Ajattelin pitkään, ettei minulla ole mitään sanottavaa #metoosta. Kuinka pihalla voikaan valkoinen, keski-ikäinen oletettu heteromies olla?
Mansplainaamisen vaara metoossa on toki ilmeinen. Ollapa se mies kertomassa alentuvasti naiselle, että “Voi ei, tiedän just miltä susta tuntuu, minuakin on reskontran Maire kerran katsonut silleen jänskästi”. Epäröintini ei kuitenkaan ole liittynyt niinkään päällekäyvän miesselittäjän rooliin kuin vanhan toimittajan ja faktanatsin prinsiippiin: hyvä keskustelu edellyttää osallistujiltaan aina joko osallisuutta aiheeseen tai sitten tiukkaa asiantuntijuutta.
Osallisuutta tai asiantuntemusta minulla ei aiheesta ole. Kaikesta mediahuoraamisestani ja naamanvääntelystä huolimatta olen nimittäin niin ujo mies, etten koskaan ole uskaltanut lähestyä yhtäkään naista pokausmielessä – puhumattakaan, että olisin ryhtynyt päällekäyväksi.
Sikaniskat hoitakoot omat sotkunsa!
Elämäni valta-asemat menevät kutakuinkin niin, että vaimoni on perheemme toinen pää, pomoni on nainen ja ystäväni ovat mitä kukin nyt sattuu olemaan. Nämä puhtaat jauhot pussissani olen ajatellut että saatana, sikaniskat hoitakoot omat sotkunsa!
Nyt joudun toteamaan, että olen ollut täysin väärässä.
Jo vuoden kestäneen suomalaisen metoo-keskustelun voi tiivistää muutamaan ilmiöön.
Ilmiö 1:
Muutama nainen astuu kokemuksensa kanssa esiin, jonka jälkeen seuraa heidän uskottavuutensa ja motiiviensa kyseenalaistaminen.
Ilmiö 2:
Pari tarpeeksi härskiä varoittavaa esimerkkiä nimetään julkisesti ja heille heristellään hetki sormea.
Ilmiö 3:
Liuta tukalia “saako täällä enää flirttailla” -aivopieruja ja niille naureskelua.
Keskusteluun tarvitaan ehkä myös meitä, jotka emme ole niitä pahimpia sikailijoita tai henkilökohtaisesti ilmiöstä kärsineitä.
Vaikka varoittavia esimerkkejä ja kiinnijäämisen pelkoa tarvitaankin kaikessa rikolliseksi luokitellun toiminnan ehkäisyssä, tällaisenaan #metoo-keskustelu muuttuu lopulta samankaltaiseksi alistavaksi ja ahdistavaksi ilmapiiriksi, jota se pohjimmiltaan yrittää muuttaa. Se sysää miehiä poteroihinsa ja asettaa esiin astuvat naiset alttiiksi kaikenlaiselle panettelulle.
Metoo-keskusteluun tarvitaan ehkä myös meitä, jotka emme ole niitä pahimpia sikailijoita tai henkilökohtaisesti ilmiöstä kärsineitä. Meitä, jotka olemme sulkeneet silmämme, mukananauraneet, hyssytelleet, jotka ovat toimineet tarpeeksi (itse en kyllä ole) ja meitä, jotka ovat eläneet ilman jatkuvaa nujertamista.
Me voimme tarttua aiheeseen pelkäämättä, että oma perseemme on totaalisesti tulessa. Me voimme ymmärtää vallan hyvin, miksi niin monen naisen on vaikea luottaa miehiin. Voimme myös nähdä syyn siihen, miksi niin moni mies on ymmällään ja puolustautuu kieltämällä tai hyökkäämällä. Dialogihan sopii parhaiten ihmisille, jotka haluavat katsoa toisiaan silmiin ja itseään peilistä – ja omakohtaisuuden ollessa liian kipeä, kumpikaan näistä ei ole mahdollista.
Dialogi sopii parhaiten ihmisille, jotka haluavat katsoa toisiaan silmiin ja itseään peilistä.
Mutta mikä on tärkein, omaa omaatuntoani kolkutellut motiivi, joka nyt pakottaa minut tekemään tämän avauksen?
Motiivi, jonka tulisi avautua kaikille meille zumbaajille ja kurkipotkuilijoille on tämä: tästä keskustelusta pidättäytyminen vastaa täsmälleen sitä vaikenemista, jolla olemme mahdollistaneet pitkään jatkuneet seksuaaliset häirintätapaukset sekä valta-aseman väärinkäytön.
Metoo voi olla tässä kollektiivisessa tajunnanlaajennuksessaan parasta, mitä meille on tapahtunut vuosikymmeniin. Se voi myös muuttua sukupuolten välistä epäluuloa kasvattavaksi syöväksi, joka leviää pesäkkeinä sellaisiinkin ryhmiin, jotka ovat aiemmin suhtautuneet toisiinsa kohtuullisesti kunnioittaen.
Kumpaa tästä tulee: lasta vai paskaa?
Vain sillä, miten me yhdessä käsittelemme naisia seksuaalisesti alistavan lähihistoriamme ja oman osuutemme siinä, voimme vaikuttaa, kumpaa tästä tulee: lasta vai paskaa. Sillä naisia seksuaalisesti alistava lähihistoriamme on fakta. Fakta. Ei mielipide. Eikä se sijaitse vain jossain muualla, eikä se ole tuontitavaraa.
Ehdotankin, että tulisimme massoittain esiin aloittein, fiksuin argumentein ja ehdotuksin, pitäisimme päämme kylminä ja olisimme heittäytymättä poteroihimme aina kun joku yrittää haparoivastikin ehdottaa jotain rakentavaa. Antaisimme anteeksi vanhat virheet itsessämme ja muissa, mutta vaatisimme määrätietoisesti yhdessä, ettei uusia virheitä enää katsota sormien läpi.
Mitä rikosepäilyihin tulee, niissä toki oikeuslaitoksen tulee käsitellä tapaukset. Mutta meidän oman elämämme lautamiesten pitäisi kohdella sekä asianomistajia että epäiltyjä juuri niin kuin oikeusvaltion kasvatit parhaimmillaan osaavat. Rauha lopulta solmitaan vanhojen vihollisten, ei ystävien kesken.
Me tarvitsemme jokaisen valppaan ja muutoshaluisen ukon, akan ja muunsukupuolisen tähän savottaan. Ja kuten joku viisas on sanonut, paras tapa saada viimeinen sana on pyytää anteeksi.
Minä aloitan pyytämällä anteeksi, että vaikenin niin pitkään.
Riku Rantala
#Metoosta lisää Docventuresissa tiistaina 11.9. Yle TV2 & Yle Areena klo 21 alkaen. Leffana nähdään The Battle of Sexes, vieraina opettaja Minja Koskela, väkivaltatutkija Satu Lidman sekä näyttelijät Pihla Viitala ja Ville Virtanen. Keskiviikkona 12.9. jatketaan Yle Puheessa klo 15. Ja katsohan toki leffan ja teeman syvempi esittely tästä:
