Hyppää pääsisältöön

Suostuin vanhuksen säälittäväksi – sain selville säälin syvimmän olemuksen

Säälittävä mies
Säälittävä mies Kuva: Elina Karemo KulttuuriCocktail

Sanalla sääli on negatiivinen kaiku. Miksi? Tuomas Karemo pohtii, voisimmeko alkaa sääliä toisiamme rehellisesti kasvotusten. Tervetuloa matkalle säälin syvimpään olemukseen aina Aristoteleesta ja Spinozasta körttiläisyyteen ja niin sanottuun säälipilluparadoksiin.

Kun hän veneestä noustessaan näki kaikki nämä ihmiset, hänen tuli heitä sääli ja hän paransi kaikki sairaat.

– Matt. 14:14

Sääli on sairautta.

– Suomalainen sanonta

Sääliksi käy, sanoo edessäni seisova vanha mies. Makaan sairaalasängyssä huonokuntoisena, isosta leikkauksesta toipumassa. Kämmenselässäni on kanyyli, joka haarautuu lukuisien letkujen viidakoksi. Myös vanha mies on operoitu, mutta hän näyttää pirteältä ja pystyy liikkumaan vaivattomasti.

Aluksi ärsyynnyn hänen sanavalinnastaan. Sääli on viimeinen asia, jota tässä tilassa kaipaan. Pikaisen mietinnän jälkeen päädyn kuitenkin kiittämään häntä suoraselkäisyydestä ja -sanaisuudesta, koska kokemukseni mukaan säälimme vain silloin, kun säälin kohde ei ole kuuloetäisyydellä.

Asetelma on kuin oppikirjan kuvituskuva säälistä: vanhus on yläpuolellani ja minä, säälittävä, olen alhaalla kuin pieni lapsi, joka kuuntelee äitiään. Näinhän säälijä toimii, toisen yläpuolelle asettautuen. Etäisyyden ottaminen on tyypillistä säälimisessä – siinä ikään kuin annetaan almu yläilmoista tai pidetään turvallinen välimatka tarttuvan sairauden pelossa.

Voisimme aivan hyvin alkaa sääliä suoraan kuten vanhus eli kasvotusten. Ei se voi olla niin vaikeaa, jos kyseessä kuitenkin on todellinen tuntemuksemme.

Ainakin minun käy aika ajoin sääliksi jotakuta ihmistä tai ihmisryhmää. Viimeksi säälin nuorena kuolleen kollegani Perttu Häkkisen leskeä ja lapsia. Asetuin säälikohtauksessani heidän yläpuolelleen, mutta en yksinkertaisesti mahtanut tunteelleni mitään.

En koskaan ilmaise tunnettani suoraan. Säälin iskiessä minulla on tapana vaieta. Kuten Senecan (n. 4 eKr.–65 jKr.) näytelmän Faidra päähenkilö sanoo: "Keveät huolet puhuvat, suuret ovat mykkiä." Silti haluaisin sanoa ääneen tuon suuren mykän tuntemukseni, koska se on tosi.

Ovatko ihmiset kokeneet aina näin?

Aristoteles lukemassa Meidän perhettä

Säälillä on kaksi kantasanaa kreikassa: Splankhna tarkoittaa sydämen alla olevia sisälmyksiä tai sisimmäisiä osia. Tämä sana kuvastaa mielestäni erinomaisesti säälin herättämiä fyysisiä tuntemuksia: kouraisua mahassa tai sisuksissa olevaa selittämätöntä hiljaisen lamaannuttavaa tuntemusta.

Toinen säälin kantasana on eleos, jonka alkuperä on tuntematon. Se saattaa juontaa juurensa kreikan valittavasta huudahduksesta eleleu. Filosofi Aristoteles (384–322 eKr.) käyttää kirjoituksissaan eleosta. Tämä sana pitää sisällään muut ihmiset ja sääliin liittyvän sosiaalisen vuorovaikutuksen. Splankhna puolestaan kuvaa vain säälijän sisäisiä tuntemuksia. Ennen kuin jatkan Aristoteleen parissa, on hyvä muistaa, että tuskin kumpikaan näistä sanoista on tarkoittanut juuri sitä, minkä me ymmärrämme säälinä.

Aristoteleen mukaan sääliä tunteva on sellainen, joka uskoo itsensä, omaisensa tai tuttunsa voivan kärsiä jotakin pahaa. "Säälimme iän, luonteen, taipumusten, arvonannon ja syntyperän puolesta samanlaisia kuin itse olemme. Kaikissa näissä suhteissa näyttää hyvinkin mahdolliselta, että meille itsellemme voi käydä samoin", kirjoittaa Aristoteles Retoriikassa.

Ajatus siitä, että säälimme vain kaltaisiamme, on kiinnostava edelleen. Elämme kuplissamme, joissa samanmieliset ja usein samassa yhteiskuntaluokassa olevat ihmiset taputtelevat toisiaan selkään. Tämän pohjalta voisi kuvitella, että säälimme vain omaan kuplaamme kuuluvia vertaisiamme.

Ilmiötä voi psykohistorioitsija Juha Siltalan mukaan havainnollistaa Robin Hood -paradoksilla. Mitä eriarvoisempi yhteiskunta, sitä enemmän rikkaiden ja köyhien elämänpiirit ovat eriytyneet, ja sen vaikeampaa on eläytyä toisen asemaan. Etuuksien saajaksi ei kuvitella itseä tietyssä elämänkaaren vaiheessa, vaan toiseen ryhmään kuuluvaa vapaamatkustajaa, joka ei "ansaitse" palveluita, eläkkeitä tai etuja. Tällaisessa yhteiskunnassa epäluottamus tuntemattomiin on suuri.

Jos emme osaa eläytyä toisen asemaan, tuskin kykenemme säälimään eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä. Aristoteleen filosofian mukaan vaikuttaa siltä, että sorrumme feikkiin mukasäälimiseen, jos säälimme muita kuin itsemme kanssa samassa asemassa olevia.

Aristoteles sanoo, että säälimisen kohteen täytyy olla lähellä sekä ajallisesti että fyysisesti. Esimerkiksi kärsivien vaatteet ja kuolevien sanat kasvattavat sääliä, koska ne tuovat ihmisen lähelle: esineet, yksityiskohdat, tuoksut ja sanat herättävät tunteita. Eniten sääliä herättävät Aristoteleen mielestä kunnolliset ihmiset, koska heidän kärsimyksensä on ansaitsematonta.

En tiedä, mitä Aristoteles ajattelisi nykyaikaisesta säälimisestä. Saatamme istua tietokoneen ääressä katsomassa loputonta kuvavirtaa katastrofialueilta ja säälimässä ihmisiä, jotka ovat suurien ajallisten ja fyysisten välimatkojen päässä.

Meidän perheen sääliä käsittelevässä keskusteluketjussa useampi kommentoija puhuu kaukana olevista ihmisistä, joista ei tiedä lopulta mitään.

"Sen sijaan on mun mielestä olemassa ihan "hyvääkin" sääliä, joka on lähellä empatian tunnetta, sitä että myötäelää toisen kurjassa tilanteessa, tuntee hätää hänen vuokseen ja haluasi auttaa. Esim. voi sääliä vaikka Romanian orpokotien lapsia tai jonkun onnettomuuden uhreja ja toivoa, että heillä olisi asiat paremmin."

"Entä kiusaajiensa tms sääliminen? Ensin vihasin ja yhäkin vihaan heitä ja heidän pahoja tekojaan ja heidän aiheuttamaansa pahaa oloa minulle, mutta eräänä hetkenä aloin tuntea sääliä heitä kohtaan."

Aristoteles saattaisi ymmärtää nykyajalle tyypillisen "kaukosäälimisen", jos hän näkisi, kuinka merkittävässä roolissa kuvat, internet ja tiedonvälitys ovat elämässämme. Lähikuvat romanialaisten orpojen rääsyvaatteista saattavat herättää sääliä siinä missä bestiksen uusin syöpäuutinen.

Kaikesta päätellen Aristoteles ei pitänyt sääliä tuomittavana tunteena, ehkä jopa päinvastoin. Pentti Saarikosken tulkinnan mukaan Aristoteles näkee säälissä yhteiskunnallista merkittävyyttä. Runousopissaan Aristoteles liittää säälin tragedian tehtäviin.

"Herättämällä sääliä ja pelkoa tragedia aiheuttaa näiden tunteiden puhdistumisen, katharsiksen. On aivan väärin ajatella, että tragedia vapauttaisi ihmisen näistä tunteista; se tervehdyttää ne. Ja koska hyvä yhteiskunta on henkisesti tasapainoisten ihmisten yhteiskunta, on tragedialla ja taiteella ylipäätään tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä", kirjoittaa Saarikoski Aristoteleen Runousopin alkusanoissa.

Kovin moni muu filosofi ei näe sääliä näin hyvässä valossa.

Benedictus de Spinoza ja Friedrich Nietzsche myötäsurkuttelemassa

Hollanninjuutalainen filosofi Benedictus de Spinoza syntyi vuonna 1632 ja kuoli 1677. Spinoza eli kiehtovassa historiallisessa saranakohdassa, esimodernin ja modernin maailman välisellä rajalla.

Spinoza ei kirjoittanut säälistä kuin muutaman rivin, mutta nämä rivit ovat pohdinnan arvoisia. Hän kirjoittaa pääteoksessaan Etiikassa (1674):

"Sääli on surua, johon liittyy idea pahasta, joka sattui toiselle, jonka kuvittelemme kaltaiseksemme."

Spinoza näyttäisi olevan samoilla linjoilla kuin Aristoteles, ainakin mitä tulee säälijän ja säälittävän samankaltaisuuteen.

Etiikan suomentaja Vesa Oittinen painottaa, että modernit emootiot syntyivät vasta Spinozan kuoleman jälkeen. Tämä täytyy ottaa huomioon myös yksittäisten sanojen kohdalla niin kuin Aristoteleenkin tapauksessa.

– Spinozan aikaisten ihmisten ”tunnemaailma” oli hyvin toisenlainen kuin meidän. Tämän päivän käsitteitä ei voi yksiselitteisesti peilata menneisyyteen. 1700-luvun kuluessa tapahtunutta ajatus- ja tunnemaailman muutosta ei nykyisin yleisesti tiedosteta, sanoo Oittinen.

Esimerkiksi sanalla passio oli aiemmin kielteinen lataus: se merkitsi kärsimystä, mutta muuttui ajan saatossa myönteiseksi. Nykyään passiolla tarkoitetaan lähinnä intohimoja, jotka ovat jotain jännittävää ja antavat suolan elämälle. Spinozalla passio on vielä vanhassa merkityksessään: se on kärsimystä, jota tulee välttää. Vähän niin kuin Jukka Pojan musiikki, jos otetaan esimerkki nykyajasta.

– Spinozan käyttämä latinan commiseratio olisi suomeksi hieman kuin ”myötäsurkuttelu”. Koska se on passio, siitä puuttuu aktiivisuus eli sääliä tunteva ihminen ei tee mitään auttaakseen säälin kohdetta. Viisas puolestaan pyrkii olemaan mahdollisimman aktiivinen ja toimii niin, että sääliä aiheuttanut kielteinen tila poistuisi, Oittinen taustoittaa.

Spinozan kriittinen suhtautuminen sääliin ei siis suinkaan kumpua kovasydämisyydestä. Hän päinvastoin arvostelee sääliin sisältyvää passiivisuutta. Jos Spinoza olisi nähnyt romanialaisia orpoja tietokoneen ruudun kautta sääliviä nykyihmisiä, hän olisi todennäköisesti tuhahtanut: "Tehkää nyt saatana jotain, älkääkä jääkö vain olemaan hyödyttömästi pahoillanne!"

170 vuotta Spinozan Etiikan ilmestymisen jälkeen syntyi äärimmäisestä hapannaamaisuudestaan tunnettu Friedrich Nietzsche silloisessa Preussissa. Nietzschen kerrotaan huudahtaneen luettuaan Etiikan sääliä koskevan kohdan: ”Vihdoinkin olen löytänyt hengenheimolaisen!”

Vesa Oittisen mukaan näiden kahden filosofin säälikäsityksissä ei ole juurikaan yhtäläisyyksiä.

– Spinozan ja Nietzschen välillä on todella suuri ero. Asettaisin heidät jopa vastakohdiksi. Nietzsche oli orjuutta kannattava antihumanisti, jolle sääli oli vain halveksittavan kristillisen orjamoraalin ilmaus.

Tuska on tunteista ylväin, sääli alhaisin

Nietzsche (1844–1900) käy teoksissaan vimmaisesti säälin kimppuun. Vaikka hänen filosofiaansa on helppo tulkita väärin, voi sanoa, ettei Nietzsche näe säälissä mitään hyvää. Jos ajattelet, että sääli on sairautta, Nietzsche onnittelisi sinua hienosta elämänasenteesta.

On mahdollista, että sääli on sairautta -sitaatti on vapaa lainaus jostain Nietzschen sääliä käsittelevästä ajatuksesta. Niitä nimittäin riittää:

”Tuska on tunteista ylväin, sääli alhaisin.”
"Missä ovat suurimmat vaarasi? – Säälissä."
"Pelättävä, kohtalokkaammin vaikuttava kuin mikään kohtalo ei ole ihmiseen kohdistuva suuri pelko vaan häneen kohdistuva suuri inho, samoin suuri ihmisen sääliminen. Jos nämä kaksi parittuisivat, maailmaan tulisi heti jotakin kaikista kammottavinta, ihmisen "viimeinen tahto", hänen "ei mikään" tahtonsa, nihilismi."
"Sääliväisyys – Isät ja pojat kohtelevat toisiaan paljon säälivämmin kuin äidit ja tyttäret."

Viimeisessä sitaatissa huvittavaa on se, että vaikka Nietzschen mielestä sääli on tunteista kuvottavin, miehiä ja naisia verratessaan hän näkee sen enemmän positiivisessa valossa.

Nietzsche arvosti vahvaa ihmistä, ylevyyttä etsivää sankaria. Olen kuvitellut mielessäni, millainen minun ja Nietzschen kohtaaminen olisi. Todennäköisesti täydellinen katastrofi, koska olen säälimisessäni pahimmasta päästä: epäaktiivinen surkuttelija, joka ei toimi säälimiensä ihmisten hyväksi.

Nietzschen säälivihan taustalla on kristinusko. Hän piti sitä sääliin perustuvana, yksilöä alistavana ja riistävänä uskontona. Nietzsche esittää myöhäiskaudellaan Moraalin alkuperästä -pamfletissaan, että moraali olisi juutalaisten ja pappien salaliitto korkeampaa moraalia vastaan.

Nietzsche tuskin on lukenut ilahtuneena kristittyjä kirjoittajia, jotka ovat myöhäisantiikista alkaen antaneet häpeälle ja säälille positiivisen roolin sielun kehittymisessä hyveelliseksi – Raamatusta puhumattakaan.

Sääli on Jeesuksen ydinosaamisaluetta

Vanhan testamentin maailma on paikoin säälimätön. Esimerkiksi Hesekielin kirjassa sanotaan useamman kerran: "En sääli enkä säästä."

Uuden testamentin puolella sävy on myönteisempi. Jeesuksen valtaa usein sääli ennen kuin hän alkaa parantaa tai puhua. "Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla."

Jeesuksen sääliä ei kuvata kertaakaan negatiivisessa valossa eikä hän kieltäydy säälimästä. Tuntuu siltä kuin Jeesuksella olisi ollut monopoli säälimiseen. Se vaikuttaa olevan hänen perustunnetilansa kohtaamisissaan ihmisten kanssa.

Jos säälillä on ollut Jeesuksen elinaikana yhtä negatiivinen kaiku kuin nykyään, häneen on arvatenkin suhtauduttu myös vihamielisesti tai ivallisesti. Ehkä jopa kateellisesti – kuvataanhan Jeesus aina kansan yläpuolella. Tällainen arvoasema lienee raastanut hänen vihamiehiään ja kilpailijoitaan.

On kiinnostavaa aprikoida, missä määrin ylipappeja ja lainopettajia raivostutti Jeesuksen luonne ja asema. Jos myös luonne painoi puntarissa, on selvää, että säälimiseen taipuvainen ihmeparantaja sai joutaa roikkumaan ristille.

Körttiläisyys ja sääli

Merkittävä osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeista on körttitaustaisia. Kuvittelin aiemmin, että körttiläisyyteen kuuluu sääliminen, mutta näin ei ole. 1800-luvun alkupuolen herätysliikkeitä tutkinut Juha Siltala sanoo, etteivät körtit käytä sääli-sanaa eivätkä he sääli muita. Taustalla on armonvaraisuus.

– Sääliä jaetaan ylhäältäpäin, eikä synnin alainen körttiläinen voi asettua kenenkään yläpuolelle. Omissa silmissään viallinen välttää tuomitsemasta toisen vikoja. Vanhassa körttiläisyydessä juuri heikkoudentunto ajoi ihmiset yhteen eikä ajanut heitä erilleen niin kuin nykymaailman maallistuneessa kilvoittelussa helposti tapahtuu, sanoo Siltala.

Olen aika ajoin kadehtinut uskovaisia siitä yksinkertaisesta asiasta, että he sentään uskovat johonkin. Haluaisin tietää, miltä tuntuu olla uskossa. Körttiläisyydessä kuulostaa erityisen kiehtovalta se, ettei sääliä oikeastaan ole olemassa. Ajatuksessa on jotain perin levollista, koska eläminen ilman muihin kohdistuvaa sääliä tuntuu vapauttavalta. Ehkä jopa Nietzsche suhtautuisi körttiläisiin suopeammin, koska he eivät sääli.

Pidän myös siitä, että heikkous ja epätäydellisyys tuovat ihmiset yhteen. Nykykulttuuri etääntyy aina vain kauemmaksi luterilaisuudesta ihannoidessaan yksilösuorituksia ja pitäessään yllä individualismin ihannetta. Ainakin itse koen riittämättömyyttä menestyvien ja voimakkaiden ihmisten keskellä, mutta en näytä sitä muille. Häpeän itsekseni, kun tulen työpäivän jälkeen kotiin. Siellä on myös hyvä sääliä muita ja itseään.

Säälipilluparadoksi

Säälin kohteeksi joutumisessa on jotain koukuttavaa. Sitä kuvaamaan olen keksinyt käsitteen säälipilluparadoksi. Kuulin säälipillun saamisesta ensimmäisiä kertoja joskus opiskeluaikanani. Sen ideana kaikessa yksinkertaisuudessaan on antaa toiselle seksiä säälistä – ja pillu-sanasta huolimatta se voi tarkoittaa mitä sukupuolta tahansa.

Tiedän useamman tapauksen, jossa sääliseksiä olisi ollut tarjolla, mutta lopulta siitä on kieltäydytty. "Aluksi saaminen kuulosti kiihottavalta ajatukselta. Sitten kun tajusin, että se oikeasti antaa säälistä, tunnelmani latistui ja sanoin ei. Koin miehekkäänä kieltäytyä ja lähdin kotiin masturboimaan", tilitti eräs ystäväni.

Juuri kieltäytymisessä on säälipilluparadoksin ydin: kaipaamme elämäämme jotain, josta kieltäytyä. Sanoessaan ei kieltäytyjä voi nousta sääliä tarjoavan yläpuolelle.

Sama logiikka toimii uhriutumisessa. Uhriudumme ja yritämme samalla kalastella kovastikin sääliä toiselta. Sitten kun sääliä alkaa herua, uhriutuja lyö pelin poikki ja tiuskaisee: "En kaipaa sääliä!"

Tähän malliin olen itsekin koukussa. Ja siinä näytän pysyvän. Nautin myös suuresti yhdestä säälimisen alalajista: itsesäälissä rypemisestä, joka on vähän kuin säälillä masturboimista.

Palataan lopuksi sairaalan sängylle, jossa otin vastaan vanhuksen säälin kiitoksien kera. Miksi en kieltäytynyt? Koska pienoinen ironia oli ainoa puolustautumiskeinoni maatessassani avuttomana. Ja ehkä annoin vanhukselle kerrankin mahdollisuuden olla nuoremman ihmisen yläpuolella – säälistä.

Edit: Artikkelin otsikkoa vaihdettu 21.9.2018.

Keskustele