Hyppää pääsisältöön

Taiteilijaneron aika on ohi

Jouko Turkan ja Ingmar Bergmanin kasvot.
Jouko Turkan ja Ingmar Bergmanin kasvot. Kuva: Seppo Sarkkinen / Yle, Courtesy Everett Collection / All Over Press, Johanna Aulén Jouko Turkka,Ingmar Bergman,KulttuuriCocktail

Ingmar Bergman ja Jouko Turkka olivat neroja. Tämä asema soi heille rajattomat valtaoikeudet. Sen seurauksena ympärillä olevia ihmisiä jauhautui murusiksi, kuten uutuusnäytelmä ja -dokumentti todistavat. Teokset johdattavat seuraavaan päätelmään: taiteilija saa rikkoa rajoja, mutta ei ihmisiä.

Jouko Turkka alkoi huutaa vihaisesti. Helsingin yliopiston luentosali oli täynnä ihmisiä. Heidän joukossaan oli myös näyttelijä Katja Kiuru, jolle kiiluvasilmäinen luennoitsija raivonsa osoitti. Turkka tunnisti entisen oppilaansa, joka oli opintojensa lopulla joutunut hänen silmätikukseen.

Turkka kuolee -näytelmässä kuvattu episodi tapahtui 1990-luvun alussa. Kiuru kertoo videolla, että hän oli väärinymmärryksen takia päätynyt väärälle luennolle. Hän ei siis tiennyt, että yleisön eteen ilmestyisi tästä akateemisesta saavutuksestaan silmin nähden ylpeä Turkka. Vielä vähemmän hän osasi odottaa, että “Jokke” huomaisi hänet ja käskisi ulos salista.

Kiurun mukaan luentoa järjestellyt teatteritieteen apulaisprofessori Pirkko Koski pahoitteli välikohtausta. Koski oli lisännyt, että pahinta oli se, kun ei voinut tehdä mitään. Tähän Kiuru parahtaa yhden näytelmän avainvirkkeistä: “Sehän se just on pahinta maailmassa, kun kukaan ei voi tehdä mitään."

Samaa teemaa käsittelee myös uusi Bergman ‒ yksi vuosi, yksi elämä -dokumenttielokuva.

Erään teatteriesityksen jälkeen Ingmar Bergman pyysi kaikki näyttelijät koolle. Hän oli raivoissaan, koska hänen ohjaamansa näytelmä oli pilattu. Syyllinenkin oli tiedossa: nuori nouseva tähti Thorsten Flinck, joka esitti pääroolia. Bergman löi Flinckin maan rakoon muiden edessä ja perui odotetun vierailunäytännön Yhdysvaltoihin.

Flinck muistelee, miten hänen elämänsä romahti. Jane Magnussonin ohjaaman dokumentin mukaan uransa loppupuolella Bergman oli kuin Ruotsin taide-elämän Kekkonen. Hänen valtansa ulottui kaikkialle. Kilpailevat näkökulmat vaiennettiin.

Turkka-näytelmä ja Bergman-dokumentti osoittavat, että niiden päähenkilöiden vaikutusvalta on kestävää laatua. Teokset pakottavat myös kysymään, miksi luovalle nerolle sallitaan kaikki.

Teatteriohjaaja Ruusu Haarla ja näyttelijä Julia Lappalainen käsittelevät Turkka kuolee -näytelmässään erityisesti sitä ylivertaisen teatterineron asemaa, joka teoksen nimihenkilölle 1980-luvulla annettiin ja jossa hän on siitä asti pysynyt. He kysyvät, miksi Turkasta puhuttaessa hänen väki- ja mielivaltaisuutensa on edelleen vain sivuseikka.

Miksi luovalle nerolle sallitaan kaikki?

Vaikka Turkka ja Bergman ovat tietysti aivan omanlaisensa tapaukset, on heidän asemassaan yhtäläisyyksiä. Kumpikin on saanut tahoillaan neron statuksen. Siinä missä Bergman on elokuvataiteen suurimpia mestareita, Turkka jää vain paikalliseksi suuruudeksi.

Kummankin kohdalla häiriökäyttäytyminen näyttäisi liittyvän valtaan, joka nerolle suodaan. Taiteilijaneron kuuluukin rikkoa rajoja ja luoda omat sääntönsä. Nero saa usein huseerata vapaasti, vaikka käyttäytyisi sikamaisesti. Perverssisti sitä jopa odotetaan. Ympäröivä yhteisö tekee näin tilaa yksinvaltiaalle.

Mutta eikö uutta luova taide synnykin rajojen rikkomisesta? Kyllä. Myös Ruusu Haarla pitää Voima-lehden haastattelussa Turkkaa tarpeellisena tabujen rikkojana. Haarla tosin lisää, että Turkalla oli pakonomainen tarve rikkoa kaikki mahdollinen.

On syytä olla tarkkana siinä, mitä rajojen rikkomisella tarkoitetaan. On ihan eri asia ravistella yhteiskunnan luutunutta arvomaailmaa tai normeja kuin kohdella huonosti läheisiään tai työkavereitaan. Edellinen voi hyvinkin olla tarpeen, mutta jälkimmäinen sen sijaan on eettisesti väärin.

Kuten filosofi Emmanuel Levinas on todennut, epämoraalisuus alkaa, kun toisen ihmisen kärsimystä yritetään oikeuttaa. Toisin sanoen, mikään taiteellinenkaan päämäärä ei perustele aiheutettua kärsimystä.

Bergman-dokumenttielokuvassa on esimerkki tällaisesta vääryydestä. Talven valoa -elokuvan kuvauksissa maestro laittoi lääkärin pelottelemaan näyttelijää väärällä diagnoosilla. Tavoitteena oli saada hänestä irti roolityön vaatimaa synkkyyttä.

Miten neron piittaamattomuutta sitten pitäisi rajoittaa?

Esimerkiksi niin, että ketään ei enää seppelöidä neroksi. Ihmiselle ei tee hyvää olla asemassa, jossa saa pelata eri säännöillä kuin muut. Jokainen tarvitsee ulkopuolisten kriittistä katsetta. Nerouden “lopettaminen” edellyttää myös herkkää sosiaalista vaistoa ja rohkeutta. Heti kun näyttää, että sikailu sallitaan, on nostettava käsi pystyyn.

Uusi ohjenuora: riko rajoja, älä ihmisiä.

Mallia voisi ottaa politiikasta. Valta tarvitsee vastavoimansa, jotta siitä ei tule ylivaltaa tai yksinvaltaa. Moderneissa valtioissa valta on jaettu eri lohkoihin, jotta yksikään niistä ei pääse suvereeniin asemaan. Kuten lordi Actonin kuuluisa kiteytys kuuluu: valta saattaa turmella, mutta ehdoton valta turmelee ehdottomasti.

Edes taiteessa kellään ei pitäisi olla kaikkea valtaa. Vaikka taiteilija ei olekaan demokraattisesti valittu vallankäyttäjä, nojaa hänkin usein kanssaihmistensä luottamukseen. Suuria tekoja voi tehdä myös yhdessä toisten kanssa. Vastedes despoottinerot joutuvat kyhäämään mestariteoksensa ihan itsekseen.

Taiteilija, kävisikö tällainen ohjenuora: riko rajoja, älä ihmisiä.

Kommentit