Noora sai sydänkohtauksen alle kaksikymppisenä ja Heikin sydän pysähtyi vartiksi – nuoremmalle kohtaus oli odotettu, toiselle täysi yllätys

Sydän- ja verisuonisairaudet ovat Suomessa todellisia kansantauteja. Pelkästään sepelvaltimotauti aiheuttaa Suomessa joka viidennen kuoleman. Elämäntavoilla ja perintötekijöillä on suuri merkitys, mutta sydänkohtaus voi yllättää kenet tahansa.
Eläkeikäinen Heikki Sipiläinen tuupertui kotinsa lattialle täysin yllättäen hiihtoreissun ja saunan jälkeen. Alle parikymppinen Noora oli matkalla yliopistolle ja kohtaus iski, kun hän juoksi bussiin.

Noora esiintyy tässä jutussa poikkeuksellisesti vain etunimellään.

19-vuotias Noora osasi odottaa sitä päivää, kun jotain sattuu

Noora, 19, makaa kadulla. Hänen sydämensä ei lyö.

Tästä tapahtumasta hän ei jälkikäteen muista mitään, eikä parista seuraavastakaan päivästä. Hänelle on myöhemmin kerrottu, että oli aamu. Hän oli matkalla Kauppakorkeakouluun tekemään harjoitustöitä opiskelukavereidensa kanssa, ja kuten usein, sinäkin aamuna hänelle tuli kiire bussiin.

Juoksuaskelista huolimatta – tai juuri niiden takia – Noora ei ehtinyt. 19-vuotias oli ehtinyt odottaa tätä, ja nyt se sitten tapahtui. Ensimmäinen sydänkohtaus.

Paikalle sattui onneksi vanhempi pariskunta ja myös nuorisotyöntekijä. He elvyttivät Nooraa, ja kun Medi-Heli saapui, Nooralle oli saatu jo pulssi.

Kun 19-vuotias makaa tajuttomana kadulla, syyksi ei heti epäillä sydänkohtausta. Kaverit yrittivät tavoitella Nooraa siinä onnistumatta. Kun kaverit soittelivat Nooran puhelimeen, alkoi selvitä, että Nooralla oli synnynnäinen sydänvika. Kavereiden kautta saatiin yhteys äitiin ja Noora siirrettiin oikeaan sairaalaan, näin Nooralle on kerrottu.

Hänen vasemman solisluunsa alla oli yksi johtolanka sairaudesta, noin viisisenttinen arpi. Ihon alle oli vuotta aikaisemmin asennettu sydämentahdistin, noin tulitikkuaskin kokoinen litteä kone.

Joku voisi todeta tähän, että “you had one job”. Sydämentahdistimen asetukset olivat liian väljät, joten se ei tunnistanut rytmihäiriötä, joka yltyi epikriisin mukaan viisi minuuttia kestäneeseen kammiovärinään.

Kun Noora noin vuorokauden kuluttua herätettiin nukutuksesta, hän oli hyvällä tuulella – tai näin äiti on kirjoittanut päiväkirjaan. Ensimmäinen tunne, jonka Noora itse muistaa, on luottavainen olo, “minä selvisin siitä”.

Äitiys ja eletyt vuodet ovat muuttaneet Nooran suhtautumista elämään. Teini-iän biletysaikana Noora joi enemmän, kuin olisi sairautensa takia saanut. "Ei halunnut erottua joukosta. Ei silloin halunnut ajatella, että minulle voisi käydä jotain." Noora seisoo ulkona tiellä ja pitää kättään vatsallaan, joka on kahdeksannen raskauskuukauden kokoinen. Kuva: Ippi Arjanne / Yle sydän

Kolmetoista vuotta myöhemmin espoolainen kauppatieteiden maisteri Noora kertoo uhmaikäisen lapsensa tempauksista. Lämpimät syyspäivät ovat saaneet lapsen haluamaan juosta ulkona paljain jaloin ja t-paitasillaan.

Viimeiset kolme vuotta Noora on viettänyt kotona lapsen kanssa. Alustavan suunnitelman mukaan Nooran piti palata töihin taloushallinnon asiantuntijatehtäviin, mutta toinen lapsi ilmoittikin tulostaan. Laskettuun aikaan on kuukauden päivät.

Vaikka iso vatsa hidastaakin Nooran liikkumista, enemmän häntä hidastaa sydän. Jos hän on myöhässä, hän on myöhässä, enää hän ei juokse bussiin. Metron liukuportaissa hän on se, jota tuupitaan, kun muut juoksevat kiireellä ohi, vaikka seuraava metro tulee kahden minuutin päästä.

Kun Noora syntyi 33 vuotta sitten, hänen sydämensä kammioväliseinässä oli reikä. Se ei aiheuttanut oireita eikä toimenpiteitä, mutta sitä kontrolloitiin. Ja onneksi kontrolloitiin.

15-vuotiaana kontrollikäynnissä huomattiin, että kammioiden välinen seinä on paksuuntunut. Yhtäkkiä olikin kyse aivan eri sairaudesta. Sillä oli pelottava nimi, hypertrofinen kardiomyapatia.

– Se tuntui hurjalta. Se on juuri se ikä, kun et saisi mitenkään erottua muista.

Lääkitys aloitettiin heti. Äiti puhui tyttären ympäri osallistumaan Sydänlapset ja -aikuiset ry:n toimintaan, sieltä saisi vertaistukea. Noora ei innostunut.

– Ajattelin, että enhän minä ole “sellainen”. Olen ihan tavallinen, paitsi että olen nyt vain sairastunut, Noora muistelee sanojaan nyt vähän huvittuneeseen sävyyn.

Noora kuitenkin lähti yhdistyksen tapaamisiin. Ja sitten leireille ja sopeutumisvalmennukseen. Tutustuessaan muihin samassa tilanteessa oleviin nuoriin hän ymmärsi, että vaikka hän olikin nyt oireeton, joskus tulisi hänen vuoronsa. Että sattuu jotain, tai tulee leikkaus.

“Ajattelin, että enhän minä ole “sellainen".”

Voisi kuvitella, että sydämenpysähdys on elämän suunnan pysyvästi muuttava hetki: kun on käynyt rajalla, mikään ei ole enää entisensä.

Näin ei kuitenkaan ollut Nooran kohdalla. 19-vuotiaana koettu sydänkohtaus oli vain sarjassa ensimmäinen ja pahin.

– Silloin ajattelin, että tämä oli helpottavaa, nyt se on hoidettu. Nuorena aikuisena on sellaisessa elämänvaiheessa, ettei halua edes käsitellä sitä aihetta.

Seuraavilla kerroilla sydän ei enää pysähtynyt, mutta mieli kyllä.

– Olin tosi pettynyt, kun se tuli uudestaan. Ihan kuin joku olisi yhtäkkiä lyönyt turpaan ja muistuttanut, että hei, sinulle voi käydä näin edelleenkin.

Nooralla on kädessään aina SPR:n SOS-ranneke. Hänen äitinsä osti sen Nooralle ensimmäisen kohtauksen jälkeen, ja rannekeosuus tuunattiin paremmin muihin koruihin sopivaksi, ettei se vain jäisi käyttämättä. Kannen alla on lehtinen, johon voi kirjoittaa omat sairaudet, lääkitykset ja esimerkiksi läheisten tiedot. Nooran ranteessa on ranneke, jossa lukee SOS. Kun rannekkeen läpän kierittää auki, sisältä paljastuu ohjelehtinen. Kuva: Ippi Arjanne / Yle sydän

Ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen tahdistin on hoitanut hommansa, vaikka siihen olikin aluksi vaikea luottaa. Eniten hän kuitenkin pelkäsi, että tahdistimen asetuksia muutettaisiin kontrollikäynnillä.

– Kerran meinasi käydä niin. Ikävä sanoa, mutta tahdistinkontrollit olivat vähän sellaista liukuhihnahommaa, luetaan tiedot koneelta ja sitten seuraava potilas.

Enää hänen ei kuitenkaan tarvitse käydä kontrolleissa, koska tahdistinta voi seurata etänä ja lääkärin kanssa voi neuvotella puhelimessa.

– Joskus olen meinannut pyörtyä, mutta en ole ehtinyt kaatua maahan asti. Olen saattanut ajatella, että oho, se oli varmaan verenpaine tai kuukautiset. Sitten illalla tahdistin päästääkin sellaisen piipaa-äänen, että minä olen toiminut, nyt pitää käydä lukemassa tahdistimen tiedot.

Tavallaan Nooralla on käynnissä siis ehkä neljäs tai viides elämä.

Pelkääkö hän kuolemaa?

Pitkä hiljaisuus.

– Pelkään sitä, missä se tapahtuu, lyönkö vaikka pääni pahasti kaatuessani. Sillä ei kai ole väliä, missä kuolee, koska sitten on jo kuollut.

Itse kohtausta hän ei pelkää senkään takia, että se ei satu. Se tuntuu mukavalta.

– Onhan se aika hullua sanoa. En tiedä, liittyykö se siihen rytmihäiriöön vai siihen, kun tahdistin iskee, mutta siinä vaiheessa on pehmeä ja mukava olo.

Äitinä Noora luonnollisesti toivoo, etteivät hänen lapsensa saisi samaa sairautta. Epätiedon vuosia on edessä vielä pitkään, sillä sairaus puhkeaa yleensä vasta teini-iässä.

– Mutta jos se puhkeaa, se on ainakin sairaus, jonka tunnen.

Heikki tuupertui lattialle ilman ennakkovaroitusta – sydän pysähtyi 15 minuutiksi

Heikki Sipiläinen, 69, oli maaseudulla hiihtämässä ja nauttimassa maaliskuisesta kevättalvesta. Elettiin vuotta 2016, jolloin hän oli ollut kaksi vuotta eläkkeellä. Liikunta maistui: hiihtokilometrejä kertyi reissun aikana noin 200, joista 30 pelkästään lähtöpäivää edeltävänä sunnuntaina.

Maanantaina hän tuli junalla kotiin Tikkurilaan, kävi saunassa, vaihtoi vaatteet ja tuupertui lattialle. Sydänkohtaus tuli täysin varoittamatta, mutta sitäkin rajumpana.

– Olin omasta mielestäni erittäin hyvässä kunnossa, en yhtään normaalia väsyneempi. En olisi voinut kuvitellakaan, että tällaista on näköpiirissä, Sipiläinen kertoo.

Sipiläisen vaimo soitti hätäkeskukseen ja sai nopeasti luvan aloittaa elvytyksen. Onneksi hän oli ammatiltaan lähihoitaja ja toiminta oli tuttua. Kun ambulanssi ja lääkintähenkilökunta pääsivät paikalle, Sipiläisen sydän oli ollut kammiovärinätilassa noin 15 minuuttia.

– Minulla on aina ollut käsitys, että ambulanssimiehet pääsevät kaikkiin kerrostaloasuntoihin yleisavaimella, mutta siellä ne olivat kuulemma huutaneet alhaalla, että tulkaa avaamaan ovi.

Heikki Sipiläisen sydän pysähtyi kaksi vuotta sitten. Heikki Sipiläinen seisoo ulkona ja katsoo taivaalle. Kuva: Vesa Marttinen / Yle sydän

Sipiläisen sydän saatiin käyntiin defibrillaattorilla, eli laitteella, joka käynnistää sydämen toiminnan sähköiskun avulla. Seuraavat kolme vuorokautta kuluivat tiedottomassa tilassa teho-osastolla Meilahden sairaalassa.

– Kun sitten heräsin, perheeni oli paikalla katsomassa ja ihmettelin, miten kaikki ovat niin synkän näköisiä. Lääkäri kysyi missä olen, ja sanoin, että veikkaan Meilahden sairaalaa. Hän kysyi myös presidentin nimeä, ja sanoin että Niinistö, mutta etunimeä en saanut mieleeni.

Sipiläinen oli tehnyt 35 vuoden työuran ammattiyhdistyksen lakimiehenä, ja epäilemättä kyllä tiesi presidentin ja koko valtioneuvoston jäsenten nimet. Vaikka työ oli epäsäännöllistä ja siihen liittyi myös iltamenoja ja alkoholinkäyttöä, Sipiläinen kokee eläneensä kohtalaisen terveellistä elämää.

Hiihtokilometrejä kertyi vuosittain satoja ja pyöräilykilometrit laskettiin tuhansissa. Myös sulkapallo, tennis ja squash olivat tuttuja lajeja. Eläkkeelle jäätyään hän alkoi syödä entistäkin terveellisemmin: puoli kiloa vihanneksia ja juureksia päivässä ja punaista lihaa korkeintaan kerran tai pari viikossa. Taustalla oli kuitenkin perintötekijä. Sipilän isoveli oli saanut jo 50-vuotiaana aivoverenvuodon.

Kun Sipiläinen oli herännyt kolmen vuorokauden koomasta, hänet siirrettiin sairaalan kakkoskerrokseen erikoistarkkailuun, ja pian tämän jälkeen hänelle tehtiin pallolaajennus. Kolme tärkeää suonta oli täysin tukossa.

– Yksi oli sataprosenttisesti ja kaksi muuta yhdeksänkymmentä ja yhdeksänkymmentäviisiprosenttisesti tukossa. Näillä suonilla olin urheillut vielä edellisenä päivänä.

Leikkausta odotellessa tuli moneen kertaan mietittyä, selviääkö tästä vai ei.

Sipiläinen laitettiin leikkausjonoon, ja hänelle puhkesi keuhkokuume. Sitä hoidettiin parin viikon ajan, ja leikkausajankohtaa jouduttiin siirtämään.

– Sitä leikkausta odotellessa tuli moneen kertaan mietittyä, selviääkö tästä vai ei.

Leikkauksen jälkeen sairaalassa meni vielä viikko, eli kaikkiaan Sipiläinen vietti Meilahdessa kuukauden päivät. Kotiuduttuaan hän halusi mahdollisimman pian yrittää palata normaalin elämän rytmiin. Heti seuraavana aamuna hän lähti kävelylle korttelin ympäri.

– Suurin haaveeni sairaalassa ollessani oli päästä käymään ulkona ja nauttia aurinkoisesta ilmasta. Kun pääsin pois, oli mahtavaa vain istua Tikkurilan Tikkuraitilla, lukea päivän lehtiä, tehdä sudokuja ja juoda kahvia.

Nyt syyskuisena iltapäivänä kaksi ja puoli vuotta tapahtumien jälkeen on vaikea päällepäin huomata, kuinka lähellä kuolemaa Heikki Sipiläinen on käynyt. Hän sanoo olevansa mieleltään hieman levottomampi kuin aiemmin ja reagoivansa asioihin tunteellisemmin kuin ennen.

Lääkkeitä on syötävä päivittäin ja kerran vuodessa pitää käydä laboratoriokokeissa. Muuten Sipiläinen kokee elävänsä täysin samankaltaista elämää kuin ennenkin.

– Nykyisin hiihdän vähän vähemmän ja vähän hiljempaa.