Minua on potkittu ja purtu

– Minua on heitetty tavaroilla, potkittu, lyöty ja jopa purtu. Henkistä väkivaltaa sain kokea jo suhteen alkuvaiheessa silloin tällöin, mutta kun fyysinen väkivalta alkoi, niin silloin ymmärsin hakea apua, sanoo Markku (nimi muutettu).

Hän kertoo avioliitoistaan, jossa suunniteltiin tulevaisuutta ja parilla on myös yhteisiä lapsia.

– Jouduin todella miettimään tilannetta myös lasten näkökulmasta, mikä olisi se heille paras ratkaisu tässä vaikeassa tilanteessa. Yritin aluksi suostutella vaimoani hakemaan apua, mutta kun en siinä onnistunut, niin päällimmäisenä oli ajatus lasten hyvinvoinnin turvaamisesta, Markku summaa Radio Suomen haastattelussa tukalaksi äitynyttä tilannetta.

Tilanne eskaloitui Markun parisuhteessa fyysiseksi väkivallaksi siinä vaiheessa, kun vaimo huomasi, että hän ei enää henkisesti pysty Markkua ohjailemaan. Tässä pisteessä joillakin ihmisillä henkinen väkivalta muuttuu fyysiseksi, ei kuitenkaan kaikilla.

Suurin haaste meillä on se, että henkinen väkivalta pitäisi pystyä saamaan näkyväksi. Liian helposti nalkutuksesta, vähättelystä, yhteisten rahojen kontrolloimisesta ja pompottamisesta tulee normaalia elämää parisuhteessa.― Jussi Pekkola, Miessakit ry

Pienistä jutuista tuli suuria riitoja

– Meidän parisuhteessa suhteellisen pienet asiat alkoivat saada yhä voimakkaampia reaktioita vaimon toimesta. Tuntui aina, että taustalla olisi isompikin riita, mutta sitä riitaa ei koskaan käyty, vaan niitä käytiin jostain aivan toisarvoisista asioista, kertoo Markku.

Markku ei kuitenkaan tahdo vähätellä niitä pieniä asioita avioliitossa, mitkä saattavat ärsyttää toista suunnattomasti.

– Toiselle se, että sukat lojuu aina lattialla saattaa olla kynnyskysymys, Markku toteaa mietteliäästi.

Omaisuus meni ja velkaa tuli

Markku menetti myös paljon hakiessaan tilanteeseen apua. Avioerosta tuli riitaisia, hän menetti siinä koko omaisuutensa. Pahinta tilanteessa hänestä on kuitenkin se että lapsia, yhteishuoltajuudesta huolimatta, hän ei näe kuin kerran kuukaudessa tällä hetkellä.

– Tilanne meni myös siihen, että velkaannuin pahasti. Elämästä tuli eräänlainen selviytymistaistelu. Piti itse selvitä ja samalla ajatella, mikä olisi lapsille parasta, summaa Markku.

Markulla ei ollut mitään tietoa siitä mistä hän olisi voinut saada apua omaan ahdinkoon. Niinpä hän kääntyi kunnan terveyspalveluiden puoleen kysymään, miten hänen tulisi toimia.
Elettiin vaihdetta, jossa vaimon väkivalta oli muuttunut fyysiseksi. Markku ajatteli myös, että koska hän ei hallitse enää tilannetta, ei jääminen auta ainakaan lasten tilannetta mitenkään.

Puhuminen on vaikeaa mutta se helpottaa

Markku päätyi lopulta neuvolaan vaikeuksineen ja sieltä suoraan kunnan turvakotiin. Matka jatkui edelleen kunnan psykologille ja sitä kautta Miessakit ry:lle.

– Meille miehille puhuminen parisuhdeväkivallasta on jotenkin erityisen vaikeaa. Harvalla on taustalla sellainen verkosto, jossa asian voisi tuoda esille ja koska ne pidetään sisällä, niitä ei koskaan pääse käsittelemään.
Asioista puhuminen ääneen on kuitenkin myös niiden jäsentämistä itselleen. Ja täytyy sanoa, että minulle Miessakit ry:n toimita tuntui minulle heti alussa luonnolliselta, mutta ymmärrän myös sen että on myös toisenlaisia ihmisiä. Joillekin avautuminen vaatii paljon enemmän, pohtii Markku.

Kysymykseen miksi Markku haluaa puhua kokemastaan väkivallasta julkisesti, hän toteaa lyhyesti: minulla on pieni poika.

Lisätietoa Miessakit ry:stä.

Kuuntele Markun kertomus Areenasta.