Hyppää pääsisältöön

Avaruusromua: Tietokonemusiikki on tylsää!

Tietokoneen näppäimistö
Tietokoneen näppäimistö tietokoneet

Tietokonemusiikki. Sana herättää monenlaisia mielikuvia.

Tietokonemusiikki. Se kuulostaa tylsältä ja vaikealta, ajattelevat monet.

Se kuulosti tylsältä ja vaikealta 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin tietokoneilla ensi kertaa yritettiin tehdä musiikkia. Ensimmäiset tietokoneen tuottamat sävelet kuultiin vuonna 1948, Manchesterin yliopistossa Iso-Britanniassa. Ensimmäiset varsinaiset melodiat kuultiin vuonna 1951, kun samainen Manchesterin yliopiston tietokone ohjelmoitiin soittamaan pätkät kolmesta sävellyksestä: Iso-Britannian kansallislaulusta, lastenlaulusta Bää bää karitsa, sekä Glenn Millerin swing-klassikosta In the Mood.

1950-luvulla tietokonemusiikin alalla ei juuri tapahtunut sen kummempaa, ja 1960- luvulla tietokonemusiikki oli yhä vielä kuriositeetti. Tietokonemusiikin tekeminen oli aikaa vievää ja työlästä ohjelmointia, eikä juuri kukaan halunnut sitä edes kuunnella. 1960-luvulla kun oli niin paljon parempaakin kuunneltavaa.

Ja saman menon voi sanoa jatkuneen 1970-luvullakin. Hankalaa, työlästä ja vaikeaa - sekä tehdä että kuunnella. Syntesoijat olivat tulleet markkinoille jo 1960-luvun lopulla, ja 1970-luvun myötä ne tulivat periaatteessa kaikkien kiinnostuneiden saataville. Muusikot olivat kiinnostuneita uusista syntesoijista, kuten Minimoogista, ARP:sta tai EMS:stä. Ketään ei kiinnostanut tehdä musiikkia tietokoneella. Sitä paitsi, juuri kenelläkään ei ollut tietokoneita.

Mutta sitten koitti 1980-luku. Silloin tulivat niin kutsutut kotitietokoneet. Ja hyvin pian tulivat niihin sopivat äänikortit. Tuli Commodore 64 ja ennen pitkää monia muita jokamiehen tietokoneita. Tuli MIDI-systeemi, jolla oli mahdollista yhdistää tietokoneita ja soittimia toisiinsa. Alkoi uusi aika. Musiikin tekeminen tietokoneilla alkoi olla sekä helppoa että hauskaa.

Tuolloin ihmeteltiin ja ihailtiin niitä, jotka olivat olleet mukana alusta asti. Taistelleet 1970-luvulla sen aikaisten tietokoneiden kanssa, niiden suorituskyvyn, laskentatehon ja muistin riittävyyden kanssa. 1970-luvulla se ei todellakaan ollut jokamiehen hommaa. Vain hulluimmat, rohkeimmat ja innokkaimmat olivat jaksaneet viettää 1970-lukunsa tietokoneen seurassa. Ja monet heistä luonnollisestikin jatkoivat missiotaan 1980- ja 1990-luvuilla, tekniikan nopeiden muutosten keskellä.

Eräs heistä on amerikkalainen Carl Stone, tietokonemusiikin pioneeri. Hän oli mukana jo 1970-luvulla. Hän oli mukana 1980-luvulla. Hän oli mukana 1990-luvulla. Ja hän on mukana edelleen.

Hänen suuri intohimonsa on esittää tietokonemusiikkia reaaliajassa, siis livenä, konsertissa. Elävänä elävälle yleisölle. Nyt kun se on jo pitkään ollut teknisesti mahdollista, kuten myös Carl Stonen toinen intohimo: samplaaminen. Nyt koko homman voi toteuttaa yhdellä läppärillä. Aika paljon ovat ajat muuttuneet 1970-luvun alkuvuosista, jolloin Carl Stone julkaisi ensimmäiset tietokonesävellyksensä.

1980- ja 1990-luku olivat hänen kannaltaan hyvin kiinnostavaa ja tuottoisaa aikaa. Tekniikka muuttui vauhdilla. Estetiikka muuttui. Asenteet muuttuivat. Kaikki muuttui. Myös musiikki.

Keväällä 1976 Tukholmassa, Moderna Museetissa järjestettiin kymmenen päivää kestänyt Dream Music Festival. Näin kerrotaan. Tapahtumassa esitettiin muiden muassa La Monte Youngin, Terry Rileyn, Terry Jenningsin ja ruotsalaissyntyisen Catherine Christer Hennixin musiikkia. Minimalistista ja elektronista musiikkia.

C.C.Hennix, kuten hänet myös tunnetaan, oli 1960-luvun alussa mukana rakentamassa Tukholman maineikasta EMS-elektronimusiikkistudiota sen alkumetreillä. 1960-luvun lopulla hän matkusti New Yorkiin ja tapasi siellä sekä fluxus-taiteilijoita että tuon ajan nykysäveltäjiä, esimerkiksi La Monte Youngin. Ja siitä oli helppo jatkaa.

Hennix opiskeli esimerkiksi intialaista laulua, esitti kokeellista musiikkia, toimi matematiikan ja tietojenkäsittelytieteen professorina ja tutki tekoälyä. Ja matka jatkuu. Nykyään seitsemänkymppinen Hennix on moniottelija. Hän on äänitaiteilija, runoilija, säveltäjä, filosofi, matemaatikko ja kuvataiteilija. Ja kaikessa tekemisessään ilmeisen vakavasti otettava hahmo.

Vuoden 1976 Moderna Museetin konserttia ei tiettävästi taltioitu. Mutta kun Hennix harjoitteli esiintymistään tuota Moderna Museetin konserttia varten, nuo harjoitukset kaikeksi onneksi äänitettiin ja kaikeksi onneksi nuo nauhat ovat säilyneet. Ja niiltä kuuluu ihmeellistä musiikkia.

Vuodesta 1976 hitaasti kohti nykyhetkeä. Olemme vuodessa 2011. Amerikkalainen Steve Roach on rakentanut studiostaan instrumentin, kuin yhden valtaisan soittimen, joka tuottaa eteerisesti eteenpäin virtaavaa musiikkia. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään 2010-luvun tietokonestudio, vaan vanha kunnon valtavan kokoinen miksauspöytä, johon on yhdistetty kaikki hänen lempisoittimensa, kaikki ne analogiset syntesoijat joihin hän on oppinut luottamaan, ja joiden äänistä hän pitää kaikkein eniten.

"Se ei todellakaan ole mikään tavallinen studio", sanoo Steve Roach, eikä se myöskään näytä tavalliselta studiolta. Studio on nimeltään Timeroom, ja kuten Steve Roach itse sanoo, sen päätarkoitus on olla apuväline suuren mysteerin kuvailemisessa. Suuren tarinan kertomisessa.

Steve Roachin diskografiassa on vaatimattomasti yli sata julkaistua äänitettä. Eikä mitä tahansa äänitettä, vaan suurin osa levyistä on täysimittaisia albumeita. Oikeastaan lähes kaikki. En edes uskalla lähteä laskemaan, kuinka monta tuntia Steve Roach on julkaissut valmista musiikkia. Sitä on valtavasti, mutta mikä ihmeellisintä, hänen tuotannossaan ei ole niin sanottua liikatarjonnan sävyä. Joku voi toki ajatella musiikin toistavan itseään, albumien muistuttavan toisiaan, mutta siitä ei lopultakaan ole kyse.

Steve Roachilla on oma tyylinsä, ja sille hän on uskollinen. Hän ei ole milloinkaan yrittänyt kalastella kuulijoita oman tunnusomaisen tyylinsä ulkopuolelta, oli sitten kyse hänen sekvensserivetoisesta rytmikkäästä musiikistaan, etnissävytteisestä shamaanitouhustaan tai tyylipuhtaasta ambientista, tai hyvin monesti näiden kaikkien elementtien sekoituksesta. Siitä, josta Steve Roach parhaiten tunnetaan.

Ja vaikka vuoden 2018 Grammy-ehdokkuus ei tuottanutkaan voittoa, matka jatkuu. Hänen uusin albuminsa on nimeltään Molecules of Motion, ja kyllähän tässä olisi taas Grammy-ehdokkuuden paikka:

AVARUUSROMUA 2.9.2018 - OHJELMAN MUSIIKKI:
CARL STONE: Banteay Srey (Electronic Music from the Eighties and Nineties)
CATHERINE CHRISTER HENNIX: Nouvelle mode des modalités II (Selected Early Keyboard Works)
STEVE ROACH: Tranquility Base (Back to Life)
STEVE ROACH: Phase Reverie (Molecules of Motion)

  • "Onko musta ollenkaan tähän, kun nuo muut on niin sairaan hyviä?" Lahjakkaan suvun vesa Aili Ikonen epäili pitkään, onko hänestä ammattimuusikoksi

    Musiikki on muusikko Aili Ikoselle intohimo.

    Erityisesti jazzlaulajana tunnettu muusikko Aili Ikonen kasvoi musiikin ympäröimänä. Korpilahdelta kotoisin oleva Ikonen pomppi lapsena Joutsenlammen finaaliosaa veljensä Osmon kanssa olohuoneen sohvan ympärillä ja harjoitteli pieteetillä viulunsoittoa viisivuotiaasta alkaen. Silti ura muusikkona ei ollut itsestäänselvyys.

  • Sanat haltuun rap-riimein

    Sanat haltuun -hanke auttaa nuoria löytämään äänensä.

    Rap-musiikki voi olla väylä parempaan luku- ja ilmaisutaitoon. Musiikkia kuunnellessa voi päähän tarttua myös muutama yhteiskunnallinen ajatus. Vielä enemmän kuhinaa päähän syntyy, jos alkaa itse luoda riimejä. Kirjallisuus- ja taidekriitikko, toimittaja sekä opettaja Aleksis Salusjärvi pohti, miksi lukeminen koetaan jotenkin epämiehekkääksi harrastukseksi.

  • Avaruusromua: Psykedeelinen äänikone nimeltä TONTO

    Mitä jos rakennettaisiin maailman suurin syntesoija?

    Malcolm Cecil ja Robert Margouleff kohtasivat 50 vuotta sitten New Yorkissa, tuolloin uudessa Media Sound -studiossa. Heillä oli idea. Mitä jos hankittaisiin useita syntesoijia ja soitettaisiin niitä yhtaikaa? Ja jos kytkettäisi in ne toisiinsa, toimimaan yhdessä, siinä meillä olisi elektroninen orkesteri. Idea hahmoteltiin kiinalaisen ravintolan pöytäliinaan ja se päätettiin toteuttaa. Alkoi syntyä psykedeelinen äänikone nimeltä TONTO. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri