Valheenpaljastaja: Juttu festareille karanneista vanhuksista ei ollutkaan totta – varo liian täydellistä tarinaa

Suomi on hevimusiikin luvattu maa, ja niinpä täältä löytyy tukea ja ymmärrystä kahdelle seniori-ikäiselle miehelle, jotka karkasivat vanhainkodista pitämään hauskaa Wacken Open Air -metallifestareille Saksassa. Kenties hykertelit itsekin elokuun alussa ympäri maailman levinneelle hyvän mielen kesäjutulle. Aika velikultia! Tämän artikkelin voi myös kuunnella.

Lataa

Monelta jäi huomaamatta, että laajalti uutisoidussa tarinassa juuri mikään ei pitänyt paikkaansa. Miehet eivät olleet ikäihmisiä. He karkasivat kyllä laitoksesta, mutta eivät vanhainkodista, sillä he olivat mielenterveyskuntoutujia. He päätyivät reissullaan Wackenin kaupunkiin, eivät hevifestivaaleille. Mikä ikävintä, heillä ei ollut edes kivaa, vaan heidät löydettiin sekavassa ja avuttomassa tilassa.

Tyypilliseen tapaan tarinan korjattua versiota ei jaettu tuhansittain sosiaalisessa mediassa. Saksalaismedian oikaisu on jäänyt huomaamatta myös useimmilta suomalaisilta uutissivustoilta, jotka uutisoivat hevivanhuksista.

Esimerkiksi Yle, MTV tai Iltalehti eivät ole toistaiseksi oikaisseet juttujaan.

Hevilehti Inferno sen sijaan toimi kuten vastuulliseen journalismiin kuuluu ja julkaisi jutusta oikaisun.

Faktantarkistajat eivät pysy perässä

Kertomustutkija Maria Mäkelän mukaan hevivanhustarina noudattaa somessa jaettavien tunnepitoisten tarinoiden peruskaavaa. Jos tarinan henkilöön voi samastua, juttu lähtee herkästi leviämään. Monitulkintainen tarina taas ei lähde, koska ihmiset eivät tiedä, mikä on oikea tapa reagoida siihen.

– Tällaiset motivaatiokertomukset saavat aina paljon tykkäyksiä. Tässä on pohjalla helposti tunnistettava kulttuurinen mallitarina, jossa hoitolaitoksen karkuri emansipoituu. Malli on sama kuin elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän, sanoo Mäkelä.

– Motivaatiotarinoissa on usein rajoitteiden vankina oleva vähäosainen ihminen, joka rikkoo rajoja.

Tarinan taustalla on sinänsä hyvä ajatus vanhusten aktiivisesta toimijuudesta. Korjattu versio lohduttomaan tilanteeseen joutuneista mielenterveyskuntoutujista taas on heikko tarina. Siihen ei ole olemassa valmiita peukutus- ja hymynaamareaktioita saati kulttuurisesti vetoavaa mallitarinaa.

– Tällaista on vaikea lähteä oikaisemaan, kun tarina on alkanut elää omaa elämäänsä. Faktantarkistus on oikeastaan joutavanpäiväinen operaatio siinä vaiheessa, Mäkelä sanoo.

Tarina voi ohjata politiikkaa

Maria Mäkelän mielestä tällaiset hyvän mielen tarinat ovat vaarallisia. Hän tutkii niitä Kertomuksen vaarat -nimisessä tutkimusprojektissa, joka selvittää, miten ja miksi kertomuksesta on tullut yhteiskunnassa niin vaikutusvaltainen muoto, ja mitä riskejä tarinabuumiin liittyy.

Mutta miksi tällainen hassunhauska hevivanhustarina olisi jopa vaarallinen?

– Koska se on tyypillinen motivaatiotarina, jossa ryöstetään jonkun identiteetti, Mäkelä selittää.

Fiktiivinen vanhustarina seuraa Kertomuksen vaarojen tunnistamaa viraalin kertomuksen kaavaa: esimerkistä tulee edustuksellinen ja edustuksellisuutta seuraa normatiivisuus.

Tämä tarkoittaa sitä, että kun tarinasta tuli viraalihitti, siitä tuli samalla esimerkki siitä, millainen vanhuus olisi tavoiteltavaa. Vanhainkodista taas tehtiin tarinan pahis. Tarinan henkilöiden toiminta alkoi edustaa käsitystä hyvästä toiminnallisesta vanhuudesta. Kaikki vanhukset vaan festareille!

Edustuksellisuudesta seuraa Mäkelän mukaan normatiivisuus, eli tarina alkaa sanella käytännön toimintaa.

Mäkelä mainitsee toisen kertomuksen, joka vaikutti suomalaiseen politiikkaan: Pääministeri Juha Sipilä ei piitannut sen kummemmin tutkitusta tiedosta kuin ay-liikkeen vastustuksesta, mutta kahden kätilön henkilöhaastattelu televisiossa sai hänet perumaan vuorolisien leikkaukset. Kokemuksellisissa tarinoissa on voimaa.

Hyvinvointiyrittäjän tarina on pinnalla

Viime vuosilta tunnetaan lukuisia esimerkkejä viraaleista tarinoista, jotka on esitetty totena, mutta ne ovat myöhemmin paljastuneet sepitteiksi. Uutisvälineet ovat kerta toisensa jälkeen langenneet uutisoimaan yksilökertomuksista, joiden paikkansapitävyyttä ei ole voitu tarkistaa mistään.

Tunnetuin näistä lienee edelleen Enkeli-Elisa, kymmenien tuhansien ihmisten someyhteisön kerännyt tarina koulukiusatusta tytöstä, joka teki itsemurhan. Elisaa ei ollut koskaan olemassa, vaan hän oli yhden henkilön mielikuvituksen tuotetta. Silti Elisan tarinaa kerrottiin täytenä totena myös perinteisessä mediassa.

Kiusaamistarinat vetoavat edelleen journalisteihin. Viime vuosina on uutisoitu lukuisista somekertomuksista, joissa yksilö puuttuu sankarillisesti kiusaamistilanteeseen – usein bussissa, metrossa tai muussa julkisessa paikassa – kun muut kääntävät päänsä tai vain seuraavat mykkinä sivusta.

Kun tällainen tarina paljastuu valheeksi, siihen uskoneiden reaktio on tyypillisesti torjuva. Sanotaan, että tarina “olisi voinut olla totta”, kun “tällaista tapahtuu kuitenkin”. Perustellaan, että tarinan “tarkoitus oli kuitenkin hyvä”.

Maria Mäkelän mukaan tämän hetken journalismista erottuu uusi mallitarina, jota voi kutsua hyvinvointiyrittäjän tarinaksi. Kertomusrakenne on niin yleinen, että sen tunnistaa heti.

– Se on kristillistä perinnettä noudatteleva kääntymyskertomus. Hyvinvointiyrittäjä on aikamme sankari, jolle burnout on sama kuin Augustinukselle uskoontulo. Hän on aina elänyt väärin, mutta kokenut murroksen, jonka jälkeen hän on ymmärtänyt, että nyt täytyy muuttaa kaikki. Ja nyt hänen hyvinvointiyrityksensä auttaa muita muuttamaan elämänsä paremmaksi. Jossain naistenlehdessä voi olla parikin tällaista juttua yhdessä numerossa.

Tarinabuumi läpäisee koko yhteiskunnan

Kertomuksen vaarat -projekti kritisoi tarinoita aikana, jolloin niistä puhutaan lähes yksinomaan myönteiseen sävyyn. Jokaisella yrityksellä pitää olla nykyään oma tarina. Konsultit opettavat tarinankerrontaa niin yliopistotutkijoille kuin poliitikoille.

Kertomuksen vaarojen tutkijat ottavat Facebook-sivullaan vastaan ilmiantoja epäilyttävistä tarinoista, joihin lukijat ovat törmänneet sosiaalisessa tai perinteisessä mediassa. Tutkijat käyvät ilmiannot läpi ja analysoivat, mihin tarkoitukseen tarinamuotoa kulloinkin käytetään.

Mäkelän mielestä kertomusmuodon yleistyminen edistää niin kutsuttua totuudenjälkeistä aikaa. Viraaleja yksilötarinoita jakaessaan ihmiset eivät oikeastaan jaa uutista, vaan siitä välittyvän kokemuksen. Tämä kaikkien tunnistama kokemus alkaa kuin varkain ohjailla sitä, mitä ajattelemme yhteiskunnasta, politiikasta tai vaikka terveydestä.

Esimerkiksi erilaiset ravintogurut ja self-help -maakarit voivat käyttää mediassa yksilökertomuksia avukseen, kun taas lääkärit eivät voi kertoa tarinoita potilaistaan.

Onko nyky-yhteiskunnassa enää tarinavapaita alueita?

– Ainakaan humanisti ei sellaista keksi. Sitä pitäisi varmaan kysyä joltakin fyysikolta.

Näin osaat varoa kertomusta

Kun näet viraalin sometarinan, kysy näitä asioita:

• Onko tarina liian täydellinen? Jos se on muodoltaan eheä ja sisältää pikantteja yksityiskohtia, se saattaa olla niin sanotusti liian hyvä ollakseen totta. Todellisuus on usein sotkuisempaa.
• Perustuuko tarina tarkistettuihin faktoihin vai onko se pelkkä yksilön kokemus? Kuka tai mikä on kertomuksen lähde?
• Mitä tunteita tarina herättää? Kehen siinä samastutaan?
• Onko tarinan päähenkilön kokemus yleistettävissä? Käytetäänkö sitä edustuksellisena tarinana? Jos, niin mikä motiivi tässä voisi olla taustalla?
• Jos tarinaa pidetään edustuksellisena, millaiseen toimintaan se ohjaa?

Muokkaus 8.3.2019: Kommentointi on päättynyt.
Muokkaus 8.4.2019: Lisätty mahdollisuus kuunnella artikkeli audiona.