Hyppää pääsisältöön

Kalle Kinnusen elokuva-arvio: Tappajat ovat terapian tarpeessa, kun tuska siirtyy isältä pojalle

Pahin vankila on ihmismielen sisällä, väittää häkellyttävä dokumentti The Work. Sen katsominen muuttaa käsityksiä rikollisuudesta, ihmisen kyvystä muuttua ja vankilalaitoksesta.

Voiko sisällä kiehuvaa vihaa ymmärtää?

Mies on vaaralliseksi luokiteltu pitkäaikaisvanki, mutta juuri nyt hän haluaa itkeä.

– Haluan tuntea, etten ole mikään helvetin puunukke, haluan etten ole mikään tunteeton kusipää, hän sanoo.

Dokumentti, jota The Work kaikista näkemistäni muista dokumenteista eniten ulkoisesti muistuttaa, on suomalainen Miesten vuoro. Kummassakin miehet tunnustavat asioita, käsittelevät tunteitaan ja antavat kyynelten tulla. Maskuliinisten ongelmien juuria ei tarvitse osoitella: hirvittävän usein puhe on omasta isästä.

Toisin kuin Miesten vuorossa, The Workissa puhuvat pitkiä rangaistuksia kärsivät ryöstäjät, kidnappaajat ja tappajat. Miljöökin on hieman erilainen kuin suomalaisdokumentissa, jossa avauduttiin saunassa.

Maskuliinisten ongelmien juuria ei tarvitse osoitella: hirvittävän usein puhe on omasta isästä.

The Work on kuvattu vuosina 2009-2010 Folsomin vankilassa Yhdysvalloissa. Mitään ei ole lavastettu ja valmisteltu kameraa varten. Kaikki mitä nähdään, on taltiointia ryhmäterapiaistunnoista. Läsnä on kolme siviiliä ja joukko erittäin vakavista rikoksista tuomittuja vankeja.

Folsomin muurien sisällä tosiasioita ovat esimerkiksi nämä:

Murha on tapahtunut.
Murhasta saa yleensä elinkautisen.
Sitä istutaan joskus kirjaimellisesti koko loppuelämä.
Rikos oli oma teko, oma ratkaisu, ja sitä ei saa muuttamattomaksi.

Teot ovat karmeita. Niitä käsitellään vain lyhyesti, mutta kyllä se kouraisee, kun iso mies kertoo melkein halkaisseensa toisen miehen kahtia – ja nimenomaan yrittäneensä sitä veitsellään.

Tosiasioita ovat myös nämä:

Nyt vankilassa istuvan miehen oma isä hylkäsi poikansa.
Isä hakkasi poikaansa.
Poika ei koskaan uskonut osaavansa mitään.
Vanhemmat erosivat, ja poika koki velvollisuudekseen jäädä väkivaltaisen isän luo, minkä seurauksena mies tuntee nyt pettäneensä äidin.

Ryhmäterapiassa miehet kertovat isistä, jotka purkivat kiukkua ja vihaa poikiinsa. He kertovat isistä, jotka kerta kaikkiaan eivät olleet oikeasti isiä.

Pelkureita ovat kuitenkin ne, jotka eivät uskalla puhua.

Monet vangeista ovat jengilaisiä: he ovat kasvaneet kulttuuriin, jossa avoin puhuminen on kaikista pahinta.

Näissä terapiakeskusteluissa pelkureita ovat kuitenkin ne, jotka eivät uskalla puhua.

Kun miehet ryhtyvät puhumaan, he kertovat luottamuksen tuhoutumisesta, loukatuksi tulemisen tunteesta ja muista syistä, jotka saivat heidät sulkemaan sydämensä. Nämä asiat ovat tapahtuneet kauan sitten, ennen suuria vääriä valintoja, ennen kuin heistä tuli väkivallan ja päihteiden orjia.

Joskus kovan rikollisen maailmankuva romahtaa kameran edessä. Kaikki olikin kulissia. Prätkäjengiläinen kertoo, kuinka vankilaan joutumisen jälkeen hän oli hyödytön. Porukka, jonka vuoksi hän oli ollut valmis kuolemaan, noin vain hylkäsi hänet.

Näiden tyyppien kuvaaminen karskeiksi olisi vähättelyä. He ovat korstoja, kauttaaltaan tatuoituja, väkivallassa hautuneita. Dokumentissa ei alleviivata tekijöiden kertomaa tosiasiaa, että ryhmiin osallistuvat miehet ovat vankilan jengihierarkiassa – silloin kun he eivät ole terapiassa – jopa toistensa verivihollisia.

Tunteet ovat totta, vaikka niitä olisi peitellyt koko ikänsä.

The Workissa kamera vie iholle. Se on on havainnoiva dokumentti, jossa ei ole kertojaa tai haastatteluja.

Se on toki pohjattoman surullinen elokuva, koska se kertoo ja muistuttaa menetetyistä mahdollisuuksista ja valoisasta elämästä, joka jäi toteutumatta. Sen koskettavuus syntyy intiimiydestä ja rehellisyydestä.

Tällainen tarina olisi ainoastaan nihkeällä tavalla sentimentaalinen, jos se ei vakuuttaisi jostain muutoksen mahdollisuudesta. Dokumentti kuljettaa katsojan määrätietoisesti vankilan ulkopuolelta ensin sen suljettuun maailmaan. ”Yritän ymmärtää millaiseen elämään palaatte kun poistutte tästä huoneesta”, eräs siviileistä sanoo, ja siinä tiivistyy katsojankin ajatus alkupuolella.

Kyse ei ole silti vain kiviseinistä ja maailmasta jonka ne sulkevat ulkopuolelleen. Hiljalleen matka jatkuu mielen muurien läpi.

The work -käsite viittaa terapiaan ja sen raastavuuteen. Tosiasioiden hyväksyminen on vasta alku sille, että joitain niistä voi muuttaa. Tunteet ovat totta, vaikka niitä olisi peitellyt koko ikänsä. Ensin pitää astua pahimpaan pelkoon, tunteiden näyttämisen pelkoon.

Muutoshalu ei riitä. Oman mielen sisään on kivuliasta katsoa, mutta vain pelkuri ei katso. Sen tavoitteleminen, että antaa itselleen anteeksi, on kovaa työtä.

Herkäksi kutsuminen saattaa laukaista silmittömän halun lyödä.

Vihasta pääsee eroon palaamalla sen juurille.

”Olen väsynyt siihen että kaikkia sattuu. Olen väsynyt siihen että olemme niin lähellä antaa periksi”, vanki sanoo.
”Pitää mennä haavan ja kivun ytimeen. Pitää mennä syvälle, lääke löytyy sieltä missä kipukin on kovin. Pitää venyä. Pitää venyä, jos haluaa hakea pohjalta ne kiiltävät kolikot”, toteaa toinen.
”Kaikissa kolikoissa on verta.”
”Joo, mutta ne ovat silti kultaa.”
”Olen väsynyt vereen.”
”Mutta pyyhitään ne puhtaiksi.”

The Workin näkökulma vankilayhteisöön on aivan erilainen kuin missään muussa elokuvassa tai dokumentissa. Se onnistuu tallentamaan jotain ainutlaatuista. Dokumentin hurjin voima liittyy siihen, kuinka vähän miehet lopulta kertovat kantamastaan pelosta ja tuskasta. Se kuitenkin näkyy heidän kasvoiltaan.

Eikä muutos ole kaunista. Joskus se saa hätkähdyttäviä fyysisiä ilmenemismuotoja. Miehet saavat itkunpurkaustensa keskellä väkivaltaisia reaktioita, kuin reflekseinä. Herkäksi kutsuminen saattaa laukaista silmittömän halun lyödä.

Rakkaus on tärkeintä, eräs miehistä sanoo.

The Work onnistuu silti ja nimenomaan välittämään ajatuksen, että ihminen muuttuu myös hyvään suuntaan – ja että muutos voi toteutua myös yksilölle, joka ei ehkä enää koskaan tule pääsemään vapauteen. Dokumentti ei sinänsä esitä muutoksia vapausrangaistusten logiikkaan, vaan jättää ajattelutyön katsojalle. Tosin, kun lopussa lukee, että 17 vuotta käytössä olleen terapiaohjelman aikana kukaan siihen osallistuneista ja myöhemmin vapautuneista vangeista ei ole palannut vankilaan, johtopäätökset on helppo tehdä.

Rakkaus on tärkeintä, eräs miehistä sanoo. Se on kova lausahdus terapiaringissä, jossa yhteiskunnan hylkäämät miehet yrittävät koko ajan tukahduttaa vihaansa.

Kaikki tämä on ollut vaivan ja tuskan arvoista, jos yksikin isä muuttaa suhtautumistaan poikaansa, loppupuolella todetaan.

Vapauden ja vapautumisen ajatus on ihmisen sisällä. This is the work. Pääsemme kaikki kotiin.

Katso The Work -leffa Yle Areenasta:

Edit 18.9. klo 17.20 Lisätty editoinnissa hukattu osio tekstin loppuun.

Keskustele

Uusimmat sisällöt - Docventures