Hyppää pääsisältöön

Täsmälääkkeitä ihastumisen kaipuuseen keski-ikäisille - Häräntappoase ja Skam

Nuoria suutelemassa viljapellossa, kuvassa myös Anna-Leena Härkösen kirja Häräntappoase
Nuoria suutelemassa viljapellossa, kuvassa myös Anna-Leena Härkösen kirja Häräntappoase Kuva: Yle / Kaisa Pulakka Häräntappoase,Lukupiiri (radio-ohjelma),Kaisa Pulakka,Anna-Leena Härkönen

Olin unohtanut miltä tuntuu ihastua päätä pahkaa. Ehdoitta. Hullun lailla. Täytän ensi vuonna neljäkymmentä. Tähän ikään mennessä sen tunteen helposti unohtaa. Onneksi fiktio voi auttaa löytämään palavan teinirakkauden uudelleen.

Anna-Leena Härkösen 80-luvun klassikko Häräntappoase on erinomaista täsmälääkettä nuoruusnostalgiaa kaipaaville. Se muistuttaa, miltä tuntuu järjetön ihastus. Sellainen, joka vie yöunet ja pakottaa ajattelemaan vain sitä yhtä. Ihastus, joka salpaa hengityksen ja saa perhoset lentämään mahanpohjassa.

Juoni on yksinkertainen. Teini-ikäinen Allu lähetetään vastentahtoisesti maalle heinän tekoon. Itsensä kanssa kipuileva nuorimies löytää ensirakkauden, pääsee poikuudestaan ja palaa kaupunkiin. Anna-Leena Härkönen kirjoitti Häräntappoaseen 17-vuotiaana. Se näkyy teoksessa raakana rehellisyytenä ja kirkkaana nuoren ihmisen mielen kuvauksena.

Häräntappoase vangitsee nuoruuden ristiriitaisuuden

Häräntappoaseen Allussa korostuu oman paikan löytämisen tarve ja toisaalta jatkuva ja hillitön toiseuden ja irrallisuuden tunne. Nuoruuden kauheus ja ihanuus.

Nuoruuden suurin pelko on se, että joku näkee minut sellaisena kuin olen. Roolin takana on turvallista. Nuoruuden suurin toive on se, että joku näkee minut juuri sellaisena kuin olen ja vielä pitää näkemästään. Häräntappoaseen ihastumista kuvaavissa kohtauksissa Anna-Leena Härkönen vangitsee hienosti ristiriidan, joka nuoruudessa vallitsee supersuorien tunteiden ja oman sisimmän peittelyn välillä. Allun ja Kertun ensitapaaminen on paljon puhuva:

Silloin mä näin Kertun ensimmäisen kerran.
Se tuli varovasti avojaloin, sateesta vettyneenä ja möyhöttyneenä. Se tuli ja sillä oli lyhyt musta hame, polvetki näky, ja valkonen pusero joka oli liimautunu ihoon kiinni. Sen alta erottu pystyt rinnat. Voi miltä se näytti. Eikä se pelkästään näyttäny, se OLI. Mä näin heti, että se eli aivan saatanasti.
(1)

Näinhän se menee. Kun ihastuksen kohde astuu näyttämölle, aika pysähtyy. Kaikki kääntyy ympäri. Jysähtää oikein kunnolla. Kuvausta Kertun ihmeellisyydestä jatkuu usean kappaleen verran. Se on tarkkaa ja omalla tavallaan realististakin, mutta samalla hyvin hellää. Pienet virheetkin muuttuvat rakastuneen silmissä täydellisyydeksi.

Tämän pysähtyneen hetken, jossa lukijan sydän hakkaa samaan kiihtyneeseen tahtiin Allun kanssa, Anna-Leena Härkönen täräyttää takaisin liikkeseen päästämällä Kertun ääneen. Suorista rehellisistä tunteista siirrytään nuorten dialogiin, joka jokaisella repliikillään pyrkii niiden tunteiden peittämiseen:

- Vitut, Kerttu sano. – Vituttaa niin kun koko kesä menee pilalle heinäpellolla.
Se potkas varpaallaan jotain pikkukiveä. Ja vielä: - Vittu.
Kun se nuolas huuliaan ja vilkuili mua alta kulmainsa niin mä olin mennyttä.
(2)

Jotain kadotettua tässä kaipaan

Häräntappoasetta aiemmin minut herätti ikävöimään nuoruuden ehdottomia ihastuksen tunteita norjalainen nuortensarja Skam. Skamia katsoessa minulle tapahtui jotain outoa. Eläydyin norjalaisteinien rakkauselämään niin vahvasti, että ihastuin itsekin. Koin tunteen hyvin fyysisesti, kun HÄN ilmestyi televisioruutuun tuntui vatsanpohjassa kouraisu. Välillä melkein itketti. Löysin itseni googlailemasta HÄNEN kuviaan yömyöhällä, pitkään sen jälkeen kun lapset oli saatu nukkumaan. Tunne oli ihana, ehdoton ja epätoivoinen! Tämä ihastus oli kuitenkin jotain paljon nolompaa kuin teini-iän palavat tunteet rinnakkaisluokkien poikia kohtaan. Minä, keski-ikäinen täti-ihminen, olin ihastunut norjalaisen nuortensarjan päähenkilöön.

En ollut tunteitteni kanssa yksin. Lähes kaikki kaveripiirini keski-ikää lähestyvät naiset tuntuivat vähän hurahtaneilta. Norjalaisista teineistä kertova Skam herätti ihmeellisen kaihon nuoruuteen ja ennen kaikkea ihastumisen kaipuun. Sarja valloitti nuoret katsojat, mutta sen fanaattisin katsojakunta tuntui löytyvän juuri nelikymppisitä naisista.

Skam-ihastukseni oli minulle mysteeri. Tunnereaktiot ja myötäeläminen Noran ja Wilhelmin rakkaushuolissa olivat selittämättömän voimakkaita. Ymmärsin, että jotain kadotettua tässä kaipaan, mutta en oikein tiennyt mitä. Häräntappoaseen lukeminen avasi tietä sentään jonkinlaiseen itseanalyysiin.

Elämän paino vetää tunteet mutkalle

Nelikymppinenkin ihastuu silloin tällöin, eli parisuhteessa tai ei. Pelkästä ihastumisen kaipuusta ei siis ole kyse, mutta aikuisiän ihastumiset ovat yleensä vähän haaleita. Kaipaan nuoruuden ihastumisista tunteen suoruutta. Järjetöntä varmuutta ihastumisen oikeudesta, vaikka kohteesta ei oikeastaan tiennytkään mitään. Nuoruuden ihastumiset olivat raastavia ja voimakkaita. Sellaisia, joissa sydän revitään rinnasta.

Aikuisen ihastumiset pilaa analyyttisyys ja järki. Tunne ei voi olla kovin suora, jos sen päälle täytyy kasata kokonainen elämä, pettymyksineen, odotuksineen, velvollisuuksineen ja vastuineen. Tämän takia kaikki ei enää sumene ympäriltä, kun ihastuksen kohde kävelee vastaan. Tämän takia perhoset räpäyttävät enää laiskasti siipiään, eivätkä pyrähdä lentoon kiihkeänä parvena.

Voi tietysti olla, että selitys on yksinkertaisempi. Ehkä nuoruuden suorissa tunteissa on kyse vain tiettyjen hormonien massiivisesta ylituotannosta. Biologian aiheuttamasta häiriötilasta. Nuorena sitä oli vaikea kestää, mutta keski-ikää lähestyvänä tunteeseen suhtautuu melankolisella nostalgialla. Vaikkei nuoruuteen haluaisi palata, niin ajoittain toivoo, että pystyisi kokemaan suorat ja ehdottomat tunteet uudelleen. Sellaiset, jotka saavat Häräntappoaseen Allun runoilemaan:

Minun rakkaani istuu pirtin penkillä pienet mustelmaiset jalat
ilmassa harottaen minun rakkaani nyrsii matonkuteita pienillä
ruosteisilla kitisevillä saksilla, voi armaani, hän katsoo
ulos viileää kosteaa ilmaa, minun rakkaani huulet muodostavat
sanan vittu, salaa sähähtäen, vaivihkaa. Voi varpuseni saanko
ottaa hiuksistasi edes yhden havunneulan?
Ja jumalauta että sitä voi tulla nuorena hulluksi.
(3)

Sitaatit 1-3 on poimittu Anna-Leena Härkösen kirjasta Häräntappoase. Otava 1984.

Kuuntele lauantaina 1.9. Yle Radio 1:n Lukupiiri. Lähetykseen voit osallistua soittamalla suoraan lähetykseen p. 09 144800 tai osallistumalla verkkokeskusteluun osoitteessa: yle.fi/kirjat

Keskustele
  • Kadonneet: kukko, kirjat, painolaatat ja Daniel Medelplanin maine

    Medelplanin puuaapinen edisti lukutaitoa 1700-luvulla.

    Suomessa oli 300 vuotta sitten samanlaisia huolia kuin tänäänkin: miten sivistää kansaa ja estää lukutaitoa katoamasta? Siksi on syytä muistaa Pälkäneen puuaapista. Käsi pystyyn kuka tietää Daniel Medelplanin? (s. noin 1657 Turku – k. 18. elokuuta 1737 Pälkäne) Pelkään ettei moni, vaikka syytä olisi. Katoavaista on maine ja kunnia?

  • Avaruusromua: Maailman vaarallisin olento!

    Homo sapiens on biologian historian tappavin laji.

    Noin miljoonaa eläin- ja kasvilajia uhkaa sukupuutto. Uhan alla olevien lajien määrä on suurempi kuin milloinkaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Noin miljoona eläin- ja kasvilajia, joita ei kohta enää ehkä ole. Eikä se siihen lopu. Lajien kuoleminen sukupuuttoon kiihtyy valtavaa vauhtia. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Bertsolari yhdistää ja voimaannuttaa baskit

    Kilpalaulanta on baskien omaperäisen kulttuurin kulmakivi.

    Pohjois-Espanjassa Atlantin rannikolla sijaitseva Espanjan itsehallintoalue Baskimaa on omaperäinen sanan kaikissa merkityksissä. Alueen kieli on mahdollisesti viimeinen jäänne Länsi-Euroopassa ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä puhutusta kieliryhmästä. Baskin kieli, eli euskara on alueen kulttuurin säilymisen perusta.

  • Avaruusromua: Kieli, jota emme ymmärrä

    Voiko tekoäly kehittää oman koneiden välisen kielen?

    Koneet kuuntelevat meitä. Ne ymmärtävät meitä yhä paremmin. Koneet myös puhuvat meille. Ne puhuvat tosin vielä melko alkeellisin tavoin, mutta kuinka kauan? Mikä on puhutun kielen rooli yhä elektronisemmaksi ja digitaalisemmaksi muuttuvassa tulevaisuudessa? Oletko kuullut kielestä nimeltä darkvoice? Kielestä, jota me emme ymmärrä. Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri