Hyppää pääsisältöön

”Työpaikkakiusaaminen ei ole minun häpeäni, vaan se on kiusaajan häpeä”

vihreä, punainen ja keltainen pelinappula
vihreä, punainen ja keltainen pelinappula Kuva: Videoblocks pelinappulat

Pirjo kuvailee osuvasti kokemaansa työpaikkakiusaamista. Hän joutui esimiehensä hampaisiin täysin syyttä. Työpaikkakiusaaminen on väkivaltaa siinä missä muukin kiusaaminen. Pirjon mielestä epäoikeudenmukaisuus sattuu eniten. Myös se, että jätetään yksin.

Otsikkokuva, jossa lukee elämäni tarina Flinkkilä & Tastulan yleisöltä.
Otsikkokuva, jossa lukee elämäni tarina Flinkkilä & Tastulan yleisöltä. Kuva: Markku Lyytinen Flinkkilä & Tastula

Pirjon tarina:

Olen ollut elämäni aikana useissa eri työpaikoissa. Tämän on mahdollistanut se, että olen työskennellyt toiminimellä muun työni lisäksi. Työkohteet ovat vaihdelleet ympäri Suomea.

Mutta mitä tehdä kiusaamistilanteessa, kun alaiset pelkäävät ja muut esimiehet mukavuudenhaluisina sulkevat silmänsä? Heiltä puuttuu tarvittava rohkeus, sillä onhan kyse myös omasta työpaikasta. Entä jos ei itse pidä omia puoliaan, kuka pitää?

Kaikkein korkeimmalla oksalla ei välttämättä edes tiedetä kiusaamisesta. Kukaan ei välitä, mitä sille kiusatulle tapahtuu.

Esimies kiusaajana

Eräässä näistä työpaikoista jouduin esimieheni hampaisiin välittömästi eli muutaman viikon hänen työryhmässään työskenneltyäni. Käytännössä tämä merkitsi muutamaa yhdessä istuttua yhteistä palaveria.

Jokainen ymmärtää, että tässä tilanteessa hän ei voinut mitenkään itse ehtiä luoda mielipidettään vaan hänen on täytynyt provosoitua muiden puheista.

En ala tässä luetella kaikkea sitä mitä hän teki, mutta klassisen työpaikkakiusaamisen kriteerit täyttyivät. Hänellä oli oma hovinsa niin kuin aina kiusaajilla on. Se pieni tiivis, kehunkipeä sisäpiiri, joka ammatillisesti epävarmana sai ansiotonta nostetta hänen avullaan tai kauttaan. He kukoistivat.

Kukaan ei kyseenalaistanut, että tekivät siinä samalla myös paljon sellaista, jota eivät osanneet. Joskus sitä ääneen ihmettelin. On muita avuja, oli vastaus. ”Niin mutta kun heitä ei palkattu niiden avujen takia”, yritin. Olin hankala. Kahden kesken muut esimiehet supattivat, koeta kestää. Kehuivat.

Osa juoksi pakoon minut nähdessään, osa vaikeni. Ymmärrän kyllä, että he olivat puun ja kuoren välissä.

Kiusattu jäi ilman tukea

Työkavereista suurin osa oli hiljaa. ”Olen ajatellut sinua”, joku uskalsi sanoa, että ei vain asetu kummankaan puolelle. Osa kalasteli ja meni kertomaan sanotut esimiehelle, istui kahdella tuolilla.

Voi, kuinka monta kertaa katsoin peiliin. Kysyin monelta muultakin. Halusin jopa jättää sen työpaikan väliin. ”Ei kannata”, minulle sanottiin. Sinussa on kaikkea liikaa, herätät kateutta, mihin sitten menetkin. Et tietenkään kaikissa, mutta epävarmoissa. Vähänpä se lohdutti.

Toki tiesin vahvuuteni, myös heikkouteni ja kehittämisalueeni. Olin tottunut työskentelemään rautaisten ammattilaisten kanssa.

Olin nähnyt moneen kertaan monissa työpaikoissa, mitä se on, kun työskentely sujuu. Kaikki ovat samalla viivalla, kukaan ei kadehdi ketään.

Jos joku oli selkeästi ylempänä, häneltä oppi. Oli ollut huipputyönantajia, tuskin muuten olisi 40 vuoden työuraa takana.

Epäasiallinen työsuojelukokous

Työsuojelupalaveri oli mitä oli. Paikalla oli esimiehen pomo puheenjohtajana. ”Ajatteletko sinä, että olet työpaikallasi paras”, hän kysyi. Olin kuulevinani ivaa äänessä.

”En paras verrattuna muihin työntekijöihin, mutta tekemääni työhön olen saanut koulutuksen parhaasta päästä”, vastasin. Myöhemmin minulle sanottiin, että se kokous oli laiton ja kiusaamisesta olisin voinut tehdä rikosilmoituksen. En tehnyt.

Minulle riitti työrauha. Ja sen rauhan sain.

Minua ei ollut siinä työryhmässä enää olemassa lukuun ottamatta muutamaa työkaveria. Esimiehelle olin ilmaa. Eivät itsekkäät, itseään ajattelevat pysty ottamaan vastuuta käytöksestään. Jälkeenpäin ajatellen se työyhteisö oli sairas.

Missä muualla esimerkiksi saa olla vuosikausia puhumatta työkaverilleen, huutaa ja riehua? Siinä työpaikassa sai.

Voinko jättää työpaikan?

No, onneksi minun ei tarvinnut olla siellä. Se oli vain yksi monista työpaikoistani. Mietin vain niitä, joiden täytyy. Työpaikkakiusaamista on nykyisin niin paljon, on tietysti ennenkin ollut. Joidenkin on vain pakko olla ja sietää.

Monilla on isot lainat niskassa, ei ole taloudellista mahdollisuutta lähteä. Mistä saa uuden työpaikan? Mistä saa toimeentulon? Mistä saa ennen kaikkea rohkeuden? On väärin, että työpaikoille yleensä jäävät kiusaajat.

Haluatko lähettää meille oman tarinasi?