Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: Eeva Litmanen löysi esiäitinsä ikonin takaa voimalauseen ”Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi panna suitset”

Anne Flinkkilä ja Eeva Litmanen tv-ohjelman nauhoituksen jälkeen.
Anne Flinkkilä ja Eeva Litmanen tv-ohjelman nauhoituksen jälkeen. Kuva: Harri Hinkka Flinkkilä & Tastula,Eeva Litmanen,Suomalaiset näyttelijät,sukututkimus

Näyttelijä Eeva Litmanen on penkonut sekä isän että äidin puoleisia sukujaan, haastatellut perheenjäseniä, kaivellut arkistoja ja mielessään kohdannut menneisyyden ihmisiä.

Eeva katsoo valokuvaa, jossa valtava suomenhevonen on hypännyt pystyyn selässään nuori mies. Millaisia tunteita kuva herättää? Eeva sanoo, että ensimmäinen tunne on ikävä, isän ikävä.

Eeva Litmanen on kirjoittanut juuri ilmestyneen kirjan Surun suitsima suku. Isän puolelta Eeva on kuulun inkeriläisen runonlaulajan Larin Parasken sukua.

Paraskesta on sanottu, että hän oli rohkea, synnynnäinen esiintyjä ja Anne haluaakin ohjelmassa tietää, onko Eevassa samaa rohkeutta esiintyä kuin esiäidissään. Eeva toteaa yllättäen, että hän ei lapsena ollut mikään suuna päänä esiintyjä eikä runotyttö.

Imua näyttämölle

Se sijaan palo teatteriin syttyi jo varhain ja Eevan ensimmäisiä rooleja olivatkin enkeli ja kärpässieni Lappeenrannan teatterissa. Sen jälkeen Eeva on kulkenut sinnikkäästi kohti omaa unelmaansa.

Ikuinen epävarmuus jäi siitä, että teatterikoulun ovet eivät auenneet, mutta yleisön rakkaus ja hyväksyntä ovat kantaneet vuodesta toiseen.

Punikkeja, vakoojia, pidätyksiä ja isättömiä lapsia

Eeva on tajunnut, että oma sukuhistoria on täynnä isättömiä lapsia ja hajonneita perheitä. Turvattomuutta ja yksinäisyyttä on ollut paljon ja teatteri onkin ollut Eevalle usein se syli, se perhe, josta se turva on löytynyt.

Isoisä katosi sisällissodan jälkeen Venäjälle, omat vanhemmat erosivat ja sukutarinassa on paljon vaiettuja asioita. Ei osattu tai ei haluttu puhua.

Eeva kertoo isovanhemmistaan hurjia tarinoita, joita on nyt vasta saanut selville. Punaisten puolella taistellut isoisä tosiaan pakeni sisällissodan jälkeen Venäjälle ja papereissa oli merkintä, että tavattaessa ammuttava.

Eeva oli ihmetellyt ja vähän halveksinutkin perheensä Suomeen hylännyttä isoisää, mutta sai selville että isoäiti oli laittomasti ylittänyt rajan monta kertaa lastensa kanssa, jäänyt kiinni aina välillä, joutunut karanteeniin ja mennyt taas.

Eevan isä Johannes oli mukana, mutta tyttärelleen hän ei koskaan puhunut noista ajoista. Turvattomuus ja isättömyys seurasivat häntä kuitenkin läpi koko elämän.

– Ja eikä siinä vielä kaikki, Eeva sanoo. Isoisästä tuli myös salaisen poliisin eli Tsekan vakooja. Eevan mukaan siinä ei välttämättä ole mitään tavatonta, usein loikkareille annettiin tasan kaksi vaihtoehtoa: vankila tai vakoojaksi ryhtyminen. Suku on kertonut tarinaa rehellisestä tullimiehestä, mutta se olikin vain osa totuutta.

Suvun vahvat naiset

Sukua selvitellessään Eeva on löytänyt omat vahvat naisensa, isoäiti Annan ja oman äitinsä Helmin eli Hempan. Molemmat elivät kovan ja aineellisesti köyhän elämän, hoitivat lapsensa ja työnsä yksin.

Nyt Eeva haluaisi kysyä molemmilta: mistä se vahvuus tuli, miten sinä sen surusi selätit?

Eeva on säilyttänyt vanhempiensa kirjeitä ja vasta nyt, monen vuoden jälkeen uskaltanut palata niihin. Liikuttuen hän toteaa, että vasta nyt hän tajuaa sekä isän että äidin yksinäisyyden ja uskaltaa antaa omienkin kyyneleidensä tulla.

Rakkaudesta ei lapsuusperheessä puhuttu eikä sitä osoitettu, mutta kun isä kirjoittaa rakkaalle tyttöselleen tai kun huonosti kirjoitustaitoinen äiti kirjoittaa ”terveisin Äidi”, kuulee Eeva suurta rakkautta ja välittämistä.

Äiti Hemppa oli ristiriitainen ihminen, katkeroitunut ja vihaa täynnä avioeron jälkeen. Usein Eeva häpesi äidin käytöstä. Silti äidiltä Eeva sanoo saaneensa tärkeän opin: on pärjättävä.

Äidin vaikea sairaus

Eevan äiti ja isä ovat molemmat kuolleet. Eeva kummastelee itsekin sitä, ettei mennyt isän hautajaisin. Eeva kävi usein isää katsomassa sairaalassa, mitään vihanpitoa ei ollut, mutta kun hautajaisten kanssa samana päivänä oli teatterissa näytös.

Tunnollinen tyttö ei voinut olla poissa. Äidin käytös puolestaan alkoi muuttua yhä raivoisammaksi ja lopulta hänellä todettiin muistisairaus.

Diagnoosi oli Eevan mukaan suuri helpotus: nyt äidille saadaan hoitoa. Eevan on edelleen vaikea puhua äidistä, hän sanoo, että kun ihminen kutistuu pieneksi mytyksi, se on raastavaa katseltavaa.

Mutta mistä ne Eevan omat voimat sitten tulevat? Yleisöltä on saanut hyväksyntää, läheisiltä on saanut rakkautta.

Yksi voimalause voisi olla esiäiti Larin Parasken tärkeä ajatus, joka on löytynyt ikonin takaa: onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi panna suitset.