Nälkä lähtee syömällä, akka juomalla ja homous lyömällä – siinä nuoruuteni asenneilmapiiri. Nyt miehuuden lokerot ovat, luojan kiitos, vapaampia, mutta samalla nuoret miehet saattavat joutua kovempaan paineeseen kuin koskaan.
Koska kaikki hienoimmat asiat elämässä on sijoitettu pelon taakse, olen varma, että oman miehisyytenikin ymmärtäminen sijaitsee siellä.
Olen sotilaan poika ja reservin kapteeni, feministi, perheenisä, rattiraivoilija, lihansyöjä, toimittaja, entinen ahtaaja, kansanmies, ihmisvihaaja, yrittäjä, uutisaddikti, IFK-fani, joogaharrastaja, yksityisautoilija, fillarikommunisti, kontrollifriikki ja eläinfoobikko. En kuulu mielestäni mihinkään yksittäiseen lokeroon, vaan minuuteni sijaitsee sujuvasti kaikissa niistä, tilanteesta ja tunteista riippuen.
Minä, kuten kaikki muutkin, olen myös sattumien summa: lokeroni voisivat olla aivan toiset. Olen ujo suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen, muutimme lapsuudessa isäni työn johdosta paljon ja olin töissä miesvaltaisissa paikoissa: satamassa, armeijassa sekä isossa automarketissa.
Jollei minulle olisi sattuman kaupalla tullut vastaani muutamaa merkittävää naista, työtilaisuutta ja Tunnan kaltaista rentoa ja viisasta ymmärtäjää, voisin olla hyvin, hyvin vihainen keski-ikäinen mies. Edelleenkin miehuudestani nousee pelkoa ja jopa raivoa, mutta sattumien summasta johtuen puran sen ainakin pääsääntöisesti muita loukkaamatta.
Miehuudestani nousee pelkoa ja jopa raivoa, mutta sattumien summasta johtuen puran sen ainakin pääsääntöisesti muita loukkaamatta.
Miehelle on tarjolla nykyään entistä suurempi keko identiteetin murusia. Olen tästä kehityksestä suunnattoman kiitollinen. Omassa nuoruudessani vallinneet, ahtaat miehisyyslokerot ovat aiheuttaneet monille meistä paljon harmia.
Aikaamme tuntuu silti edelleen riivaavan miesten epävarmuus ja tyytymättömyys.
Ajattelen, että se johtuu ainakin osin tästä: meistä tuntuu, että meiltä vaaditaan modernin ja sisäsiistin, mutta samalla maskuliinisen johtajauroksen ominaisuuksia. Jos emme täytä odotuksia, meihin lyödään häviäjän leimoja. Leimoja, kuten esimerkiksi incel, alt-right, toksinen maskuliinisuus, Soldiers of Odin, ylilautamiehisyys, valkoinen heteromies, sovinismi, MGTOW.
Olenko tarpeeksi miehinen, olenko sitä liikaa, onko sillä sittenkään mitään väliä?
Mieheksi kasvaminen on herkkää puuhaa. Olenko tarpeeksi miehinen, olenko sitä liikaa, onko sillä sittenkään mitään väliä? Hormonit, vaistot ja sosiaaliset tilanteet sanovat yhtä – ja eteenpäin puskeva maailma ympärillä huutaa toista.
Oman ikäpolveni nuoruudessa vallinneet sukupuoliasenteet oli helppo kuitata puolihumoristisesti “nälkä lähtee syömällä, akka juomalla ja homous lyömällä”. Nyt tapahtunut massaherääminen naisten, seksuaalivähemmistöjen ja muiden sorrettujen asemaan on herättänyt sukupolveni tällaisen äijäilyretoriikan myrkyllisyyteen.
Vaikkei miehenä oleminen ole helppoa, muilla on itse asiassa vielä vaikeampaa.
Suuri ristiriita miehille onkin ollut tajuta, että vaikkei miehenä oleminen ole helppoa, muilla on itse asiassa vielä vaikeampaa. Tästä on syntynyt tunteitamme blokkaava kysymys: kenellä on tässä maailmassa oikeus puhua haasteistaan?
Kun tähän myllerrykseen yhdistetään vaikkapa poikien huonompi opintomenestys, nuoria naisia suosiva asevelvollisuuslaki, miesten yliedustus väkivaltatilanteissa ja vankiloissa, nuorten yleinen epävarmuus työmarkkinoilla ja laman jälkeinen toisen polven syrjäytyneisyys, ei ole ihme, jos havaitsemme tuhansien nuorten miesten mentävän polun kohti pelon ja vihan leiriä. Tunteiden torjunta on nimittäin paras kasvualusta niille.
Minusta on liian helppoa unohtaa nämä vihaiset miehet, joilla on isot sanat, pienet sydämet ja kädet nyrkissä. Paljon vaikeampaa on nähdä ja kuulla heitä, ja pyrkiä pitämään heidät lähellämme.
Se ei tapahdu helposti tai vaatimalla. Tätä taas naisten voi olla vaikea ymmärtää, sillä fakta on sekin, että heidän näkökulmastaan miesten ylivalta ryhmänä on päivänselvää.
On liian helppoa unohtaa nämä vihaiset miehet, joilla on isot sanat, pienet sydämet ja kädet nyrkissä.
Meidän on ehkä pakko hyväksyä se, että monelle miehelle feminismi, isyysvapaa, sukupuolineutraalius tai vaimon sukunimen ottaminen ovat tähänkin maailmanaikaan kirosanoja. Monet miehet eivät usko feminismin viestiä patriarkaatin sortavasta valtarakenteesta. Eivät he nimittäin näe tuota rakennetta omassa elämässään tai koe, että he olisivat yhteiskunnassa niskan päällä – päinvastoin. He kokevat olevansa alistettuja tai väheksyttyjä.
Minusta meidän kaikkien olisi hyvä oppia, että miehisyyden rakentaminen vapaammalla pensselillä lähtee ensisijaisesti itsevarmuudesta ja hyvistä kokemuksista. Ja tätä varmuutta ja hyviä kokemuksia voimme nuorille miehille tarjota. Tärkeää olisi hyväksyä sekin, että moni valitsee perinteisen miehen identiteetin, eikä siinä ole sinänsä mitään pahaa tai taantumuksellista. Kunhan yhteiskuntaa vaan ohjataan samanaikaisesti aitoon tasa-arvoon ja -vertaisuuteen.
Jonkun mielestä olen tällä kirjoituksella naisia vastaan.
Uskon sydämestäni, että voimme tukea nuoria miehiämme olemalla tuomitsematta liian jyrkästi pientä haparointia, ottamalla heitä paremmin huomioon, tarjoamalla mahdollisuuksia ja kaikenlaisten tunteiden hyväksymistä. Tunteet ovat eri asia kuin toiminta ja niin kauan kun ei loukkaa toista ihmistä, pitäisi jokaisen meistä olla vapaa.
Kirjoitan kaiken tämän peläten ja tietäenkin, että jonkun mielestä olen tällä kirjoituksella naisia vastaan. En ole. Sukupuolten välinen taistelu on mielestäni ihmiskunnan kohtalokas väärinkäsitys. Se voidaan korjata ainoastaan vahvistamalla jokaisen varmuutta olla oma itsensä – toista loukkaamatta.
Riku Rantala
Miesten tunteisiin sukelletaan Docventures Talk Show’ssa tiistaina 18.9. klo 21 alkaen Yle TV2 & Yle Areena. Illan elokuvana nähdään The Work ja vieraina terapeutti Tommy Hellsten, näyttelijä Ville Virtanen ja stand up -koomikko Miika Pettersson. Keskustelu jatkuu keskiviikkona 19.9. Yle Puheessa klo 15.
Katso myös miten #metoo käsiteltiin kauden ensimmäisessä Docventures Talk Show'ssa: Näyttelijä Pihla Viitala palasi omiin kokemuksiinsa kohun keskellä. Vieraina myös näyttelijä Ville Virtanen, opettaja Minja Koskela ja väkivaltatutkija Satu Lidman.
