Hyppää pääsisältöön

Avaruusromua: Tietokonemusiikki on tylsää!

Tietokoneen näppäimistö
Tietokoneen näppäimistö tietokoneet

Tietokonemusiikki. Sana herättää monenlaisia mielikuvia.

Tietokonemusiikki. Se kuulostaa tylsältä ja vaikealta, ajattelevat monet.

Se kuulosti tylsältä ja vaikealta 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin tietokoneilla ensi kertaa yritettiin tehdä musiikkia. Ensimmäiset tietokoneen tuottamat sävelet kuultiin vuonna 1948, Manchesterin yliopistossa Iso-Britanniassa. Ensimmäiset varsinaiset melodiat kuultiin vuonna 1951, kun samainen Manchesterin yliopiston tietokone ohjelmoitiin soittamaan pätkät kolmesta sävellyksestä: Iso-Britannian kansallislaulusta, lastenlaulusta Bää bää karitsa, sekä Glenn Millerin swing-klassikosta In the Mood.

1950-luvulla tietokonemusiikin alalla ei juuri tapahtunut sen kummempaa, ja 1960- luvulla tietokonemusiikki oli yhä vielä kuriositeetti. Tietokonemusiikin tekeminen oli aikaa vievää ja työlästä ohjelmointia, eikä juuri kukaan halunnut sitä edes kuunnella. 1960-luvulla kun oli niin paljon parempaakin kuunneltavaa.

Ja saman menon voi sanoa jatkuneen 1970-luvullakin. Hankalaa, työlästä ja vaikeaa - sekä tehdä että kuunnella. Syntesoijat olivat tulleet markkinoille jo 1960-luvun lopulla, ja 1970-luvun myötä ne tulivat periaatteessa kaikkien kiinnostuneiden saataville. Muusikot olivat kiinnostuneita uusista syntesoijista, kuten Minimoogista, ARP:sta tai EMS:stä. Ketään ei kiinnostanut tehdä musiikkia tietokoneella. Sitä paitsi, juuri kenelläkään ei ollut tietokoneita.

Mutta sitten koitti 1980-luku. Silloin tulivat niin kutsutut kotitietokoneet. Ja hyvin pian tulivat niihin sopivat äänikortit. Tuli Commodore 64 ja ennen pitkää monia muita jokamiehen tietokoneita. Tuli MIDI-systeemi, jolla oli mahdollista yhdistää tietokoneita ja soittimia toisiinsa. Alkoi uusi aika. Musiikin tekeminen tietokoneilla alkoi olla sekä helppoa että hauskaa.

Tuolloin ihmeteltiin ja ihailtiin niitä, jotka olivat olleet mukana alusta asti. Taistelleet 1970-luvulla sen aikaisten tietokoneiden kanssa, niiden suorituskyvyn, laskentatehon ja muistin riittävyyden kanssa. 1970-luvulla se ei todellakaan ollut jokamiehen hommaa. Vain hulluimmat, rohkeimmat ja innokkaimmat olivat jaksaneet viettää 1970-lukunsa tietokoneen seurassa. Ja monet heistä luonnollisestikin jatkoivat missiotaan 1980- ja 1990-luvuilla, tekniikan nopeiden muutosten keskellä.

Eräs heistä on amerikkalainen Carl Stone, tietokonemusiikin pioneeri. Hän oli mukana jo 1970-luvulla. Hän oli mukana 1980-luvulla. Hän oli mukana 1990-luvulla. Ja hän on mukana edelleen.

Hänen suuri intohimonsa on esittää tietokonemusiikkia reaaliajassa, siis livenä, konsertissa. Elävänä elävälle yleisölle. Nyt kun se on jo pitkään ollut teknisesti mahdollista, kuten myös Carl Stonen toinen intohimo: samplaaminen. Nyt koko homman voi toteuttaa yhdellä läppärillä. Aika paljon ovat ajat muuttuneet 1970-luvun alkuvuosista, jolloin Carl Stone julkaisi ensimmäiset tietokonesävellyksensä.

1980- ja 1990-luku olivat hänen kannaltaan hyvin kiinnostavaa ja tuottoisaa aikaa. Tekniikka muuttui vauhdilla. Estetiikka muuttui. Asenteet muuttuivat. Kaikki muuttui. Myös musiikki.

Keväällä 1976 Tukholmassa, Moderna Museetissa järjestettiin kymmenen päivää kestänyt Dream Music Festival. Näin kerrotaan. Tapahtumassa esitettiin muiden muassa La Monte Youngin, Terry Rileyn, Terry Jenningsin ja ruotsalaissyntyisen Catherine Christer Hennixin musiikkia. Minimalistista ja elektronista musiikkia.

C.C.Hennix, kuten hänet myös tunnetaan, oli 1960-luvun alussa mukana rakentamassa Tukholman maineikasta EMS-elektronimusiikkistudiota sen alkumetreillä. 1960-luvun lopulla hän matkusti New Yorkiin ja tapasi siellä sekä fluxus-taiteilijoita että tuon ajan nykysäveltäjiä, esimerkiksi La Monte Youngin. Ja siitä oli helppo jatkaa.

Hennix opiskeli esimerkiksi intialaista laulua, esitti kokeellista musiikkia, toimi matematiikan ja tietojenkäsittelytieteen professorina ja tutki tekoälyä. Ja matka jatkuu. Nykyään seitsemänkymppinen Hennix on moniottelija. Hän on äänitaiteilija, runoilija, säveltäjä, filosofi, matemaatikko ja kuvataiteilija. Ja kaikessa tekemisessään ilmeisen vakavasti otettava hahmo.

Vuoden 1976 Moderna Museetin konserttia ei tiettävästi taltioitu. Mutta kun Hennix harjoitteli esiintymistään tuota Moderna Museetin konserttia varten, nuo harjoitukset kaikeksi onneksi äänitettiin ja kaikeksi onneksi nuo nauhat ovat säilyneet. Ja niiltä kuuluu ihmeellistä musiikkia.

Vuodesta 1976 hitaasti kohti nykyhetkeä. Olemme vuodessa 2011. Amerikkalainen Steve Roach on rakentanut studiostaan instrumentin, kuin yhden valtaisan soittimen, joka tuottaa eteerisesti eteenpäin virtaavaa musiikkia. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään 2010-luvun tietokonestudio, vaan vanha kunnon valtavan kokoinen miksauspöytä, johon on yhdistetty kaikki hänen lempisoittimensa, kaikki ne analogiset syntesoijat joihin hän on oppinut luottamaan, ja joiden äänistä hän pitää kaikkein eniten.

"Se ei todellakaan ole mikään tavallinen studio", sanoo Steve Roach, eikä se myöskään näytä tavalliselta studiolta. Studio on nimeltään Timeroom, ja kuten Steve Roach itse sanoo, sen päätarkoitus on olla apuväline suuren mysteerin kuvailemisessa. Suuren tarinan kertomisessa.

Steve Roachin diskografiassa on vaatimattomasti yli sata julkaistua äänitettä. Eikä mitä tahansa äänitettä, vaan suurin osa levyistä on täysimittaisia albumeita. Oikeastaan lähes kaikki. En edes uskalla lähteä laskemaan, kuinka monta tuntia Steve Roach on julkaissut valmista musiikkia. Sitä on valtavasti, mutta mikä ihmeellisintä, hänen tuotannossaan ei ole niin sanottua liikatarjonnan sävyä. Joku voi toki ajatella musiikin toistavan itseään, albumien muistuttavan toisiaan, mutta siitä ei lopultakaan ole kyse.

Steve Roachilla on oma tyylinsä, ja sille hän on uskollinen. Hän ei ole milloinkaan yrittänyt kalastella kuulijoita oman tunnusomaisen tyylinsä ulkopuolelta, oli sitten kyse hänen sekvensserivetoisesta rytmikkäästä musiikistaan, etnissävytteisestä shamaanitouhustaan tai tyylipuhtaasta ambientista, tai hyvin monesti näiden kaikkien elementtien sekoituksesta. Siitä, josta Steve Roach parhaiten tunnetaan.

Ja vaikka vuoden 2018 Grammy-ehdokkuus ei tuottanutkaan voittoa, matka jatkuu. Hänen uusin albuminsa on nimeltään Molecules of Motion, ja kyllähän tässä olisi taas Grammy-ehdokkuuden paikka:

AVARUUSROMUA 2.9.2018 - OHJELMAN MUSIIKKI:
CARL STONE: Banteay Srey (Electronic Music from the Eighties and Nineties)
CATHERINE CHRISTER HENNIX: Nouvelle mode des modalités II (Selected Early Keyboard Works)
STEVE ROACH: Tranquility Base (Back to Life)
STEVE ROACH: Phase Reverie (Molecules of Motion)

  • Avaruusromua: Palmut, hiekkaranta ja tähtikirkas yö

    Mitä on eksotiikka musiikissa?

    Mitä on eksotiikka? Mitä on eksotiikka musiikissa? 1950-luvulla se oli viihdyttäviä viuluja, intensiivistä tunnelmaa, villejä rytmejä ja salaperäisiä ääniä. Tuolloin levyillä soivat tunnelmat eksoottisilta kaukomailta: Aasiasta, Havaijilta, Amazonilta, Andeilta ja Afrikasta. Mutta musiikki ei ollut mitään kansanmusiikkia tai etnoa, vaan aitoa eskapistista viihdettä. Se oli eksoottista fantasiaa. Se oli epäaitoa muka-musiikkia. Se oli musiikillista kolonialismia. Mutta hyvin viihdyttävää, ja nykyään kuunneltuna mitä viehättävintä kitschiä ja campia. Ja eksotiikka viehättää yhä. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Avaruusromua: Ne oli suunniteltu muuttuvaan maailmaan

    Ne oli tehty liikuteltaviksi ja korvattaviksi.

    Ne oli tehty liikuteltaviksi ja korvattaviksi. Niiden ei ollut tarkoitus olla ikuisia, vaan niiden rooli oli väistyä, kun tilalle tulisi jotakin uudempaa ja ehkä parempaa. Ne ovat värikkäitä ja sulavasti muotoiltuja tuoleja 1960-luvun alusta. Punainen, keltainen ja sininen. Edessä matala pöytä. Värikkäiden huonekalujen yläpuolella kuvassa lukee suurilla valkoisilla kirjaimilla: Optimistic Modernism. Optimistista modernismia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Asterix opettaa latinaa

    Asterix-kirjoja lukemalla voi suorastaan sivistyä.

    Asterix seikkailee -sarjakuvat perustuvat löyhästi Julius Caesarin jo ennen ajanlaskua kirjoittamiin Gallian sota -teoksien tapahtumiin.

  • Miksi opettelisin ranskaa?

    Ranskan kielen osaamisesta on paljon hyötyä ja iloa.

    Kaksikielisessä Suomessa saattaa tuntua ylivoimaiselta, että pitäisi vielä jaksaa opiskella useampia vieraita kieliä. Ranskalla on vaikean kielen maine. Ja mihin sitä edes nykyään tarvitsee? Englanti vaikuttaa välttämättömältä yleiskieleltä, jota kaikkien pitää osata, ja jolla pärjää missä vaan.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri