Kimmo Vanhatalo
Yle
Sarjakuvamaailma elää muutoksen aikoja. Naiset ovat päässeet tekemään supersankarisarjakuvia ja arvomaailma on monipuolistunut. Muutos on kuitenkin johtanut naisvihaan. Sarjakuvataiteilija Becky Cloonan pitää häirintää kasvukipuna ja uskoo, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Becky Cloonania ei ole helppo tavoittaa. Tietokoneongelmien takia hän vastaa sähköpostiini vasta hieman yli vuorokautta ennen kuin Helsingin Sarjakuvafestivaalit alkavat. Texasin Austinissa asuva yhdysvaltalainen kirjoittaja ja piirtäjä on yksi festivaalien kunniavieraista.
Hän ei sovi varsinaista haastatteluaikaa, vaan käskee vain tulla festivaaleille: “Etsi minut sieltä, niin sovimme hyvän ajan haastattelulle!”
Helpommin sanottu kuin tehty. Festivaalien infossa kellään ei tunnu olevan hajuakaan, missä festivaalivieras mahtaa olla. Lopulta joku osoittaa epämääräisesti hallin suuntaan. Siellä pitäisi olla pöytä, jossa “Cloonan istuu”.
Omaa pöytää Cloonanilla ei ole, mutta lopulta löydän taiteilijan tuolin, jonka selkänojalla on hänen nahkatakkinsa. Kukaan pöydän takana istuvista ihmisistä ei kuitenkaan tiedä, missä hän mahtaa olla. “Siinä hän vähän aikaa sitten istui. En tiedä, mihin hän meni.”
Onneksi sentään olen katsonut netistä, miltä Cloonan näyttää. Ei auta kuin odotella.
Cloonan on ollut useamman kerran ehdolla Yhdysvaltojen arvostetuimman sarjakuvapalkinnon Eisner-palkinnon saajaksi.
Lopulta Cloonan löytyy. Hän on amerikkalaiseen tyyliin ystävällinen ja mutkaton. Haastattelu sopii vaikka heti!
38-vuotias Cloonan on niin välitön, että on helppo unohtaa, että vierelläni penkillä Suvilahden kulttuurikeskuksen pihalla istuu jo nyt suuria saavuttanut sarjakuvataiteilija.
Poikkeuksellisen monipuolinen Cloonan on paitsi huikean taitava piirtäjä, myös lahjakas kirjoittaja. Hän on tehnyt kaikkea omakustannesarjakuvista projekteihin Marvel Comicsille ja DC Comicsille, “isolle kaksikolle”, jotka omistavat lähes kaikki tunnetut supersankarihahmot.
Lisäksi hän on tehnyt monipuolisesti kuvituksia muun muassa bändeille ja videopeleihin. Cloonan on ollut useamman kerran ehdolla Yhdysvaltojen arvostetuimman sarjakuvapalkinnon Eisner-palkinnon saajaksi.
Hänen tunnetuimpia töitään piirtäjänä ovat Brian Woodin käsikirjoittama Demo, American Virgin yhdessä Steven T. Seaglen kanssa, My Chemical Romance -rockyhtyeestä tutun Gerard Wayn kirjoittama The True Lives of the Fabulous Killjoys ja Conan the Barbarian yhdessä Brian Woodin kanssa.
Vuonna 2012 hän piirsi numeron 12 Scott Snyderin käsikirjoittamaan Batman-lehteen. Cloonan oli ensimmäinen nainen, joka on piirtänyt numeron legendaarisesta hahmosta kertovaa, vuodesta 1940 ilmestynyttä lehteä (lehden numerointi alkoi alusta vuonna 2011).
Alun perin piirtäjänä mainetta saanut Cloonan on viime vuosina keskittynyt enemmän kirjoittamiseen. Tässä roolissa hän on tunnetuimmissa sarjakuvissaan Gotham Academy, The Punisher ja Southern Cross.
Viime vuosina Cloonanin piirrosjälkeä on nähty paitsi useiden lehtien kansissa, myös By Chance or Providence -sarjakuvakirjassa, joka kokoaa kolme Cloonanin kirjoittamaa ja piirtämää omakustannetarinaa.
Harmillisesti Cloonanin sarjakuvia ei ole juurikaan käännetty Suomeksi. Toivottavasti tähän epäkohtaan tulee kuitenkin muutos pian.
KulttuuriCocktail: Muistatko, mikä oli ensimmäinen sarjakuva, joka teki sinuun vaikutuksen?
Becky Cloonan: Se oli Silver Surfer (Hopeasurffari) -lehden numero vuodelta 1988. Isäni osti sen ja luki sitä minulle iltasatuna. Säilytin lehden ja luin sen uudestaan ja uudestaan.
KC: Mikä siinä oli vaikuttavaa?
BC: Hopeasurffari on superpsykedeelinen hahmo! Hän hallitsee kosmista voimaa, ja lehden lopussa superskrulli teki paluun. Jossain vaiheessa tarinaa seikkaili kaksi Hopeasurffaria, joista toinen oli paha. Ihmettelin, että mistä oikein on kyse! Hän sanoi olevansa “Galactuksen airut”. En tajunnut yhtään, mitä se tarkoitti! Kun olin pieni, ei ollut internetiä. En tiennyt, mistä sarjakuvia voisi ostaa. Ruokakaupassa oli pyörivässä telineessä muutamia lehtiä. Saatoin saada Silver Surfer -lehden numeron 88, seuraavaksi numeron 92 ja sitten 94:n. Lopulta minulla oli tarinasta palasia, enkä tiennyt, mitä niiden välissä tapahtui. Oli pakko kuvitella, mitä hahmot tekivät numeroiden välissä. Näin pisteitä yhdistellessä keksin omia tarinoitani. Uskon, että siten rakkauteni sarjakuviin muuttui vähitellen haluksi tehdä niitä itse.
KC: Kuinka sitten aloit itse tehdä sarjakuvia?
BC: Tein sarjakuvia jo yläasteella ja lukiossa. Collegessa siitä tuli vakavampaa, kun aloin julkaista sarjakuviani omakustanteina. Monistin niitä valokopiokoneella. Se oli hyvin pienen budjetin operaatio. Silloin aloin myös käydä sarjakuvafestivaaleilla ja tapasin muita sarjakuvataiteilijoita. Indiesarjakuvissa oli silloin loistava skene.
Nykyään lapset ovat nähneet mangaa pienestä pitäen. Se on vaikuttanut heidän tapaansa ymmärtää tarinoita.
KC: Mitkä olivat vaikutteesi? Ainakin manga on ollut sinulle merkittävä esikuva.
BC: Ehdottomasti manga. Lapsena luin enimmäkseen X-Meniä (Ryhmä-X) ja mangaa. Lukiossa tutustuin Image-kustantamon ja DC:n Vertigo-alamerkin sarjakuviin. Frank Millerin Sin Cityn vahva mustan ja valkoisen käyttö teki suuren vaikutuksen. Collegessa innostuin Paul Popen sarjakuvista. Kun aloitin, ei oikein vielä tiedetty, miten suhtautua manga-vaikutteisiin taiteilijoihin. Sain töitä Vertigolta ja lehden toimittaja pyysi, että tekisin piirroksistani vähemmän mangan näköisiä. Jouduin pohtimaan, mitä se tarkoittaa. Mikä on liian mangaa? Nykyään lapset ovat nähneet mangaa pienestä pitäen. Se on vaikuttanut heidän tapaansa ymmärtää tarinoita. Manga-tyyli on sekoittunut osaksi länsimaista tyyliä. Internetin parissa kasvaneiden nuorten vaikutteet tulevat kaikkialta. Sarjakuvataide elää mielestäni nyt kulta-aikaansa.
KC: Minkälainen piirrosprosessisi on?
BC: Aloin melko vähän aikaa sitten työskennellä digitaalisesti. Ideaalitapani työskennellä on, että teen luonnokset paperille. Vien ne sitten Photoshopiin ja piirrän ne valmiiksi digitaalisesti. Sen jälkeen printtaan ne vaalean sinisenä, tussaan sen päälle käsin ja sitten skannaan lopullisen kuvan. Teen juuri nyt erästä lehteä. Olin tussannut useamman sivun, mutta nyt olen poissa kotoa kuukauden. Puolet lehdestä tulee siis olemaan tussattu perinteisellä tavalla ja puolet digitaalisesti. Todellisuudessa prosessini on siis täysi sotku! Matkustelen paljon, joten on todella vaikea pitää prosessi yhtenäisenä. Ihanteellista olisi piirtää kaikki käsin.
KC: Entä kirjoittaminen? Aloitit enemmän piirtäjänä, mutta nykyään olet enemmän kirjoittaja.
BC: Siinä kävi kummallisesti! Kun aloitin, kuvittelin, että kirjoittaisin ja piirtäisin omat sarjakuvani. Sitten tapasin vähän yli 20-vuotiaana Brian Woodin. Teimme pari projektia yhdessä (Channel Zero: Jennie One (2003) ja Demo (2003-2004)). Huomasin, että kun alkaa työskennellä kirjoittajan kanssa, sinut nähdään nopeasti taiteilijana, joka tarvitsee kirjoittajan. Aloin saada enemmän ja enemmän keikkaa piirtäjänä. Ja se oli tietysti siistiä, mutta minulla oli myös niin paljon tarinoita kerrottavana! Kirjoittaminen jäi vähäksi aikaa. Sitten tein oman sarjakuvakirjani East Coast Rising vuonna 2006 Tokyopop-kustantamolle. Se sai minut innostumaan taas kirjoittamisesta. Muutama vuosi sitten kyllästyin piirtämiseen täysin. Päätin, että lopetan sen ja alan kirjoittaa. Onneksi ihmiset palkkasivat minut tekemään sitä!
KC: Ja nyt tilanne on se, että tunnetuimmissa sarjakuvissasi Gotham Academyssa, The Punisherissa ja Southern Crossissa olet kansia lukuun ottamatta pelkästään kirjoittaja.
BC: Niinpä! Nyt haluan taas myös piirtää. Siitä oli kuitenkin hyvä ottaa lomaa, ja kehittää tarinankirjoituskykyjäni eri näkökulmasta.
KC: Minkälaista on työskennellä isoille kustantamoille, kuten Marvel ja DC? Täytyy varmaan työskennellä nopeasti.
BC: Kyllä, pitää olla nopea. Minulla on lehdissä loistavia toimittajia, jotka kuumottavat minua deadlineista. Tarvitsen sitä! Kun työskentelee lisensoiduissa lehdissä, toimituksellinen prosessi on monimutkainen. Pitää osata työskennellä toimittajien kanssa.
KC: Olet käsittääkseni ensimmäinen nainen, joka on piirtänyt Batman-lehteä. Miltä se tuntui?
BC: Naiset ovat ennenkin piirtäneet ja tussanneet Batmanista kertovia sarjakuvia. Olen ilmeisesti ensimmäinen nainen, joka on piirtänyt kokonaisen numeron Batman-lehteä. En tiennyt, että olin ensimmäinen, ennen kuin joku selvitti sen internetistä, joten minulla ei ollut asian suhteen mitään paineita. Kun kuulin siitä, en ollut uskoa, että se oli totta! Onhan se hienoa, mutta sitä on outo ajatella, koska se ei tunnu itselleni miltään virstanpylväältä. Se oli vain yksi työ muiden joukossa. En kokenut tekeväni mitään erityistä. Ihmiset tuntuvat pitävän siitä. Jonkun täytyi olla ensimmäinen, joten olen kai iloinen, että se olin minä. En halua, että se päätyy hautakiveeni! Pelkään, että niin kuitenkin käy: “Becky Cloonan: Ensimmäinen nainen, joka piirsi Batmania. Piru vieköön, olen tehnyt niin paljon muutakin!
KC: Miksi siinä meni niin kauan?
BC: Kuka tietää? On kyse DC Comicsista. Sarjakuvat ovat yhä poikien kerho. Elämme kuitenkin muutoksen aikoja, mikä on hienoa. Erilaiset ihmiset pääsevät tekemään sarjakuvia ja erilaiset ihmiset alkavat lukea niitä. Muutos on kuitenkin johtanut kasvukipuihin. Uskon, että lopulta kaikki kääntyy kuitenkin hyväksi.
Monet ystäväni ovat saaneet kestää hirvittävää häirintää netissä. Jotkut eivät tästä syystä käytä Twitteriä enää ollenkaan.
KC: Monimuotoisuus ja monikulttuurisuus ovat aiheuttaneet skismaa sarjakuvafanien keskuudessa. Sarjakuvamaailmassa tunnetaan ilmiö Comicsgate, joka vastaa pelimaailman Gamergatea (ilmiöstä voi lukea englanniksi esimerkiksi täältä). Miksi asiasta riidellään niin paljon?
BC: Koska ihmisillä ei ole parempaa tekemistä. En usko, että nämä ihmiset edes oikeasti pitävät sarjakuvista. Tämä saa minut niin vihaiseksi, etten edes pysty ajattelemaan kunnolla! Yritän olla lukematta keskustelua liian aktiivisesti, koska se vain masentaa minua. Monet ystäväni ovat saaneet kestää hirvittävää häirintää netissä. Jotkut eivät tästä syystä käytä Twitteriä enää ollenkaan. Enimmäkseen häirintä kohdistuu naisiin. Mutta, kuten sanoin, ne ovat vain kasvukipuja. Lopulta se vain vahvistaa sarjakuvia, koska enemmän ihmisiä alkaa lukea niitä. Kuinka mikään voi kasvaa, jos se ei muutu?
KC: Olet kirjoittanut The Punisheria (suomeksi myös Tuomari). Alkuvuodesta puhuttiin siitä, että ”vaihtoehtoinen oikeisto” eli alt-right on käyttänyt hahmoa symbolinaan. Onko hän mielestäsi ongelmallinen hahmo?
BC: Hän on ilman muuta ongelmallinen! Mutta siksi hän on myös kiehtova. Hän on kuin Perjantai 13. päivä -elokuvien Jason Voorhees aseen kanssa. Hän tappaa pahiksia, mutta on myös itse pahis. Jokaisella idiootilla, jolla on iso avolava, on siinä Punisher-tarra. Haluaisin kysyä heiltä, lukevatko he edes Punisher-sarjakuvia? Pitävätkö he oikeasti Punisherista vai pelkästään omasta mielikuvastaan hänestä? Kun minua pyydettiin kirjoittamaan lehteä, en ollut varma, haluanko ryhtyä siihen. En ole aseihminen, vaikka olenkin ampunut jonkin verran. Lopulta Punisherin kirjoittaminen oli kuitenkin todella hauskaa. Päätin ottaa häneltä aseet pois ja pistää hänet tappamaan ansoilla ja muilla sellaisilla jutuilla. Minun piti silti tehdä lehteä varten hirveästi taustatutkimusta. Esimerkiksi sotilashistoria on tärkeä osa hahmoa. Isäni on ollut armeijassa, ja myös monet ystäväni ovat palvelleet siellä. En halunnut olla epäkunnioittava armeijaa ja sen historiaa kohtaan.
KC: Yksi tämän vuoden Helsingin Sarjakuvafestivaalien teemoista oli metallimusiikki. Kuunteletko musiikkia, kun piirrät?
BC: Kyllä! Kuuntelen myös podcasteja ja äänikirjoja. Kuuntelen paljon metallia, ja olen tehnyt kuvituksia bändeille. Poikaystäväni kommentoi yksi päivä, että kuuntelen paljon metallia. Sanoin, että kuuntelen paljon muutakin. Hän vastasi, että: “Mutta kaikki, mitä kuuntelet, on outoa ja vaikeaa!”
KC: Mitä seuraavaksi?
BC: Olen vähän oudossa tilanteessa, sillä en voi puhua tulevista projekteistani! Teen muun muassa yksittäistä erikoisnumeroa DC:n Vertigo-alamerkille. Kirjoitan sen Michael Conradin kanssa ja piirrän sen itse.
KC: Mitä sarjakuvia luet itse tällä hetkellä?
BC: Hirveästi kaikkea! Käyn sarjakuvakaupassa joka viikko. Olen lukenut uudelleen Gary Reedin ja Guy Davisin Baker Streetiä. Se on vanha sarjakuva 1980- ja 1990-luvun taitteesta, jonka luin viimeksi lukiossa. Ostin juuri ensimmäisen kirjan Sarah Vaughnin ja Leila Del Lucan Sleeplessiä. Se on suloinen, yllättävä ja satumainen. Se sai sydämeni sykkimään! Gotham Academya kanssani tehneiden Brenden Fletcherin ja Karl Kerschlin Isola on loistava. Pakko vielä mainita Ed Piskorin X-Men: Grand Design. Hän kertoo uudelleen X-Menin tarinan. Se on uskomattoman hyvä!
Lisää ohjelmasta
- Kalsareista tehtiin renessanssimyssy – Näin hurahdimme karanteenitaiteeseen
- Voiko elokuva olla kuin runo? – Jim Jarmuschin ohjaama Paterson punnitsee kuvan ja sanan suhdetta elokuvassa
- Venäläisten Ukrainassa kylvämä kauhu herättää kysymyksiä pahuudesta – 13 näkökulmaa, joiden avulla käsitellä pahuutta
