Hyppää pääsisältöön

Kun lääkäri määrää metsää, mennään kuusen alle makaamaan

Adela Pajunen ja Marko Leppänen makaavat retkipatjoilla metsän keskellä ja tuijottelevat taivaalle.
Metsässä pötköttely rentouttaa tehokkaasti, sanovat Adela Pajunen ja Marko Leppänen. Adela Pajunen ja Marko Leppänen makaavat retkipatjoilla metsän keskellä ja tuijottelevat taivaalle. Kuva: Ippi Arjanne / Yle metsä,luonto,Sipoonkorven kansallispuisto,kansallispuistot,retkeily,retkeilyreitit,terveys,Sipoo,stressi,hyvinvointi

Biologi Adela Pajunen ja maantieteilijä Marko Leppänen ymmärsivät luonnon päälle jo lapsina. Nyt aikuisina he liikkuvat jo töidenkin takia päivittäin luonnossa. Viime vuosina he ovat pohtineet luonnon vaikutuksia hyvinvointiin ihan tosissaan. Pohdinnasta syntyivät hanke ja käsite “terveysmetsä”.

Parkkipaikka jää taakse, ja autotien äänet vaimenevat. Sepelikivinen kävelytie muuttuu juurien peittämäksi kiemurtelevaksi poluksi, josta aurinko valaisee vain pieniä palasia. Pehmeästi humiseva tuuli, lintujen satunnainen viserrys ja kenkien alla rasahtelevat neulaset ovat ainoat äänet.

Polkua edetessä huomaan, kuinka syke tasaantuu. Ikävät ajatukset loittonevat ja keho alkaa rentoutua. Nämä eivät ole vain oman kehoni tuntemuksia, vaan tieteellisesti todettuja vaikutuksia. Tutkimukset kertovat myös, että metsässä kohollaan oleva verenpaine laskee ‒ samoin tekee stressihormoniksi nimitetty kortisoli.

Parinkymmenen kilometrin päässä Helsingin keskustasta ollaan metsässä, tarkemmin ottaen Sipoonkorvessa, parinkymmenen neliökilometrin laajuisessa kansallispuistossa. Metsän siimeksessä seisovat Adela Pajunen ja Marko Leppänen, jotka ohjaavat metsässä tukihoitomuotona käytettäviä luontoretkiä.

Retket saivat alkunsa Maa- ja metsätalousministeriön Terveysmetsä-hankkeesta, joka toteutettiin vuosina 2014–2017. Hankkeessa Sipoon kunnan terveyskeskuksesta voitiin määrätä potilaalle myös luontoretkiä. Palaute oli niin hyvää, että retkiä jatketaan edelleen.

Aamuaurinko nousee Sipoonkorvessa.
Yksi terveysmetsän tunnusmerkki on suoja. Aamuaurinko nousee Sipoonkorvessa. Kuva: Ippi Arjanne / Yle metsä,luonto,Sipoo,Sipoonkorven kansallispuisto,kansallispuistot

Sipoon kokeilu on Suomessa ensimmäinen laatuaan. Luontoretkeä ei määrätä mihinkään tiettyyn diagnoosiin eikä se korvaa lääketieteellistä hoitoa, mutta lääkäri tai sairaanhoitaja voi suositella potilaalle metsää hoidon tueksi. Kaikki metsät eivät kuitenkaan Pajusen ja Leppäsen mukaan ole yhtä terveysvaikutteisia.

– Oikeastihan tässä on kyse luonnon terveysvaikutuksista, ei vain metsän. Nuo sanat näyttäytyvät meille helposti synonyymeinä, selventää Adela Pajunen.

Suomen maapinta-alasta on metsää 75%. Jos metsämme jakaisi tasan jokaiselle suomalaiselle, jokainen saisi 4,2 hehtaaria. Ei liene siis ihme, jos luonto ja metsä menevät ajatuksissamme sekaisin.

Kaikki metsät eivät ole terveysmetsiä

Luontoretkiltä saamiaan palautteita, tutkimustietoa ja omaa analyysiään yhdistäen Pajunen ja Leppänen kirjoittivat kirjan nimeltä Terveysmetsä (Gummerus, 2017). Siinä he esittelevät 31 eri terveysmetsän tunnusmerkkiä, joita ovat muun muassa lajiston monimuotoisuus, vesielementti ja näköalat.

Sipoonkorvessa näitä tunnusmerkkejä on paljon. Niistä nauttimisen lisäksi terveysmetsäretkillä tehdään erilaisia tehostavia harjoitteita, joilla syvennetään luonnon tuomia hyvinvointivaikutuksia. Sellaisia ovat esimerkiksi puron kuunteleminen ja retkipatjalla makoilu.

Kuusenohavut siivilöivät valoa metsässä ja neulaset hohtavat valossa.
Kaksikko korostaa, että kaunista luontokuvaa tärkeämpää on nauttia hetkestä. Kuusenohavut siivilöivät valoa metsässä ja neulaset hohtavat valossa. Kuva: Ippi Arjanne / Yle luonto,metsä,puut,Sipoonkorven kansallispuisto,kansallispuistot

– Viime viikolla täällä kävi yksi tarkkailuluokka. Heidänkin kanssaan kuunneltiin puroa, sillä se rauhoittaa ja tasapainoittaa mieltä, kertoo Pajunen.

– Tietysti retkillä myös hengästytään ja saadaan liikunnan terveysvaikutuksia, lisää Leppänen.

Retkillä opitaan myös omista luontomieltymyksistä. Työparin mielestä on tärkeää oppia tunnistamaan, millaisesta luonnosta pitää ja minkälaista luontoa kaipaa kullakin hetkellä.

– Vesielementti nousee palautteissa aina esiin, pienenkin noron näkeminen on usein retken mieleenpainuvin kokemus, sanoo Pajunen.

Metsän lumoava vaikutus

Vaikka sekä Pajunen että Leppänen ovat akateemisia luontoihmisiä, rivien välistä pilkistää halu olla selittämättä kaikkea. Luonnossa on jotain maagista, joka saa meissä aikaan erilaisia tunteita kuin kaupungissa.

– Arjessa kaiken informaatiopommituksen takia keskittymiskykymme on häiriintynyt, mutta metsässä vaikka heiluva lehvästö tai lintuparvi vievät huomiomme lumoutumisen kautta ilman mitään ponnisteluja, Leppänen valottaa.

Adela Pajunen ja Marko Leppänen istuvat kalliolla auringossa.
Marko Leppänen keräili lapsena perhosia kuten muutkin luokan pojat. Adela Pajunen kävi partiossa. Adela Pajunen ja Marko Leppänen istuvat kalliolla auringossa. Kuva: Ippi Arjanne / Yle metsä,luonto,Sipoo,Sipoonkorven kansallispuisto,kansallispuistot,retkeilyreitit

Tätä lumoutumisen ja muidenkin rentouttavien luontokokemusten psykologista vaikutusta he kutsuvat sanalla “elpyminen”. Kielitoimiston sanakirjan mukaan elpyminen tarkoittaa ennalleen voimistumista, virkoamista ja virkistymistä, ja nämä sanat kyllä kuvaavat tuntojani maattuani kuusen alla.

Tämän ilmiön vahvuuden Adela Pajunen huomasi ensi kertaa opiskellessaan Kainuussa eräoppaaksi. Lukiovuosien sisätiloissa pänttäämisen jälkeen koulun aloittaminen “Kainuun korvessa” ei ollut vain maantieteellisesti iso muutos.

– Opintoihin suorastaan kuului nukkua kuusen alla ja rakentaa lumiluolia. Vaikka sittemmin olenkin viettänyt paljon aikaa luonnossa, muistan vieläkin sen dramaattisen eron hyvinvoinnissa.

Usein puhutaan siitä, kuinka ihmiset ovat vieraantuneet luonnosta. Marko Leppänen huomauttaa, että tämä vieraantumisen aikakausi on silmänräpäys ihmiskunnan historiassa. Tässä tapauksessa silmänräpäys on 6000 vuotta – sen verran on kulunut aikaa ensimmäisten kaupunkien syntymisestä.

Jos makaa metsässä maassa ja katsoo taivaalle, näkee tämän, eli puiden lehviä ja taivasta.
Maassa makoillessa metsä voi näyttää esimerkiksi tältä. Jos makaa metsässä maassa ja katsoo taivaalle, näkee tämän, eli puiden lehviä ja taivasta. Kuva: Ippi Arjanne / Yle metsä,puut,luonto,Sipoonkorven kansallispuisto,kansallispuistot

– Kahdesta miljoonasta vuodesta ihmissuku on elänyt 99,7% pelkästään luonnossa. Sitä jäljelle jäävää murto-osaa olemme alkaneet pitää uutena normaalina, Leppänen selittää.

Leppänen muistuttaa, että tehdasasetukset ihmisessä ovat kuitenkin ennallaan – pelkästään luontokuvan näkeminen aiheuttaa meissä tutkitusti positiivisia vaikutuksia.

“Yksin ei tule lähdettyä”

Keskivertosuomalaisen matka metsään kaupungistumisen jälkeenkin on vain 600 metriä ja puolella väestöstä enintään 200 metriä. Yksi terveysmetsän tunnusmerkeistä onkin saavutettavuus. Toinen on saavutettavuuskynnys, eli metsän pitää olla riittävän lähellä mutta tarpeeksi palkitsevan ponnistelun takana. Voisi ehkä luulla, että noilla metreillä suomalainen ravaa metsässä harva se päivä.

– Palautteissa toistuu se, ettei yksin tule lähdettyä, harmittelee Pajunen ja jatkaa: – On havaittu, että jos lasta ei ole viety metsään ennen 11 ikävuotta, luontosuhdetta on vaikeampi rakentaa aikuisena. Ja samoin tuo sana ‘viedä’ – ei lapsia ennen erikseen viety metsään, sinne vain juostiin!

Metsäpolkua halkovat juuret, jotka ovat kietoutuneet isomman juurakon ympärille.
Metsäpoluilla kävely haastaa myös fysiikkaa. Metsäpolkua halkovat juuret, jotka ovat kietoutuneet isomman juurakon ympärille. Kuva: Ippi Arjanne / Yle metsä,luonto,Polku,Sipoonkorven kansallispuisto,kansallispuistot

Pajusen mielestä luontosuhde ei kuitenkaan ole meistä irrallinen asia, vaan osa ihmisyyttä. Suomalaisilla on hänen mukaansa syvä suhde luontoon, vaikka kaupungeissa asutaankin. Luontosuhde elää myös ajatuksissa, pelkkä metsän tai meren ajatteleminen voi Pajusen mukaan olla elvyttävää.

Leppänen pohdiskelee myös yhteisöllisyyden vaikutusta terveysmetsäretkissä. Hän sanoo, ettei ihmistä ole luotu olemaan yksin kuution sisällä – mutta onko metsässäkin parempi olla jonkun kanssa? Havaintojen jakaminen on hänen mukaansa jo itsessään elvyttävää ja parhaimmillaan se myös ruokkii itseään. Pajuselle muistuu mieleen saamansa sähköpostiviesti:

– Yksi viime keväänä päättyneen ryhmän jäsen kertoi, että he ovat koonneet oman porukan ja jatkavat retkiä omin päin eteenpäin, kertoo Pajunen hymyillen.

Uusimmat sisällöt - Yle Radio Suomi