Hyppää pääsisältöön

Kirjat ovat auttaneet minua löytämään itsestäni herkkyyttä valita oikein ja vahvistaneet kykyäni muodostaa omia mielipiteitä.

Pärmen till Tankesmedjan Magmas studie "Den finalndssvenska boken. Hur ser läsare och författare på finlandssvensk litteratur?".
Pärmen till Tankesmedjan Magmas studie "Den finalndssvenska boken. Hur ser läsare och författare på finlandssvensk litteratur?". Kuva: Tankesmedjan Magma kirjallisuus,lukeminen,kirjat,kirjailijat,kirja-ala

Koitin aikanaan etsiä yhtymäkohtia edesmenneeseen äitiini myös hänen kirjahyllynsä kautta, mutta tulos jäi laihaksi. Mitenköhän oma tyttäreni tulee joskus tulevaisuudessa äitinsä kirjahyllyä tarkastelemaan? Tunnistaako hän siinä jotain samaa kaarta kuin mitä minä itse olen näkevinäni omassa elämässäni nyt viidenkympin kynnyksellä?

Luultavasti kaikki alkoi Hanhiemon satuaarteesta. Olin viisivuotias ja olimme menossa äidin ja pikkusiskon kanssa nukkumaan. Otin hiirenkorvilla olevan kirjan käteeni ja aloin lukea kahta vuotta nuoremmalle sisarelleni. Alku oli tahmeaa. Tavasin sanoja mielessäni ja luultavasti lisäsin vähän ulkomuistista, mutta tarina eteni. Äitini oli haltioissaan. Hän oli itse kasvanut maalaistalossa, missä lukeminen rajoittui pääosin sanomalehtiin. Lukeminen vei aikaa työltä, jota sisä- ja ulkotiloissa riitti. Ehkä juuri siksi lukutaito ja kaunokirjallisuuden lukeminen oli äidille yksi ihmisen suurimmista etuoikeuksista, josta hän ei koskaan luopunut. Netta Muskettia, Barbara Cartlandia ja muita viihteellisiä rakkausromaaneja sekä reseptikirjoja. Niitä äiti osti ja lainasi loputtoman määrän. Niillä hän täytti oman kotinsa kirjahyllyn.

Joogaavia naisia Viittakiven kansanopistossa Hauholla.
Joogaavia naisia Viittakiven kansanopistossa Hauholla. Kuva: Yle kuvanauha jooga,1967,kuvakaappaus,Yle Elävä arkisto,Viittakiven opisto,Hauho, Hämeenlinna

Äiti - tytär - suhteemme oli alusta loppuun asti aika ongelmallinen enkä kyennyt edellä mainittujen kirjojen avulla tulkitsemaan äidin ajatuksia ja mielenmaisemaa, jos ei jatkuvaa todellisuuspakoa tai romantiikankaipuuta lasketa. Ehkäpä siksi niinkin pieni asia kuin äidin kuoleman jälkeen hänen kirjahyllystään muiden kirjojen taakse tipahtanut joogakirja 70-luvulta ilahdutti ja hämmensi; voiko olla, että äidilläni oikeasti oli myös tällainen piirre?

Valtavaan osaan lapsuuteen liittyviä tunnemuistojani liittyy nimenomaan sillä hetkellä lukemani kirja.

Isäni taas tuli kodista, missä lukemalla hankittu tieto ja sivistys oli itsestäänselvyys. Isovanhempieni koti oli täynnä kirjahyllyjä ja koko ajan niihin ilmestyi uutta luettavaa. Alakerran huoneista löytyivät kaikki klassikot, yläkerrasta niin kutsuttu kevyempi kirjallisuus. Yhdessä huoneessa olivat myös lastenkirjat ja aulassa puinen antiikkikaappi sarjakuvia varten. Minä ahmin sen, minkä ehdin. Kaikkialla. Muistan kuusivuotiaan itseni kirjastossa kuuntelemassa isot kuulokkeet päässä Onnelia ja Annelia. Sen ilon ja vapauden tunteen, kun sain palata kirjastosta yksin kotiin, vaikka kirjakassi olallani oli yllättävän painava.

Lapsi hyppää kukkulalta
Lapsi hyppää kukkulalta Kuva: Sebastian Danon / stock.xchng hypätä

Ala-asteikäisenä leikimme ystävien kanssa Neiti Etsivää ja tietysti Peppi Pitkätossua. Keittiön ruokapöydästä tuli helposti kestävä valtamerialus ja matka Etelämerellä eteni täysin palkein, vaikka ikkunasta näkyi harmaa asfalttipiha Helsingin Punavuoressa. Kesälomalla me perustimme pikkusiskon ja serkkujen kanssa mummolan vintille salapoliisikerhon ja teimme sinne eväät Viisikon tapaan. Yöllä karkasimme pikkuhuoneen ikkunasta metsäretkelle jalkapohjien alla pakkausmuovista tehdyt pehmusteet. Retki kannatti, vaikka mummolan pihaan palatessa ukki odotti portaiden yläpäässä ja seuraavana päivänä jouduimme rangaistukseksi pesemään saunan.

Esikuvien jalanjäljissä

Entäpä sitten Louisa May Alcottin Pikku Naisia. Tai Anni Polvan Tiina-sarja ja Merri Vikin Lotat. Kaikista niistä löytyi päähenkilö, johon oli helppo samaistua. Heillekin sattui ja tapahtui koko ajan. Tarkoitus oli useimmiten hyvä, mutta jostain syystä sitä ei aina koulussa ja kotona ymmärretty. Omien nuhteiden tai rangaistusten kärsiminen helpottui, kun ne sai jakaa Jon, Lotan ja Tiinan, eli kaikkien muidenkin väärinymmärrettyjen kanssa.

En flicka gungar
En flicka gungar Kuva: Mostphotos varhaiskasvatus,leikki (toiminta),ulkopuolisuus,yksinäisyys,lapset (perheenjäsenet),vapaa-aika,leikkipuistot,lapsuus,lapset (ikäryhmät),vapaus,keinut

Sitten tuli se kohta nuoruudesta, kun maailma laajeni. Tuli ensimmäiset interrailit ja sen hetkisen mielenmaiseman mullistaneet elokuvat; Betty Blue, Bagdad Cafe ja Hotelli Firenzessä. Olemisen sietämätön keveys, Sophien valinta ja Pedro Almodovarin elokuvat.

Naisia Pedro Almodovarin elokuvassa.
Naisia Pedro Almodovarin elokuvassa. Kuva: YLE naisia pedro almodovarin elokuvassa.

Kirjastossa muutos tarkoitti selkeää siirtymistä nuorten hyllyiltä aikuisten puolelle: Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddha”, Tolstoin Anna Karenina, Charles Bukowskin Postitoimisto ja Rosa Liksomin Yhden yön pysäkki.
Sama muutos tapahtui myös käydessäni isovanhempieni kodissa. Silmä alkoi tavallista useammin hakeutua yläkerran kevyemmän kirjallisuuden sijaan alakerran hyllyihin. Lisää Tolstoita, Tsehovin Tarpeettomia ihmisiä ja epäonnistunut yritys Dostojevskin suuntaan.

Salon kirjasto. Kirjaston asiakas valitsee luettavaa.
Salon kirjasto. Kirjaston asiakas valitsee luettavaa. Kuva: Yle kirjoja

Ylioppilaaksi kirjoitettuani muutin useammaksi vuodeksi Italiaan. Paikallinen kirjastojärjestelmä ei tullut minulle siellä missään vaiheessa tutuksi eikä oikein italialainen kirjallisuuskaan, vaikka kielitaitoni oli hyvä ja annoin paikalliselle kirjallisuudelle monta mahdollisuutta. Lukuunottamatta kansainväliseksi menestykseksikin yltänyttä Susanna Tamaron Va’ dove ti porta il cuore (suom. Kulje sydämesi tietä), italialaisten kirjailijoiden lukemisen sijaan minun oli jostain syystä helpompi lukea esimerkiksi englannista italiaksi käännettyä kirjallisuutta. Ehkä siksi luen Tamaroa haastavammat Elena Ferrantet ja Margaret Mazzantinit mieluummin edelleen taidokkaina suomennoksina alkuperäisten teoksien sijaan.

Nyt minä lapset esittelen teille omat lapsuuden satuaarteeni ja kuinkas sitten kävikään?


Nyt jo teini- ja varhaiseen aikuisikään ehtineet kolme lastani ovat tottuneet hekin täysinäisiin kirjahyllyihin ja siihen, että lukeminen on tärkeämpää kuin kodin jatkuva siivoaminen. Kirjasto- tai kirjakauppakäynti on ollut heille yhtä oleellinen osa elämää kuin kauppareissu ja usein ne ovat liittyneet toisiinsa. Lähtöaika Hangossa sijainneeseen lomapaikkaamme muovattiin sen mukaan, että ehtisimme varmasti paikalliseen kirjastoon ennen sen sulkeutumista ja ulkomailla matkustettaessa kirjakauppakäynti on aina samalla katsaus paikalliselämään.

Lasse Pöysti heristää sormea.
Lasse Pöysti heristää sormea. Kuva: Arja Lento/Yle Kuvapalvelu. Lasse Pöysti,iltasatu

Myös omasta lapsuudenkodista peritty iltasatuperinne jatkui heidän kohdallaan. Minä luin lapsille kirjoja, kun taas lasten isä sepitti heille jännittäviä tarinoita. “Kertoi suusta”, kuten lapset sitä kutsuivat. Vaikka meidän molempien tarinat tulivat samasta ruumiinkappaleesta, ero ulkopuolisen kirjoittaman ja itse keksityn välillä oli silti silloin parivuotiaalle kuopuksellekin ilmiselvä; “suusta kerrottu” voitti melkein aina, jos lapsilla oli iltasadun kertojan suhteen valinnan mahdollisuus.

Iltasadun hetkellä surua ei päässyt millään pakoon

Erosin lasten isästä, kun lapset olivat vielä aika pieniä. Iltasatu oli eron alkuvaiheessa yksi hankalimmista kohdista. Muistan, miten he kaikki kolme asettuivat vierekkäin eron jälkeen hankkimaani isoon parivuoteeseen ja aloin lukea ääneen. Ne kaikki tutut tarinat, mutta kokonaan uusi tilanne. Meille kaikille. Välillä nieleskelin salaa kyyneleitä tai kadotin lauseita. Siinä ne kolme suloista lasta makasivat suihkunpuhtaina ja viattomina pyjamissaan vierekkäin kuten minä ja pikkusisarenikin silloin aikoinaan. Oman vaikean avioeron päälle hyökyivät lapsuumuistot omien vanhempien riitaisasta avioerosta ja silti oli kyettävä olemaan turvallinen aikuinen omille lapsilleen. Onneksi oli Muumit. Ja Marikki. Ja Saariston lapset. Ja Katto Kassinen.

En miniatyrskulptur från 350-320 f:Kr. från Thébes på museet i Louvren.
En miniatyrskulptur från 350-320 f:Kr. från Thébes på museet i Louvren. Kuva: Wikimedia commons lihavuus,nainen,ruumis,veistos

Itse luin eron jälkeisenä aikoina paljon rakkausromaaneja ja kevyempää kirjallisuutta. Anna Gavaldan Kunpa joku odottaisi minua jossakin, Maeve Binchyn Illallistarinoita ja Helen Fieldingin Bridget Jonesit. Cathy Kellya ja Marian Keyesia. Ja tietysti koko ajan lehtiä. Varsinkin ulkomaalaisia. Nekin ovat olleet pitkään intohimoni ja kannan niitä edelleen kotiin myös kaikilta matkoiltani, vaikka yhtä hyvinhän ne kaikki voisi tätä nykyä lukea myös netissä.

Kvinna med ryggen mot kameran sitter på en sandstrand och ser ut över havet en varm sommardag.
Kvinna med ryggen mot kameran sitter på en sandstrand och ser ut över havet en varm sommardag. Kuva: Nicole Hjelt / Yle Hanko,nainen,meret,Strand

Yhtenä kesänä luin Eeva Kilven Naisen päiväkirjan. Olin muutama vuosi aikaisemmin täyttänyt neljäkymmentä. Molemmat vanhempani, isoisäni ja samanikäinen serkkuni olivat kaikki kuolleet muutaman vuoden välein. Olin aloittanut terapian, jättänyt vakituisen työni, muuttanut lasten kanssa homeongelman takia uuteen kotiin ja sisimmässäni etsin myös sitä kuuluisaa omaa ääntäni. Olin kirjan päähenkilön tavoin uupunut ja masentunut. Tuntui, että elämä oli pelkästään yksinhuoltajuutta, teini-ikäisten kanssa taistelua ja raha-asioiden kanssa kamppailemista. Loputonta väsymystä ja poskiontelotulehduskierrettä. Koskaan ei ollut aikaa itselleen ja silloin harvoin kuin oli, niin ei jaksanut paljoakaan muuta kuin maata hiljaa paikoillaan. Voi sitä helpotuksen määrää, kun Eeva Kilpi sanoitti ne kaikki asiat. Että sitä voi rakastaa lapsiaan ja elämäänsä, mutta haluta siitä silti välillä taukoa. Että naisen elämä on myös tätä. Että on ihan ok tuijotella päivätolkulla vaan merta ja kävellä sama tuttu lenkki päivästä toiseen, kun ei juuri sillä hetkellä löydä uutta suuntaa. Kirjan myötä luultavasti "voimaannuin". Eikös se ole se termi, millä keski-ikäisen naisen oman äänen löytymistä nimenomaan kuvataan?

Kuvitusta
Kuvitusta Kuva: Sandra Saulo Päiväkirja

Pari vuotta sitten minulla oli myös lyhyt, muutaman kuukauden kestänyt vaihe, jolloin en yksinkertaisesti kyennyt lukemaan kaunokirjallisuutta. Se oli luultavasti ensimmäinen kerta koko elämässäni. Olin yksinkertaisesti ja yhtäkkisesti niin rakastunut ja täynnä säkenöiviä tunteita, etten pystynyt keskittymään yhdenkään päähenkilön elämään tai tunteisiin. Jollain tavalla omat tunteet olivat myös niin henkilökohtaisia, ettei niitä tehnyt mieli jakaa kenenkään kirjan päähenkilön kanssa. Ei verrata niitä keskenään. Sinä aikana kirjoitin vain päiväkirjaa, selailin unkarilaisen Erzsebet Tothin runoja ja luin saksalaisen tiedetoimittaja Bas Kastin “Rakkauden selityksen. ” Vasta, kun pökerryttävä ensihuuma vähän tasoittui, minä otin yöpöydällä odottavan Elena Ferranten uudestaan käteeni.

Kirjojen maailmaan ohjatut lapset palaavat usein kirjastoihin viimeistään teini-iän ohitettuaan

Lasten kanssa yhteiset lukuhetket jatkuivat pitkään isompien sisarusten osalta. Tämä kiitos pitkien kesälomien, jotka vietimme monen vuoden ajan pienikokoisessa kesäkodissamme. Yhteinen makuuhuone takasi sen, että kuopukselle luetut Tatut ja Patut, Supermarsut, Katto Kassiset ja Risto Räppääjät kuuluivat myös vanhempien lasten korviin, vaikka heillä itsellään oli menossa jo Harry Potter ja ihan muu kirjallisuusvaihe. Ehdin lukea heille ääneen vielä Zlatan Ibrahimovicin elämäkerran, mutta melko pian sen jälkeen kuopuskin halusi jättää aina vaan useammin iltasadun väliin ja siirtyä suoraan illan viimeiseen hitaaseen eli niin kutsuttuun iltabiisiin. Neljä vuotta vanhempi isoveli toivoi, etten olisi iltaisin niin pitkään hänen ja pikkuveljen huoneessa, että hän saisi edes iltaisin hetken omaa rauhaa. Tyttären sain suostuteltua kerran kauppamatkalla mukaani myös kirjastoon, mutta hän oli koko sen ajan tyytymätön eikä halunnut missään nimessä lainata mitään itselleen. Siis se sama tyttö, joka oli kirjoittanut tietämättäni arvosteluja kirjaston nettisivuille lukemistaan kirjoista. Tuttu kirjastonhoitaja näki minun pettymykseni ja kuiskasi minulle pöytänsä takaa: “Just noin se menee teini-ikäisten kanssa. He kyllä palaavat tänne sitten myöhemmin, mutta tekevät sen omassa tahdissaan. Luota heihin.”

pärmen till Chimamanda Ngozi Adichie: Alla borde vara feminister
pärmen till Chimamanda Ngozi Adichie: Alla borde vara feminister Kuva: Albert Bonniers Chimamanda Ngozi Adichie

Kuten sittemmin kävikin. Nyt jo täysi-ikäinen tytär opiskelee lukuvuodet Englannissa, mutta viettää pitkät lomansa Suomessa eikä väsy ylistämään suomalaista kirjastojärjestelmää, jota hän myös hyödyntää täysin rinnoin. Aina, kun käyn hänen huoneessaan, sängyn vierellä on iso kasa kirjastosta lainattuja tietokirjoja ja muodikkaassa käsilaukussa mukana kulkee Kindle-lukulaite. Yhä useammin näen hänet myös seisomassa oman kirjahyllyni edessä ja ottavan siitä aina silloin tällöin jonkun kirjan mukaansa. Tytär ei pyydä minulta suosituksia enkä minä puolestani kysy hänen ajatuksiaan niistä jo luetuista kirjoista toisin kuin vaikkapa tv-sarjoista, joita me olemme katsoneet valtavan määrän yhdessä. Jollain tavalla kirjan jakaminen tuntuu paljon intiimimmältä. Vähän kuin jakaisi kaikkein syvimpiä salaisuuksiaan. Varsinkin, jos kirjalla on ollut erityistä merkitystä. Ymmärsin kyllä rivien välistä, että tyttäreni suorastaan inhosi Olemisen sietämättömän keveyden Teresaa, jota minä 18-vuotiaana rakastin. Eikä hän haltioitunut minun tavoin Chimamanda Ngozi Adichiesta. Ei edes Americanasta, vaikka pitääkin hänen feministisiä kannanottojaan suuressa arvossa. Siksi minä käännän pääni pontevasti pois, jos näen hänen lähtevän huoneestani kädessään sellaisia omia ikisuosikkeja kuten Linn Ullmannin Ennen unta, Monica Alin Brick Lane, Alice Munron Karkulainen, Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta , Ali Smithin Oli kerran kello nolla tai ihan mikä vaan Anne Tylerin tai Jhumpa Lahirin kirjoista. Myös Elisabeth Stroutin ja Elena Ferranten minä aion pitää vielä itselläni.

Piirroksessa poika näppäilee puhelintaan
Piirroksessa poika näppäilee puhelintaan Kuva: Lasse Isokangas / Yle sosiaalinen media

Ja entäs sitten pojat?

Lukuunottamatta kouluun tehtäviä kirjaesseitä, pääosin näen heidän kädessään kirjan sijaan vain sen saman pienen ruudun kuin muillakin heidän ikäisillään. Sieltä he katsovat suoratoistopalvelusta televisiosarjoja tai jalkapallo-otteluiden huippuhetkiä myös kadulla kävellessään. Ruokapöydässä puhumme tuskin koskaan kirjoista, mutta jalkapallosta ja musiikista sitäkin enemmän. Niitä me seuraamme koko perheen voimin ja sitä kautta syntyy myös muita keskusteluja.

Sun on ihan pakko lukea se!


Tätä kirjoittaessa mietin, että kuinka paljon me puhumme kirjoista myöskään ystävien tai sukulaisten kanssa. Siihen nähden, miten paljon me kaikki luemme, niin aika vähän. Kirjat tai kirjailijat voivat vilahtaa keskusteluissa, mutta harva meistä lukee ja rakastaa samoja kirjoja samaan aikaan, koska kaikkien elämäntilanteet vaihtelevat. Ja vaikka joku kaikkein lähimmistä ystävistäni voi vinkata jostain minua mahdollisesti ilahduttavasta kirjasta, niin mikään ei jähmetä henkilökohtaista lukuintoani tehokkaammin kuin lause: “Sun on ihan pakko lukea se!”. Näin kävi esimerkiksi Lucia BerlininSiivoojan käsikirjan kohdalla. Luin pari novellia ja ihastuin hänen ääneensä, mutta silti tyydyn tällä hetkellä vain hivelemään kirjaa silloin tällöin ja lukemaan muutaman lauseen sieltä täältä. Lucia ja minä tapaamme rauhassa sitten, kun kaikkein innokkaimmat lukuihmiset ovat lähteneet ja jättäneet meidät kaksin. Sitten syvennämme pikkuhiljaa luottamusta. Siemenhän on jo kylvetty ja hyvälle suhteelle on kaikki mahdollisuudet varsinkin, kun Lucia Berlin vaikuttaa perinpohjin rehelliseltä ja konstailemattomalta. Kirjan luettuani kaivan ehkä myös jotain tietoa hänestä. Hänen jo eletystä elämästään. Kuuntelen mahdollisesti jonkun kirjallisuuskeskustelun. Tähän samaan luotan lasteni kohdalla. Toivon heille paljon onnea ja ystävyyttä kirjojen ja lukemisen parissa, mutta ennen kaikkea toivon heille herkkyyttä valita oikein ja valtavasti vahvuutta muodostaa kirjoista ja kaikesta muustakin ihan omat mielipiteensä.

  • Nelli Ruotsalainen puhuu runoissaan suunsa puhtaaksi patriarkaatista

    Nelli Ruotsalaisen teos kisaa Tanssivasta karhusta.

    Nelli Ruotsalaisen esikoisteos on suorapuheinen kuvaus sukupuolirooleista ja niistä vapautumisesta. Omaelämäkerrallisissa runoissa henkilökohtaisesta kasvaa poliittista. Täällä en pyydä enää anteeksi on ehdolla tämänvuotisen Tanssiva karhu -runouspalkinnon saajaksi.

  • Kertovatko suomalaiset rivot paikannimet enemmän nimien keksijöistä kuin itse paikoista?

    Suomen paikat on nimetty käyttäjien kokemuksien perusteella.

    Suomessa on 2944 paska-sanan sisältävää paikannimeä. Rivot paikannimet hihityttävät tai närkästyttävät kartanlukijoita. Miksi sukupuolielimet ja eritteet ovat olleet niin yleisesti nimeäjien käytössä? Paikkojen nimeäminen on perustunut yleensä joko kuvailemaan mitä ko. paikka muistuttaa muodoltaan, sen käyttökelpoisuuteen tai johonkin vahvaan kokemukseen paikassa.

  • Avaruusromua: Kuunnellaan jääleinikkiä!

    Miltä kuulostavat pohjoisen uhanalaiset kasvit?

    Onko kasveilla sielu? Muun muassa tätä pohti antiikin filosofi Aristoteles, ja oli sitä mieltä, että ei. Ei ole. Kasvit ovat kyllä eläviä, mutta eivät samalla tavoin kuin eläimet tai me ihmiset. Kasvit elävät erilaista elämää, selitti Aristoteles, ja puhui kasvisielusta ja sen luonteesta. Suomalainen Band of Weeds tekee musiikkia kasvien äänistä. Miltä kuulostavat pohjoisen uhanalaiset kasvit nuokkuesikko ja jääleinikki? Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri