Hyppää pääsisältöön

Metsän viisi vihreää veljestä – Kuusi

”Synkkä kuusikko.”
”Kylläpä nuo kuuset varjostavat.”
”Kuuset nurin, valoa kansalle!”

Kuuset pistelevät ohikulkijaa,
levittävät tummia siipiään polun päälle,
seisovat apeina auringossakin.
Niin meidät on opetettu näkemään,
koska se mitä on paljon, on rumaa ja ikävää.

Kuuset hiipivät Suomeen tuhansia vuosia sitten,
juurtuivat laaksoihin ja rinteille,
pohjoiseen saavuttuaan kavensivat latvaansa ottaakseen vastaan talven rajuimmatkin hyökkäykset.

Kun tuuli tarttuu kuuseen,
oksien vihreät sormet limittyvät ja lomittuvat mutta eivät alennu liputtamaan kenenkään kunniaksi.
Moni muu puu riehaantuu puhurissa helposti,
mutta kuusi on muodollinen.
Se aloittaa tanssinsa jäykin askelin ja villeimmilläänkin hulmuaa hitaasti kuin veden alla.
Tarpeeksi kauan kun kuusta tuijottaa, siihen rakastuu.

Miltei kaikkialla ympärillämme kuusi vartioi
maiseman reunaa, maailman rajaa.
Kuusi vaihtaa väriään hämärän ja valon mukaan:
kirkkaan päivän syvästä vihreästä sydänyön mustaan,
välissä auringon nousun ja laskun hetket,
jolloin oksat punertavat.
Luonnossamme ei ole kameleontteja, meillä on kuusi.

Kuusen latva poimii päivän ensimmäisen
ja viimeisen säteen.
Puun helmat laskeutuvat lähelle maanpintaa.
Siellä on maja jokaiselle.

Teksti: Anni Kytömäki
Videot: Jari Salonen
Valokuvat: Houman Taleghani