Pirjo Koskinen
Yle
On vaikea kuvitella suomalaista maisemaa ilman puita, mutta harva tulee ajatelleeksi, että kotoisia mäntyjä, kuusia ja muita puulajeja ei todennäköisesti kasvaisi täällä ilman sieniä. Sienettömän Suomen maisemaa hallitsisivat ruohotasangot, nummet tai pensaikot.
Sienitutkija Tea von Bonsdorff Luomuksesta Helsingin yliopistosta ei salaa rakkauttaan sieniin. Seisomme luonnonsuojelualueella Porvoossa metsän ympäröimän Venjärven rannalla ja puhumme maaperän kätkemästä rihmastosta. Von Bonsdorff ihastui sienten muotoihin ja väreihin jo pikkutyttönä. Nyt hän on nyt yksi Suomen huomattavimmista sieniasiantuntijoista.
”Mehän nähdään sienestä aivan minimaalisen pieni osa. Ne mitä me kutsumme sieniksi ovat itiöemiä, sienten lisääntyviä osia.”
Suurin osa sienestä elää rihmastona ohuessa metsän pintakerroksessa kivennäismaan yläpuolella. Kaikista suurin elävä organismi maapallolla on eräs mesisieni, jonka rihmasto on monien, monien jalkapallokenttien laajuinen alue.
Metsissämme elää satoja ellei tuhansia sienilajeja. Pelkästään seitikkejä on Suomessa reilut viisisataa lajia. Jo niiden määrä kertoo, miten suuri merkitys niillä on pohjoisella havumetsävyöhykkeellä.
Tea von Bonsdorffin katse harhailee pitkin rinnettä. On aivan kuivaa, eikä hänen viime vuonna näkemästään lilan värisestä posliiniseitikistä näy nyt jälkeäkään. Se kasvaa juuri tällaisissa ravinteisissa korvissa tai kalkkipitoisissa lehdoissa ja on tärkeä kuusen kumppani.
Metsämaa on sienten muokkaamaa
Puut eivät saa ravinteita suoraan metsän maaperästä, vaan ne pitää haalia karikkeesta: maahan pudonneista oksista, neulasista ja muusta eloperäisestä jätteestä. Kariketta on vaikea hajottaa, eivätkä puiden paksut juuret siitä selviäkään. Siksi tarvitaan sieniä.
Sienirihmaston ohuimmat säikeet ovat vain millimetrin tuhannesosan paksuisia ja ulottuvat hyvin laajalle alueelle. Suuri pinta-ala mahdollistaa tehokkaan ravinteiden sekä veden oton. Sienet vapauttavat ja pistävät ravinteet tehokkaasti kiertoon.
Meidän karuissa oloissamme kaikilla puilla on sienijuurikumppaneita, jotka luovuttavat ravinteita ja auttavat veden saannissa.
”Sienet ovat metsän selkäranka. Ilman sieniä meillä ei olisi metsiä, koska puu tarvitsee sienikumppanin kasvaakseen.”
Sienten tarjoama apu ei ole ilmaista. Männyt, kuuset ja koivut joutuvat antamaan sienijuurille vastalahjaksi hiiltä. Hiilen puu pyydystää ilmakehän hiilidioksidista yhteyttämällä, ja kuljettaa siitä osan sokerin muodossa latvuksesta oksia ja runkoa pitkin juureen ja edelleen sienirihmojen kasvaviin kärkiin asti. Sieni puolestaan saa puukumppanilta hiiltä. Osa yhteyttämisessä sidotusta hiilestä kuljetetaan neulasista juureen ja edelleen sienirihmastoon. Puilla on lukuisia sienikumppaneita.
Aivan kuten sijoittamisessa kaikkia munia ei kannata pistää samaan koriin: Niihin rihmastoihin satsataan eniten, joista saadaan suurin hyöty, mutta vähemmän tuottaviakin suhteita ylläpidetään. Jos olosuhteet muuttuvat jonkun toisen sienikumppanin hyödyksi, panostusta sille lisätään taas tehokkaamman ravinteidensaannin toivossa.
Yhteistyö on kehittynyt niin pitkälle, että sienten läsnäolo näyttää elinehdolta puun kasvulle.
Fossiiliset polttoaineet syntyivät ennen lahottajasieniä
Samalla kun sienet kierrättävät ravinteita, ne lahottavat kuollutta materiaalia metsissämme. Kasvit kehittyivät evoluutiossa ennen sieniä, ja lahottajasienet vasta sitten kun lahotettavaa materiaalia oli olemassa.
”Jos ei olisi kuusenneulanahikasta, joka lahottaa kuusenneulasta, me uitaisiin täällä karikkeessa,” sanoo tutkija Tea von Bonsdorff.
Sellainenkin aika on maapallolla ollut. Monta sataa miljoonaa vuotta sitten kivihiilikaudella lahottajasienet eivät vielä olleet kehittyneet. Kuolleiden kasvien ja eläinten jäänteet kertyivät maan päälle, puristuivat aikojen saatossa maakerrosten alle ja syntyi fossiiliset polttoaineet: kivihiili, öljy ja maakaasu.
Nyt saamme energiaa polttamalla muinaisia saniaispuiden runkoja ja merten eliöitä. Samalla vapautamme satoja miljoonia vuosia sitten maaperään sitoutunutta hiiltä, mikä lämmittää maapallomme ennennäkemättömällä tavalla.
Lahottajasienet ovat vanhan metsän sydän
Kun itiö pääsee puun sisään ja olosuhteet mahdollistavat sienirihmaston muodostuksen, alkaa puun lahoaminen. Lahottajasienet seuraavat toisiaan. Pioneerilahottajat iskevät puihin ensimmäisenä ja muokkaavat puuta kemiallisesti. Vasta tämän jälkeen olosuhteet ovat mahdollisia seuraavalle lahottajasienilajille, joka puolestaan valmistaa kasvualustan sopivaksi seuraajilleen.
Sienitutkija Tea von Bonsdorff kumartuu tonkimaan saniaispuskaa.
"Tässä pitäisi juosta pieni puro, mutta nyt on aivan kuivaa. Jos olisi kosteampaa, puronotkoa rehevöittävien hiirenportaiden keskellä kasvaisi pieni vaaleanpunainen lahottajasieni, saniaishiippo. Se lahottaa nimensä mukaisesti saniaisia."
Monille muillekin kasveille ja kuolleille kasvinosille on omat lahottajansa. Esimerkiksi kelomännyt olivat ennen yleinen näky eteläistä Suomea myöten. Kelomänty syntyy, kun parin ihmisiän elänyt mänty kuolee pikkuhiljaa pystyyn. Sillekin on omat lahottajansa, jotka ovat nyt pinteessä, koska kelomäntyjen määrä on vähentynyt järeän metsänkäsittelyn myötä.
Puurunkojen rihmastot tarjoavat monille ötököille syötävää. Niinpä lahoissa pökkelöissä elää suuri joukko kovakuoriaisia ja muita hyönteisiä, jotka eivät pärjäisi ilman lahottajasieniä. Puhumattakaan tikoista, hömötiaisista ja muista pikkulinnuista.
Rappeutuuko metsän sieniverkosto hakkuissa kuten dementoituvan aivot?
Mitä tapahtuu, jos metsät hakataan kerta toisensa jälkeen? Kukaan ei tiedä vastausta, mutta selvää on, että sienirihmastot yksipuolistuvat. Sienitutkija Tea von Bonsdorff vertaa tilannetta kasveihin, ja muistuttaa, että puutkin ovat kasveja.
”Kasvillisuus yksipuolistuu valo-olosuhteiden nopean muutoksen vuoksi, mukana myös puut”.
Metsään jää lisääntymään niin kutsutut ”joka paikan lajit”, vaateliaat häviää.
"Koska metsäverkosto on niin monisäikeinen, on vaikea sanoa mitä käy pitkällä aikavälillä, mutta voi olla että metsänkin käy lopulta huonosti siinä juoksussa.”
Kun mänty voi elää monta sataa vuotta, talousmetsässä se hakataan aivan nuorukaisena, alle sadan vuoden ikäisenä. Sienirihmasto voi olla tuhansien vuosien ikäinen.
Tea von Bonsdorff hyväksyy vertaukseni aivoihin. Kun aivot rappeutuvat, niistä häviää pikkuhiljaa hermosoluja ja solujen välisiä kytköksiä. Jossain vaiheessa ajattelu ja muisti häiriintyvät, ihminen dementoituu.
Näin voi tapahtua metsässäkin. Jos sienilajeja häviää ja rihmastojen välisiä kytköksiä menetetään hakkuiden myötä, jossain vaiheessa vaikutukset näkyvät myös metsän toiminnassa. Tässä mielessä metsäkin voi dementoitua.
Ilmoita havaintosi Sieniatlakseen - apuasi tarvitaan
Näin voit itse osallistua sienitiedon kertymiseen:
1. Mene Sieniatlaksen nettisivulle ja kirjaudu sisään
2. Ota sienestä valokuva sen kasvupaikalla niin, että sen tuntomerkit näkyvät.
3. Merkitse havainto karttaan päivämäärän kanssa ohjeita seuraten.
Kun Sieniatlakseen ilmoittaa sienihavaintonsa, saadaan uutta tietoa myös sienten yleisyydestä, kasvupaikoista ja levinnäisyysrajoista.
Juttua varten on haastateltu myös luonnonsuojelubiologi Panu Halmetta Jyväskylän yliopistosta ja intendentti Annu Ruotsalaista Oulun yliopiston kasvimuseosta.
Katso lähetys syksyn kuumista sienikysymyksistä:
Kuuntele Tiedeykkönen sienten merkityksestä metsälle:
Lisää ohjelmasta
- Hassu helikopteri ja kokonainen konkkaronkka muita härveleitä lähtivät kohti Marsia
- Kotimaisen tomaatin pölyttää hollantilainen kontukimalainen – pölyttäjähyönteiset kasvavat yhä useammin tehdashallissa
- Uusi kuva Saturnuksesta ihastuttaa – näin likinäköisestä tötteröstä tuli maailmankuulu avaruuskuvaaja
