Hyppää pääsisältöön

Metsän viisi vihreää veljestä – Koivu

Koivu on nuorena vaalea ja heleä, hento ja keveä.
Syystä tai toisesta sitä väitetään naiselliseksi,
mutta todellisuudessa koivu on koivu,
kuten ihmisetkin ovat ensi sijassa ihmisiä.
Androgyyniksi koivua ehkä voisi kutsua,
koska emi- ja hedekukinnot ovat samassa puussa.

Koivu on sitkeä, sen oksat kestävät kiipeilijän,
ja puun valkea kylki on sileä ja lämmin.
Sellaisena tunnemme koivun parhaiten,
mutta iän myötä puu käy karskimmaksi.

Sievä kuori tummuu ja rutistuu,
kunnes puuta peittää musta,
paksulohkoinen kaarna kuin lohikäärmeen suomupeite.
Koivuvanhuksen jäkäläiset oksat uhittelevat taivasta
ja rungon rakosesta pilkistää
pakurikäävän hiilenmusta roso.

Vuosisadan nähnyt jättiläinen ei siitä heti hätkähdä,
tuhahtelee vain tuulessa
ja sylkee keväällä oksankärjistä mahlaa.
Jos vanha koivu olisi ihminen, se päästäisi ärräpäitä

.

Ja silti, joka vuosi koivu kuin koivu lauhtuu ja kantaa tuokion vaaleanvihreitä hiirenkorvia kuin nuoruusmuistoja, joista aurinko kuultaa läpi.

Nopeasti lehdet kuitenkin tummuvat
ja keskittyvät työhönsä,
puhkuvat happea kesän ajan ja heittyvät sitten unohdukseen.

Kuin viimeisenä voimannäyttönä ne ryöppyävät
kiivaana sateena sen päälle,
joka osuu koivun luo syysvihurin hetkellä.

Teksti: Anni Kytömäki
Videot: Jari Salonen
Valokuvat: Houman Taleghani