokuviensa tähti Bibi Andersson. Kiireinen mies siis.
Dokumentin alku vaikuttaa pelottavasti suurmiessuitsutukselta. Haastateltaviksi on hankittu paitsi Bergmanin näyttelijöitä, entisiä työtovereita ja kollegoita Liv Ullmannista Roy Anderssoniin, mutta myös amerikkalaisia kuuluisuuksia kuten Barbara Streisand, joka ei lopulta näytellyt yhdessäkään Bergmanin elokuvassa. Streisandilla ei ole päähenkilöstä oikeastaan mitään valaisevaa sanottavaa, mutta eipä Laterna Magicassakaan Bergman esitä Streisandista kovin mairittelevaa arviota.
Monet haastattelut ovat ilmeisesti olleet niin tyhjänpäiväisiä, että niitä on silputtu sekaan. Nopealla tempolla "He was great, a genius" -kommentit kuulostavat, jos ei syvällisiltä, niin todistusvoimaisilta. Mitä ne eivät oikeastaan ole.
Bergman on antanut varmaan satoja haastatteluja. Maailmankuulua tv-showta vetänyt Dick Cavett on hauska lisä havainnollistamaan Bergmanin julkkiskarismaa. Maailman kuuluisimmat ihmiset haastatellut tähtijuontaja jännitti skandinaavista neroa niin paljon, että sekoili sanoissaan. Outoa!
Mutta ilman neron pimeitä puolia ei koukuttavaa taiteilijadokumenttia rakenneta. Bergmanin pimeämpiä puolia vyörytetään esiin Magnussonin dokumentissa ahkerasti.
Isä pahoinpiteli
Bergman on kyllä itsekin tunnustanut useimmat asiat jo muistelmakirjassaan Laterna Magica (1987), jossa hän ei todellakaan säästele itseään. Osa Bergmanin muisteluista halutaan paljastaa fiktioksi ja imagon rakentamiseksi.
Bergman on kertonut, että hänen ankara pappi-isänsä kuritti häntä fyysisesti. Fanny ja Alexander -elokuvaa (1982) nämä muistot ruokkivat.
1900-luvun alkuun sijoittuva elokuva hyödyntää paljon Bergmanin lapsuuden maailmaa. Isän kuoltua ja äidin mentyä uudelleen naimisiin lapset Fanny ja Alexander joutuvat isäpuolen, piispa Edvardin ahdistavaan talouteen, jossa vallitsee pelon ilmapiiri.
Fanny ja Alexanderista varsin yleinen tulkinta on, että Alexander-poika on Ingmar lapsena, joka kärsii pappi-isän sadismista ja nöyryytyksistä.
Dokumentin ohjaaja Magnusson on kaivanut esiin Bergmanin isoveljen Dagin haastattelun, jossa veli kumoaa pikkuveljen muistot ruoskimisesta ja koppiin sulkemisesta.
Pahoinpitelyjen kohde olikin veli Dag ja kiltti Ingmar seurasi sivusta. Veli Dag näyttää olleen se kapinallinen, joka keräsi puoleensa isän raivon. Dagin haastattelu oli ilmeisen kiusallinen ohjaajan lausunnoille ja Ingmar Bergman sai arvovallallaan haastattelun hyllytettyä vuosikymmeniksi, väitetään dokumentissa.
Näin ollen Fanny ja Alexanderissa veljensä pahoinpitelyä seuraavaa Fanny-tyttö onkin Ingmarin vastine fiktion maailmassa.
Mutta jo muistelmassaan Laterna Magicassa Bergman kertoo, että veli sai kokea suurimman osan isän väkivallasta. Eli sekään ei ole varsinainen uutinen tai uusi löytö. Isoveli Dag on muuten ollut Laterna Magican mukaan Ruotsin natsipuoleen perustajia.
Ja sitten se natsijuttu, jota missään Bergman-dokumentissa ei enää kannata sivuuttaa. Dokumentti ottaa innostuneesti esiin myös Bergmanin nuoruuden 10 vuotta kestäneen natsi-innostuksen.
Se natsijuttu
Nuori Ingmar oli vaihto-oppilaana natsi-Saksassa vuonna 1936, sillä ruotsalainen eliitti oli Saksaan vahvasti kallellaan (kuten Suomessakin) ja Saksa oli kulttuurin suurmaa. Nuori Ingmar pääsi seuraamaan Hitlerin puhetta ja paraatia. Hän oli lumoutunut Hitlerin karismasta ja massojen hurmiotilasta.
Muistelmateoksessaan Laterna Magicassa Bergman kertoo itse natsismi-ihastuksestaan saman asian. Donner puolestaan pohtii Bergman: muistelma -kirjassaan tämän natsiuutisen syntyä. Hän tiesi siitä jo 1975, mutta lopulta toteaa, ettei ymmärrä, mihin konkreettiseen pahaan tekoon Bergman oli syyllistynyt. Donner miettii, mitä jäi kertomatta? Bergmanin konservatiivinen perhe antoi katon pään päälle nuorelle juutalaisemigrantille sodan aikana, joten vainoista tiedettiin Ruotsissa varmasti.
Bergman - yksi vuosi, yksi elämä -dokumentin mukaan natsismin lumon haihtuminen kesti kauemmin, ja Bergmanin oli vaikea myöntää keskitysleirien olemassaoloa. Mutta kun asia selvisi Bergmanille vuonna 1946, hän vannoi, ettei enää koskaan sekaannu politiikkaan.
Dokumentissa haastateltu maineikas ohjaaja Roy Andersson on muualla kommentoinut raskaasti natsi-Bergmania, mutta tässä dokumentissa hän kertoo vain hauskan anekdootin kissasta, joka ei totellut suurta ohjaajaa kuvauksissa. Siitä nähdään myös video todisteena.
Suoli puhuu
Suurmieheyden yksi haittapuoli oli huonosti toimiva suoli ja jatkuvat vatsanväänteet. Bergmania vatsakivut häiritsivät vuosikymmeniä, ilmeisesti jo lapsuudesta asti. Sekä muistelmateos että dokumentti kiinnittävät tähän kiusalliseen (mutta yleiseen) vaivaan paljon huomiota.
Bergman - yksi vuosi, yksi elämä -dokumentissa näytettävät kuvaustilanteiden making-of -kuvat saavat aivan toisen ulottuvuuden, kun tietää mitä ohjaaja fyysisesti koki. Bergman joutui kesken hektisen vuoden 1957 työkiireiden sairaalaankin kahdeksi kuukaudeksi vatsahaavan takia, mutta työnarkomaani kun oli, käytti hän tuonkin ajan uuden elokuvan käsikirjoittamiseen.
Laterna Magica pistää vielä paremmaksi. Hän toteaa antinsa ruotsalaiselle teatterille olleen työhuoneen viereen rakennettu vessa. Bergman laskee leikkiä tai tekee asiaa kakkahommista muistelmissaan.
Bergman on kertonut olleensa paskalla, kun kuuli Kesäyön hymyilyä -elokuvan (1955) Cannes-voitosta. Missäs muualla.
Selvä, ärtynyt suoli ja ripuli on oleellinen asia, mutta elokuvissa tämä ei minusta tule esille kovinkaan paljon. Jörn Donnerin mukaan Fanny ja Alexanderissa sentään on runsaasti anaalista aihepiiriä.
On elokuvassa toki yksi pitkä kohtaus, jossa iloinen setä viihdyttää lapsia piereskelemällä.
Kun Bergmania syytettiin veronkierrosta vuonna 1976 ja poliisit kävivät pidättämässä hänet kesken harjoitusten Dramatenissa, Bergman sai ripulikohtauksen. Hän muistelee, että poliisit joutuivat odottamaan vessan oven takana ja kuuntelemaan hänen äänekästä ähellystään. Muistelmateoksessaan Bergman osaa olla häpeilemättömän avoin.
Taiteilija verottajan uhrina
Dokumentissa vero(nkierto)järjestelyt ohitetaan nopeasti. Laterna Magicassa Bergman tunnustaa allekirjoittaneensa papereita liian huolimattomasti, koska ei jaksanut perehtyä talousasioihin. Sitten oikeus totesi, että veroviranomainen oli innostunut liikaa ja syytteet hylättiin myöhemmin.
Bergman - yksi vuosi, yksi elämä -dokumentissa ei mainita, että verojupakka ajoi Bergmanin hermoromahdukseen. Hän oli jopa yrittämässä itsemurhaa hyppäämällä ikkunasta, mutta järjesti itsensä hoitoon mielisairaalaan. Sen jälkeen epäoikeudenmukaisen kohtelun aiheuttama raivo nosti hänet masennuksesta ja Bergman päätti loukkaantuneena muuttaa pois Ruotsista. Seitsemän vuotta kestäneen maanpaon aikana hän ohjasikin Saksassa seuraavan elokuvansa Käärmeenmuna (1977).
Ruotsalaiset kulttuuripoliitikot tajusivat viimein tehneensä todella pahan virheen: maan kaikkien aikojen suurin taiteilija oli ajettu maanpakoon. Bergmania rukoiltiin takaisin. Tämä palasikin kutsuttuna Dramatenin johtoon.
Luvassa oli lisää taiteellisia voittoja, mutta tästä kaudesta dokumentissa kerrotaan myös melko kauhistuttavia asioita. Voimme Suomessa ymmärtää tätä Turkan haamun kautta.
Maailmankuulun Bergmanin status oli noussut niin korkeaksi, että kukaan ei uskaltanut kyseenalaistaa hänen näkemyksiään. Bergman oli myös äreä ja äkkipikainen. Harjoituskuvat todistavat dokumentissa hienosti tätä ikävää puolta. Poissa on haastattelujen sympaattinen julkkis, tilalla on äyskivä ohjaaja, joka tahtoo puraista käden poikki typerältä alaiselta.
Bergman sortui selvästi käyttämään auktoriteettiaan väärin. Nouseva näyttelijä-ohjaaja Thorsten Falck koki uransa tulleen murskatuksi, kun Bergman syytti häntä Ihmisvihaaja-ohjauksensa pilaamisesta, vaikka vanhuuden vaivaama Bergman oli ilmeisesti itse jättänyt näytelmän tuuliajolle.
Raskauden takia toisesta näytelmästä kieltäynyt Lena Olin sai myös Bergmanin vihat niskaansa, mutta muistelmassaan Bergman puhuu tästä episodista melko kauniisti.
Olinin muistikuvat ovat toisenlaiset Geoffrey Macnabin mainion kirjan Ingmar Bergman: The Life and Films of the Last Great European Director mukaan. Bergmanin viha ei tuhonnut Olinin uraa, sillä hänestä tuli kansainvälinen tähti Olemisen sietämätön keveys -elokuvan (1988) ansiosta.
Toisaalta Macnab huomauttaa, että Bergman oli tunnettu siitä että hän piti yllä lämpimiä ystävyyssuhteita entisten rakastettujensa kanssa.
Harriet Andersson, Bibi Andersson ja Liv Ullman jatkoivat näyttelemistä hänen elokuvissaan suhteiden päätyttyä. Jopa ensimmäinen vaimo, jonka Bergman pahoinpiteli dokumentin mukaan, työskenteli vielä Seitsemännessä sinetissä koreografina.
Dokumentin ehkä liikuttavimmassa kohdassa Liv Ullmann todistaa kyyneleet silmissä Ingmar Bergmanin olleen paras ystävä, mitä hänellä on koskaan ollut.
Se että Bergman eli voimakkaasti naisten kanssa ja naisten maailmassa, heijastui hänen elokuviinsa, jotka ovat täynnä voimakkaita naishahmoja.
Bergman - yksi vuosi, yksi elämä -dokumentissa kiinnitetään huomiota hänen juoruilevaan piirteeseensä: Bergman oli utelias tietämään kaiken toisten ihmissuhteista ja sielunelämästä. Donner todistaa samaa kirjassaan ja puhuu Bergmanin pitkistä juoruilevista puhelinkeskusteluista. Saksan maanpaossa ja Fårö-saarelle vetäydyttyään pitkät puhelut olivat tyypillisiä.
Anoreksia, viili, keksit ja seksiaddiktio
Bergman oli hirvittävän laiha, alipainoinen. Hänen tärkeintä ravintoansa olivat viili ja keksit, joita piti olla aina tarjolla kuvauksissa ja teatteriharjoituksissa. Dokumentissa pohditaan, että Bergman olisi nykytermein anorektikko. Ulkonäköään hän oli nuorena häpeillyt, mutta teatteri ja elokuva tarjosivat luontevan keinon päästä tekemisiin naisten kanssa.
Bergman - yksi vuosi, yksi elämä -dokumentissa ohjaaja Magnusson väittää, että Bergmanin polttoaine olivat seksi ja erotiikka. Ainakaan se ei ollut perhe-elämä, sillä suuri ohjaaja ei juurikaan tavannut lapsiaan. Hän poti tästä syystä huonoa omaatuntoa, mutta ei silti tavannut lapsiaan, teki vaan töitä ja harrasti suhteita.
Elokuvien puolella rohkea eroottisuus kohahdutti Hiljaisuus -elokuvassa (1963), joka on kuitenkin voimakkaasti tyylitelty taide-elokuva. Kokeellisen elokuvan Personan (1966) naisnäkökulmainen pornografia tulee esiin yhdessä hätkähdyttävässä repliikissä, jonka hän sorvasi Bibi Anderssonin kanssa.
Dokumentissa väitetään Bergmanin kansainvälisen läpimurron olleen paljolti vähäpukeisten kauniiden naisten ansiota (Kesä Monikan kanssa (1952) ja niin edelleen). Macnab mainitsee että Lontoossa Bergmanin elokuvia esitettiin paljon pornoteattereissa vielä 1970-luvulla. USA:ssa Kesä Monikan levittäjä pidätettiin epäsiveellisen materiaalin levittämisestä.
Ohjaajana diktaattori
Aku Louhimiehen rajut ja sadistisiksi kuvatut ohjausmetodit ovat kiinnittäneet huomiota Suomessa. Nykymittapuilla Bergman olisi ehkä kivitetty somessa ja pistetty jäähylle teatterista.
Bergman tuntui harrastavan kyseenalaisia metodeja niin paljon, että hän sai lisänimen demoniohjaaja. Hän raivosi työryhmälleen, manipuloi ja käytti valtaa häikäilemättömästi. Talven valoa -elokuvassa hän lahjoi lääkärin antamaan pääosaesittäjä Gunnar Björnstrandille pelottavan diagnoosin, että saisi tästä kiskottua esiin paremman roolisuorituksen. Donner tulkitsee omassa teoksessaan Bergman: muistelma, että ohjaajanero räjähteli taktisesti, se oli manipulaation väline.
Huonon käytöksen Bergman on myöntänyt auliisti Laterna Magicassa. Hän toteaa nuoremmasta minästään, että sellaista ihmistä hän ei ehkä olisi halunnut tuntea. Jörn Donnerin Bergman: muistelma -kirja kuvaa Bergmanin krokotiiliksi, joka saattaa napata käden, jos ei ole varuillaan. Donner sanoo tehneensä selväksi krokotiilille, että häntä ei ainakaan pelotella tai manipuloida.
Työnarkomaani ja lapsikatras
Bergmanin työtahti oli järkyttävä ja vuonna 1957 se oli käsittämätön. Ohjaaja on myöntänyt, että hän sai pidettyä sisäisen kaaoksen hallinnassa tekemällä koko ajan töitä, välttelemällä ahdistavaa elämää. Ja jotenkin tämä piirre kääntyi onnekkaasti elokuvien hyväksi määrässä ja sisällöllisessä syvyyssuunnassa. Se on neroromanttinen selitys.
Aivan selvää on, että elokuva sivuuttaa kuitenkin yhden raadollisemman selityksen: Laterna Magicassa Bergman kertoo, että lasten ja avioerojen määrän kasvaessa hänen elatusapuvelvollisuutensa kasvoivat. Hän oli velvollisuudentuntoinen ja selviytyminen kaikesta edellytti sikamaista työtahtia!
Ja sitten on tietysti kunnianhimo. Donner kommentoi Bergman-teoksessaan, että kenelläkään ei ollut niin suurta kunnianhimoa kuin Bergmanilla.
Dokumentti sivuuttaa aika lailla sen omituisen asian, että maailmanmaineesta huolimatta Bergman koki aikamoista höykytystä kotimaassaan. Nuorempi sukupolvi buuasi Bergmanille, kertoo Donner.
Sekin on outoa, että elokuvat eivät saaneet helposti rahoitusta, vaikka Bergman oli maineikas, täydellisen luotettava työnarkomaani, joka pysyi aina aikataulussa ja oli vieläpä halpa. Fannyn ja Alexanderin tuottajana Donnerilla on ensi käden muistot tuon klassikoksi muodostuneen elokuvan hankalasta rahoituskuviosta.
Bergmanin ongelma oli, että hänen elokuvansa eivät olleet läheskään aina kansaan meneviä. Kotiyleisö ei tajunnut hölkäsen pöläystä Seitsemäs sinetti -elokuvasta, joka taas tuntui kommunikoivan maailmalla symbolisesti kylmän sodan tunnelmia.
Magnussonin dokumentti harrastaa elämäkerrallista tulkintaa. Ympäripyöreästi päädytään siihen, että Bergman teki taidetta omasta elämästään. Se on melkein tyhjää puhetta, sillä näinhän on taiteessa lähes aina jossakin määrin.
Yhtä hyvin voisi väittää, että juuri uteliaisuutensa hedelmänä Bergman käänsi toisten ihmisten kokemukset ja tunteet elokuvaksi. Mutta mitä siitä, Bergman - yksi vuosi, yksi elämä -dokumentti kuvaa silti hienosti Bergmanin valtaisaa energiaa ja luovuutta, ja innostaa katsomaan hänen elokuviaan.
Dokumenttielokuva Bergman - yksi vuosi, yksi elämä nähdään myös Yle Teemalla neliosaisena laajan versiona ensi jouluna.
KIRJALLISUUTTA:
Ingmar Bergman: Laterna Magica (1987)
Jörn Donner: Bergman: muistelma (2009)
Geoffrey Macnab: Ingmar Bergman: The Life and Films of the Last Great European Director (2009)
Ingmar Bergman: Kuvasta kuvaan (1990)
KATSO Ingmar Bergmanin MANSIKKAPAIKKA (1957)
