Radiostudiossa puhutaan häpeästä – ja nauru raikaa. Toinen keskustelijoista onkin tehnyt häpeästä komediaa. Toinen naurattaa muita kutsumalla itseään “toipuvaksi häpeäholistiksi”.
Kumpikin nainen on saanut häpeästä ammatin. Teatteri-ilmaisun ohjaaja Jenni Hoppi kiertää Hävettää!-monologinsa kanssa tekemässä häpeäänsä näkyväksi ja kuuluvaksi. Laulupedagogi Iris Seesjärvi puolestaan opettaa laulajia ja laulunharrastajia pääsemään irti laulullisesta häpeästä.
Huumorin lisäksi suora puhe on Hopille yksi keino pyristellä irti häpeän tunteesta. Seesjärvi nyökkäilee. Hän häpesi radiohaastattelua jo ennen kuin se oli alkanut.
– Ennakkohäpesin sitä, että jos mokaan kovasti, hän tunnustaa Radio Suomen Tunteiden tiistaissa.
– Sitten mietin, mikä olisi pahinta mitä voi tapahtua. Kävin sitä läpi ja puhuin siitä mieheni kanssa. Nyt uskon käveleväni täältä ulos kahdella jalalla ja hyvällä fiiliksellä, hän nauraa.
Miltä häpeä tuntuu kehossa?
Hopin ja Seesjärven mukaan häpeä tuntuu fyysisesti kropassa. Häpeä leviää koko ruumiiseen, ensin tulee lamaannus. Ihminen lamaantuu sekä fyysisesti että henkisesti, mutta vain osa tuntemuksista näkyy selvästi ulospäin.
– Keho käpertyy kasaan, kurkkua kuristaa, pallea puristuu ja ääni rupeaa värisemään, puna nousee poskille, kuvaa Seesjärvi tuntemuksia, jotka ovat hänelle tuttuja jo lukioaikaisilta laulutunneilta.
Toipuva häpeäholisti auttaa nyt laulullisesta häpeästä kärsiviä
Laulutunneilla aiemmin helpolta tuntunut asia alkoi tuntua Iris Seesjärveltä vaikealta. Laulu ei toiminut, häpeä – vaikka hän ei tunnetta silloin tunnistanutkaan – kiristi kurkkua ja palleaa. Hän moitti itseään huonoudesta, kunnes uusi laulunopettaja tunnisti tilanteen ja osasi auttaa lauluteknisissä ongelmissa.
Lopullisen ahaa-elämyksen kokemuksensa ymmärtämisessä Seesjärvi sai luettuaan v. 2010 ilmestyneen Ben Malisen kirjan Elämää kahlitseva häpeä.
Häpeä ei enää hallitse koko elämää.
– Olen toipuva häpeäholisti, hän sanoo.
Entinen perfektionisti sanoo pyrkivänsä nykyään siihen, että aina ei tarvitse olla täydellinen, vähempikin riittää. Kokemuksiaan hän jakaa myös Häpeästä hiljaiset -blogissaan
Nainen autokorjaamolla hävettää ja naurattaa
Häpeän syitä riittää. Jenni Hoppi muistaa hävenneensä itseään jo lapsena.
– Minä aina nolaan itseni, sanon väärässä paikassa jotakin hölmöä, olen vääränlainen, hän kertoo ajatelleensa.
Yhden naisen Hävettää! -komediassaan hän nauraa häpeälle. Hän kertoo yleisölle muun muassa, millaista on mennä naisena autokorjaamolle.
– Kuvaan monologissa minulle tyypillisiä häpeän tilanteita: uusien ihmisten kohtaamista ja uusiin tilanteisiin menemistä. Kun tapaa uuden ihmisen eikä tiedäkään, miten aloittaa keskustelu. Nolointa on, jos juttu ei lähde liikkeelle.
Iris Seesjärvi kertoo, että häpeä nakertaa itsetuntoa ja voi eristää ihmisen yksinäisyyteen.
– Kun häpeämme, koemme ettemme ole toisen ihmisen yhteyden arvoisia. Pelkäämme epäonnistumista ja torjutuksi tulemista.
Sekä Seesjärvi että Hoppi ovat oppineet, että luulo ei ole tiedon väärti. Häpeävä ihminen luulee olevansa huono tai epäonnistunut, vaikka todellisuudessa muut eivät ajattele niin. Naiset sanovatkin, että tässä kohtaa ei pidä uskoa itseään.
Seesjärvi ja Hoppi olivat vieraina Tunteiden tiistaissa, jonka juonsivat Paula Jokimies ja Markus Turunen.
Koko keskustelu on kuunneltavissa Areenassa.
