Hyppää pääsisältöön

Kalle Kinnusen kolumni: Paha poliisi on viihdyttävää konnagallerian tirkistelyä ja täyslaidallinen levotonta legendaa – mutta onko tämä dokumentti?

Tapaus Aarniota ruotiva Paha poliisi esittelee oman rikolliselämänsä sankareita ja jää yhtä sekavaksi kuin tapaus Aarnio, kirjoittaa Docventuresin leffakriitikko Kalle Kinnunen.

Paha poliisi on kokoelma levottomia legendoja, joiden parissa vastuu siirtyy kuulijalle.

Leffaa katsoo usein hämmentyneenä ja hetkittäin kuin hypnotisoituna, sillä aihepiiri on huikea. Muutama vuosi sitten, kun vyyhti Jari Aarnion ympärillä tuli pala hullulta palalta ilmi, tuntui että vastakohdat vaihtoivat suomalaisen yhteiskunnan hierarkiassa paikkaa.

Olivatko johtavat huumepoliisit sittenkin pahimpia huumerikollisia?

Asiaa avataan nimenomaan pitkän linjan ammattirikollisten tarinoiden kautta.

Dokumentissa asiaa avataan nimenomaan pitkän linjan ammattirikollisten tarinoiden kautta. Sitä, voiko heidän juttujensa paikkansapitävyyteen luottaa, ei tiedä kukaan.

Kuunnellaan silti.

Katsojalle kerrotaan vuolaasti ja polveilevasti, kuinka Aarnion porukka tuli Helsingin prostituutiobisnekseen ja kuinka nimenomaan Aarnio esitti jo 1990-luvun alkupuolella tavoitteekseen, että huumekauppaa pitäisi kontrolloida, ei siis vain selvittää rikoksia.

Hahmoista huikein on virolainen Veiko Larsen, joka on kertonut toimittaneensa Aarniolle satoja tuhansia euroja käteistä. Dokumentissa karismaattinen Veiko kertoo muutakin: itärikollisuuden tulosta Helsinkiin, ajasta jolloin tapettiin ja tultiin tapetuksi, tavoista joilla poliisit voideltiin ja niin edelleen.

Tarinakokoelma on säväyttävä, mutta myös päättyessään turhauttava.

Tarinakokoelma on säväyttävä, mutta myös päättyessään turhauttava. Kantava teema saattaa olla, että kaikki haastatellut vangit ovat saaneet tuomionsa korruptoituneiden poliisien lavastamina, koska he eivät suostuneet vasikoiksi ja yhteistyökumppaneiksi.

Selkeitä yhteenvetoja sekavasta väitesumasta jää todella kaipaamaan. Yhtäkkiä mesotaan rikollisen mökiltä varastetuista rahoista, jotka päätyivät Aarnion tontille tutkijoiden löydettäviksi, ja katsoja joutuu vain veikkailemaan, mistä oikein on kyse.

Paha poliisi viihdyttää, mutta se muistuttaa, että dokumenttielokuva ei yleensä ole journalismia. Dokumentti saa olla teos, jossa on lavastuksia, perustelemattomia väitteitä ja villejä olettamuksia, ja näitä kaikkia Pekka Lehdon ohjaamassa dokkarissa piisaa. Totuudellisuus ei ole sama asia kuin totuus.

Vaikka dokumentti ei olisi sisällöltään journalistisessa mielessä ollenkaan totta, se voi olla silti dokumentti – ja se voi silti olla asian suhteen totuudellinen.

Paha poliisi viihdyttää, mutta se muistuttaa, että dokumenttielokuva ei yleensä ole journalismia.

Paha poliisi jää jonnekin eri tyylien ja tarkoitusten väliin. Ainakin siinä on pirun hyvää materiaalia, vaikka pointti on vähintäänkin hakusessa. On vaikea sanoa, onko se totuudellinen vai tarkoitushakuisen yksipuolinen.

Se on selvää, ettei Paha poliisi ole kovin hyvä dokumentti ja että siinä jauhetaan paljon myös paskaa. Selostuksia kuunnellessa päässä alkaa soita Atomirotan lyriikka ”omaa asiaansa ajaa jokainen puhuja”.

Lähteen uskottavuuden ja lähteen yksittäisten väitteiden uskottavuuden tarkistaminen ei sinänsä ole dokumentaristin väistämätön ja perimmäisin velvollisuus. Pahaa poliisia katsoessa harmittaa, ettei tosiaan ole suojassa paskanjauhannalta, sillä sen lomassa on asiaakin.

Ei riitä, että on valppaana ja nauraa Aarnion selityksille, jotka ovat aika hillittömiä. Ikävintä on, ettei tästä lavastusväitteiden kavalkadista saa minkäänlaista tarinallista tolkkua ainakaan perehtymättä koko Aarnio-tapaukseen vähintään sitä käsitteleviä kirjoja lukien.

Parhaimmillaan teos on lyhyissä pätkissä ja etenkin silloin, kun se keskittyy Veikon henkilökuvaksi. Häntä haluaa uskoa, enkä tiedä, onko syytä olla uskomatta häntä. (Suomalaiset oikeusasteet eivät ole Veikon lausuntojen uskottavuudesta vakuuttuneet.) Hyvä tavaton, miten vetävästi hän kertoo stoorinsa esimerkiksi Neuvostoliiton aikaisesta vankilasta ja Aarniolle toimitetuista rahoista.

Parhaimmillaan teos on lyhyissä pätkissä ja etenkin silloin, kun se keskittyy Veikon henkilökuvaksi.

Käytän Larsenista etunimeä, koska hän tuntuu enemmän hienosti kirjoitetulta hahmolta kuin uskottavan dokumentin henkilöltä. Kun Veiko lopussa pyytää äidiltään anteeksi rikollista uraansa, ei se tähän dokkariin liity millään taivahan tavalla, mutta hetki on koskettava – ja sen tunnistaa vilpittömäksi.

Lehdon elokuvan iso kysymys siitä, onko oikeusjärjestelmä mätä, hukkuu teatterin ja totuudellisuusarvailun taa.

– Kalle Kinnunen

Katso Paha poliisi Yle Areenasta vaikka heti! Virkavalta-teemalla jatketaan Docventuresissa tiistaina 2.10. klo 21 alkaen Yle TV2:ssa & Yle Areenassa. Dokkarin jälkeen alkavan Talk Show'n vieraina oikeussosiologi Anne Alvesalo-Kuusi, rikostoimittaja Jarkko Sipilä sekä elinkautisvanki Janne Raninen. Istunto jatkuu keskiviikkona 3.10. Yle Puheella klo 15.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Docventures