Metsän viisi vihreää veljestä – Pihlaja

Kotipihan pihlaja on lapselle usein ensimmäinen puu:
siinä on monta haaraa, oksia alhaallakin,
sen syliin on helppo kiivetä.
Jos putoaa, putoaa matalalta.

Syvän metsän pihlaja on outo,
sitä ei heti pihlajaksi tajuakaan.
Sen runko on ruskeanharmaa ja suora, yllättävän paksu.
Metsän kattoa tavoittelevat vähän rähjäiset oksat.

Paikkansa auringossa pihlaja menettää
usein melko nopeasti:
siitä ei tule metsän mahtipuuta,
se ei ole valloittaja vaan tarkkailija,
joka kylliksi nähtyään panee maata
ja antaa henkensä ja aineensa muiden ravinnoksi.

Pihlaja ja me olemme samaa maata,
runoilemme vuodenaikojen vaihtuessa.
Alkukesällä pihlaja havahduttaa tuoksulla,
joka ihmisnenässä värähtää kummalliselta.
Syksyllä pihlaja pinnistää voimansa
ja hohtaa maisemassa punaisena viikkokausia,
jouluunkin asti.

Kun pihlajanmarjaa tutkii,
huomaa sen pinnassa tähdenmuotoisen kuvion.
Entisaikojen ihmisille se oli voimallinen taikamerkki, viisikanta.
Pihlaja oli pyhä puu.
Se sai kantaakseen raskaimmankin uskomuksemme:
runsas marjasato ennustaa verta, sotaa.

Rauhankyyhkyinä paikalle saapuvat onneksi
rastaat ja tilhet.
Siivet iskevät pihlajan ympärillä, oksat tutisevat,
marjat katoavat, sodan uhka väistyy.

Teksti: Anni Kytömäki
Videot: Jari Salonen
Valokuvat: Houman Taleghani