Hyppää pääsisältöön

Soolo-Bach ei toimi nokkahuilulla

Johann Sebastian Bachin sooloviulusonaatteja ja -partitoja sekä soolosellosarjoja on perustellusti ja ansiokkaasti esitetty monilla eri soolosoittimilla. Frans Brüggenin sovitukset nokkahuilulle ovat kuitenkin niin täynnä kompromisseja ja rajoitteita, että niitä tekee pahaa kuunnella. Nokkahuilisti Bolette Roedin uusi Ondine-levytys on murheellisinta soolo-Bachia pitkään aikaan.

Bach / Bolette Roed
Bach / Bolette Roed Uudet levyt

Bachin sooloviulu- ja soolosellomusiikin keskeisenä ideana on moniäänisyyden kevyehkö luonnostelu jousisoittimille luontevilla keinoilla, niin että kuulija tiedostamattaan täydentää rikkaan harmonian ja kontrapunktin. Mutta nokkahuilussa ei ole luontevia keinoja moniäänisyyden luonnosteluun. Sovituksissa Brüggen turvautuu lähinnä etuheleisiin, jotka eivät tarkoitukseen riitä, vaan kuulostavat irralliselta lurittelulta. Erityisen verisesti nokkahuilu amputoi kontrapunktin niissä kohdissa, joissa Bach siirtää melodialinjaa ääneltä toiselle. Levy onkin täynnä selittämättömiä melodianpätkiä eri äänenkorkeuksilla.

Bach luonnosteli moniäänisyyttä myös ikiliikkujamaisiin kuvioihin, mutta niitäkään nokkahuilisti ei saa toteutumaan, koska välillä pitää ottaa happea. Tämä harmillinen pikkuseikka pilaa fraseerauksen monessa kohtaa. Myös nokkahuilun rajallinen ääniala johtaa musiikillisesti kestämättömiin kompromisseihin, kun muutenkin huteraa polyfoniaa sotketaan vaihtamalla oktaavialaa.

Brüggen ei ole yrittänytkään sovittaa Bachin kaikkea sooloviulumusiikkia, ja soolosellosarjojen horisontaalisemmassa harmoniamaailmassa nokkahuilu selviää kelvollisesti. Mutta silloin kun sovitukset hetkellisesti toimivat, Bolette Roedin rytmisesti venyvä soittotapa estää levystä pitämisen. Bach ei tarkoittanut musiikkiaan tanssittavaksi, mutta halusi säilyttää rytmisen karaktääriyhteyden eri tanssilajeihin. Tätä Roed ei kunnioita, vaan soittelee purkkamaisella vapaudella. Jotkut sävelet ovat pidempiä, toiset lyhempiä ja välissä saattaa olla jonkin verran taukoa, mutta järkevää ajallista yhteyttä sävelten välille ei muodostu.

Levyvihkosessa Bolette Roed kertoo sen tavallisen tarinan: kuinka sovituksista vähitellen kehkeytyi musiikkia, jonka Bach olisi voinut itsekin tehdä. Rohkenen olla eri mieltä. Olen kuullut sellaisia sovituksia paljon, eikä tämä levy kuulu niihin.

J.S. Bach (sov. Frans Brüggen): Osia sooloviulusonaateista ja -partitoista sekä soolosellosarjoista. - Bolette Roed, nokkahuilut. (Ondine, ODE 1323-2D)

Kuuntele Uudet levyt 18.9.2018, toimittajana Kare Eskola.

  • Pieni mutta taidokas kokoonpano korostaa vokaalipolyfonian herkkyyttä

    Levyarvostelu

    New York Polyphony on renessanssin vokaalipolyfoniaan erikoistunut mieskvartetti, joka pystyy esittämään neliäänistä, korkeaakin satsia musiikin vaatimalla kirkkaudella ja yhtenäisyydellä. Maailmanluokan osaaminen on tarpeen, koska paastonajan levyllään yhtye esittää Francisco de Peñalosan ja Pedro de Escobarin tunteikasta mutta äärimmäisen herkkää polyfoniaa.

  • Kotoisan hallittu perheduo

    Levyarvostelu

    Sopraano Vilja Riutamaa ja kitaristi Matti Riutamaa ovat sisaruksia musikaalisesta perheestä. Nuorilla taiteilijoilla on toki itsenäiset urat, mutta yhteinen Duo Hermanchito lienee heille tärkeä projekti, ja kuulostaa siltä kuin sisarukset viettäisivät yhteistä iltaa rakkaimman musiikkinsa parissa, sanattoman yhteisymmärryksen vallitessa, mutta korkealla ammattitaidolla.

  • Jablonski ymmärtää Skrjabinin masurkat

    Levyarvostelu

    Frédéric Chopin on kaikkien pianosäveltäjien esikuva, mutta hänen merkittävä masurkkatuotantonsa ei saanut juurikaan jatkajia. Syynä lienee lajityypin etnisyys - myös taidemusiikiksi tyylitellyn masurkan on säilytettävä yhteys puolalaisiin juuriin. Aleksandr Skrjabin sentään sävelsi CD-levyllisen masurkkoja, ja Ondinen uutuudella ruotsalainen pianisti Peter Jablonski tekee kauniisti kunniaa lajityypin perinteelle.

  • Kahdeksan tuntia sivistynyttä ITE-musiikkia?

    Levyarvostelu

    Kaikhosru Shapurji Sorabji oli brittiläinen säveltäjä, pianisti, kriitikko ja erakkoeksentrikko, joka 1900-luvun alkupuolella työsti valtavan määrän pianomusiikkia post-myöhäisromanttiseen mutta moninaiseen tyyliin. Monia Sorabjin teoksia on pidetty mahdottomina soittaa, ei vain teknisesti vaan myös keston takia. Esimerkiksi Dies irae -teemaan perustuva muunnelmateos Sequentia cyclica on joidenkin mielestä Sorabjin paras, mutta kestää yli kahdeksan tuntia. Ahkera Sorabji-urakoitsija Jonathan Powell on nyt saattanut senkin levylle, joten entistä laajempi perehtyminen Sorabjin taiteeseen on nyt mahdollista. Mutta onko se suositeltavaa?

Lue myös - yle.fi:stä poimittua