Kovan vuoden kuvaaja Juha Korhonen laati haasteen, josta ei pelkällä fysiikalla selviä. Erityisesti lohkareluolaston koloissa meinasi iskeä ahdistus.
Viimeinen Kova vuosi kuvattiin loppukesästä maailman parhaassa paikassa, Pohjois-Karjalassa. Reitin oli saanut suunnitella parivaljakkoni Juha Korhonen, joten ennakkoajatukset mahdollisista kärsimyksistä olivat aiheellisia. Olin antanut itseni ymmärtää, että Juha olisi valinnut tähän haasteeseen myös jotain sellaista, josta en pitäisi.
Reissu suoritettiin erinomaisen jännittävissä olosuhteissa, sillä ensimmäinen päivä alkoi aivan Venäjän rajalta, kun lähdin melomaan Lieksanjokea kohti Ruunaata. Edellisen yön olin nukkunut teltassa rajavyöhykkeellä ja päässyt tutustumaan rajavartioiden työoloihin. Ilman heitä emme olisi vyöhykkeelle päässeetkään.
Edessä oli 35km melontaa Ruunaalle, minne ensimmäisen päivän oli määrä päättyä. Kuvausryhmä piti jännitystä yllä ja leikki salamyhkäistä siitä, mitä edessä olisi. Aavistelin kuitenkin koskenlaskua, sillä alleni oli isketty kajakki, joka soveltui myös koskiin.
Päivä meni leppoisasti auringonpaisteessa ja Ruunaan retkeilyalueella maisemia toljottaessa. Melonta oli valikoitunut viimeiseen osaan myös siksi, että vuotta aiemmin olin joutunut keskeyttämään merimelonnan takapuolen puutumisoireiden takia. Tällä reissulla sitä ongelmaa ei ollut ja säännöllinen jaloittelu edesauttoi päivän onnistumista.
Kun Lieksanjoen rauhallinen osuus oli suoritettu, päästiin koskiosuuksille, missä myös kajakkini pääsi oikeuksiinsa. Edessä oli kolme koskea, Paasivirta, Haapavitja sekä loppuvastuksena jylhä ja voimakas Neitikoski. Jonkin verran epäilin omia koskenlaskukykyjäni, mutta ajatus siitä, että jänistäisin, ei tullut kyseeseen.
Kaksi ensimmäistä koskea menivät heittämällä ja kunnialla läpi. Neitikoskessa oli muitakin laskijoita, joten omaa vuoroa piti tovi odotella. Neitikosken stoppari on sen verran miehekäs, että etukäteistutkimus koskeen oli tarpeen.
Vihdoin sain merkin, että on minun vuoroni. Minun piti vain muistaa pitää kajakki suorassa ja meloa eteenpäin. Näin toimin ja tuntui mahtavalta antaa mennä kunnon kuohuissa eteenpäin läpi alun korkeiden aaltojen suoraan stoppariin, joka melkein pysäytti vauhdin kokonaan, mutta päästi sitten läpi kastellen minut läpikotaisin. Kosken loppuliu'ssa tunsin vilpitöntä iloa ja ehkä helpotuksenkin tunnetta, vaikka jälkeenpäin ajatellen Neitikoski ei nyt niin paha ollut.
Kakkospäivä alkoi jälleen aurinkoisena. Juha löi minulle rullasukset, monot ja sauvat käteen sanoen: ”Hiihä”.
Määränpää oli jossain kaukana, Pielisen toisella puolella 80km:n päässä. Rullahiihto oli minulle hyvinkin tuttua, sillä innokkaalle hiihtomiehelle rullahiihto on mitä mainiointa kesäharjoittelua. Rullahiihto maantiellä on oikein mukavaa niin kauan, kun ei ole autoja. Suomalaiseen autoilukulttuuriin kun kuuluu se, ettei kevyttä liikennettä pahemmin väistellä ja varsinkin rekkojen kohtaaminen pelottaa todenteolla. Muutaman kerran jouduinkin pysähtymään ja väistämään heinikon puolelle, jottei tämä olisi jäänyt viimeiseksi matkakseni.
Pääsin kuitenkin kunnialla perille. Hiihto oli kohtuullisen kevyttä eikä tämä päivä herättänyt epäilyksiä. Loppumatkasta oli vielä edessä kolmen kilometrin juoksuosuus asfaltin päätyttyä. Perillä odotti lämmin sauna, jonka Juha oli yllätyksekseni hommannut. Se tuntui hyvältä!
Viimeinen päivä alkoi ikivanhan metsäautotien päästä. Aurinko lämmitti telttaani voimakkaasti. Edessäni siinsi korkea kallio, jonka 5+ vaikeusasteinen, Risto Reipas -niminen reitti minun oli määrä kiivetä.
Kallion alle päästyämme alkoi jo hivenen kuumottaa, millainen reitti vastassa olisi. Jo alussa huomasin sykkeen nousevan kohtuullisen korkealle johtuen varmasti lajin fyysisyydestä sekä kokemattomuudestani. Vain vähän kiivenneenä tiedän, ettei kiipeilyn taloudellisuus ole läsnä, kun rehaan 90kg ruhoani ylös. No eipä hätää, ajattelin sillä kuntoni ei ollut loppumassa, vaikka virtaa piti riittää kiipeilyn lisäksi vielä yli 30km:n juoksuun ja luolaseikkailuun.
Luovuttaminenhan ei tullut kysymykseen.
Kiipeäminen tuntui kohtuullisen mukavalta, vaikka edellisten päivien riennot kehossa tuntuivatkin. Tämä kiipeilykokemus taisi olla muuten elämäni ensimmäisen, jossa minua varmistettiin ylhäältä. Aiemmin alhaalta varmistettaessa olen saattanut täpärän tilanteen tullessa huudella alas ja kysyä neuvoa. Nyt tilanne oli toinen, sillä varmistajana toimiva Heikki oli ylhäällä eikä näköyhteyttä ollut. Jouduin siis selviämään omillani. Vaikean paikan tullessa tuli vain muistaa, että siellä ne otteet ovat. Ja luovuttaminenhan ei tullut kysymykseen.
Reitin loppuosassa oli melko miehekäs lippa, jonka alta pääsin helpohkosti eteenpäin. Lipan alta tullessa näinkin jo Juhan, joka tokaisi: ”No tulitpa nopeasti”. Tämän jälkeen oli vielä muutama metri kavuttavana, minkä jälkeen sain heittäytyä mättäälle ja todeta yhden hankalan paikan voitetuksi. Vaikealta tuntuvien asioiden voittaminen tuntuu aina hyvältä eikä edessä oleva juoksu ja luola ahdistanut lainkaan.
Kallion päällä vaihdoin juoksuun sopivan asun päälle ja aloin suunnistaa. Umpimetsässä oli tehtävänä suunnistaa Herajärvenkierrokselle, vaellusreitille, jota pitkin piti edetä luolan kautta Ukko-Kolin huipulle.
Juoksu sujui mukavasti, eikä oikean reitin löytäminen ollut paha rasti lainkaan. Herajärvenkierros on melko vaihtelevaa ja monimuotoista polkua, johon saa kyllä hukattua aikaa, jos ei antanut rullata kunnolla.
Päivän ja reitin viimeinen todellinen haaste oli 140m pitkä lohkareluolasto, jonka olin aikoinaan talvisaikaan mennyt läpi. En pitänyt siitä kokemuksesta ja siitä syystä Juha oli valinnut luolaston tähän haasteeseen. Pitää kuulemma mennä epämukavuusalueelle.
Muistan edellisestä kerrasta luolastossa olleen muutaman sellaisen paikan, josta en edes uskaltanut mennä. Ahtaimmissa paikoissa jalat työnnetään reikään ensimmäisenä ja hivuttaudutaan pimeään siten, että kädet ovat ylhäällä, jos hartiat mahtuvat läpi.
Jo heti ensimmäisessä kolossa alkoi ahdistaa, kun meinasin jämähtää kiinni. Sopivasti rimpuillen pääsin eteenpäin ja kohti seuraavaa koloa. Reitin puolivälissä tuli vastaan myös kohta, joka jäi edellisellä kerralla menemättä. Nyt kun vaatteita oli hivenen vähemmän, päätin tuotakin kohtaa koittaa. Ja se kannatti, sillä siitähän mentiin läpi niin että hippulat vinkui!
Jo heti ensimmäisessä kolossa alkoi ahdistaa, kun meinasin jämähtää kiinni.
Loppumatka luolassa oli melkoista könyämistä. Siinä polvisuojista ja kypärästä oli todellista hyötyä. Kolin lohkareluola on paikka, jonne ei ole asiaa ilman asiansa osaavaa opasta, sillä reitti on hivenen hankalasti löydettävä. Kun pääsin kaksi tuntia kestävän luolan jälkeen maan pinnalle, tuli jälleen pienimuotoinen helpotuksen tunne. Nyt olisi suoritettu kaikki vähänkään etukäteen jännittämäni osiota. Lopun 10km juoksu tuntui jo lasten leikiltä, vaikka kuvausryhmä piiskasikin vauhtia, sillä aurinko oli laskemassa ja Ukko-Kolin satumainen maisema piti saavuttaa ennen auringonlaskua.
