Hyppää pääsisältöön

"Siitä olisi ollut suuresti apua, että minua olisi tyttösenä pidetty sylissä ja selitetty, että äiti kuolee”

Jääpuikkoja auringonlaskun aikaan.
Jääpuikkoja auringonlaskun aikaan. Kuva: Ari-Pekka Keränen/Yle Jääpuikko

Hannelen äiti kuoli, kun hän oli 3-vuotias. Äidin kuolemasta ei puhuttu hänelle, vaikka olisi ollut tärkeää kertoa lapselle mistä on kysymys. Pieni Hannele suri, vaikka hän ei ymmärtänyt vielä kuoleman merkitystä. Hän aisti läheisistä ikävän. Hän olisi tarvinnut lohdutusta kuten muutkin surevat omaiset.

Otsikkokuva, jossa lukee elämäni tarina Flinkkilä & Tastulan yleisöltä.
Otsikkokuva, jossa lukee elämäni tarina Flinkkilä & Tastulan yleisöltä. Kuva: Markku Lyytinen Flinkkilä & Tastula

Hannelen tarina:

Elin lapsuuden, jossa äitini kuoli syöpään. Hän oli silloin 30-vuotias ja minä olin 3-vuotias. Kukaan ei silloin tai myöhemminkään puhunut tai selittänyt meille lapsille mitään - äiti vain hävisi ja häntä ei ollut sen jälkeen olemassa.

Puhumattomuuteen oli varmasti monia aikuisten mielestä hyviä syitä, mutta avoimuus olisi ollut meidän lasten ja myöhemmän elämämme kannalta tärkeää. Meillä kaikilla sisaruksilla on ollut omat haasteemme myöhemmin.

Äidin kuolema

Maaliskuun 17.päivä vuonna 1965. Kevät avautuu jo aurinkoisena Kainuun korkeudellakin ja lumet kimmeltävät valossa. Silti yksi valo on pois. 30-vuotias neljän pienen lapsen äiti on vetänyt viimeisen henkäyksensä ja lakannut olemasta.

Hän on ollut pois kotoaan jo pidemmän aikaa sairaalassa, mistä lapset eivät ymmärrä tai tiedä, mikä se on, miksi hän on siellä.

Maaliskuun 30.päivä vuonna 1965. Miksi äiti ei jo tule takaisin? Olenko minä ollut niin tuhma, että äiti ei tule? Tytöllä on uusi liivihame, se on musta ja sen alla on valkoinen kaunis paita.

Voi, uusi mekko on niin kaunis ja ihana, tyttö pyörähtelee kummitädin keittiössä ilosta ja innosta, kun hänellä on niin kaunis mekko, mutta kummitäti hyssyttelee häntä ja toppuuttelee liikaa iloa.

Miksikähän kummitäti itkee ruokaa laittaessaan? Onko tämä mekko niin ikävä tai onko niin paha, että tytöllä on uusi mekko?

Pirtistä kuuluu puheensorina. Jotkut ihmiset itkevät, ja serkku tulee keittiöön myös auttelemaan kummitätiä. Hänkin itkee ja hyssyttelee tyttöä hiljaiseksi.

Kummitäti hyräilee itkiessään hiljaa jotakin virttä. Tyttö ei tiedä mitä tapahtuu ja miksi ihmiset pirtissä itkevät. Mihin tytön pitäisi mennä tai mitä hänen pitäisi tehdä? Kukaan ei sano mitään, vaan hyssyttelee vaan.

Puuhella on kuitenkin ihanan lämmin ja ruoka tuoksuu.

Se tyttö olen minä, on äidin hautajaispäivä. Olen ymmärtänyt sen vasta hyvin paljon myöhemmin. Hän olisi täyttänyt 30 vuotta sinä päivänä, mutta syöpä ehti ensin ja vei hänet.

Olen ymmärtänyt myös sen, että jos joku olisi ottanut sen tyttösen syliinsä ja jutellut, selittänyt hänelle, mitä tapahtuu ja pitänyt hyvänään hyssyttelyn sijaan, siitä olisi ollut suuresti apua silloin ja paljon myöhemmin.

Puhumattomuus oli syvää ja pimeää

Olen monet kerrat pohtinut, millä tavalla tunnemaailmani voisi olla erilainen, jos äidin sairastumisesta ja myöhemmin kuolemasta olisi puhuttu. Se jää arvoitukseksi, koska minulla on kokemus vain tuosta puhumattomuudesta ja puuttuvasta äidistä.

En tiedä olenko osannut käsitellä äidin sairastumisen ja kuoleman aiheuttamaa surua ja menetystä vieläkään, vaikka aikaa on kulunut yli 50 vuotta.

Vaikka suru ei vaivaakaan, se ei tarkoita, että olisin sinut sen kanssa. Monen monta tunnelukkoa olen saanut availla.

Miten äiditön voi olla olemassa?

Kun äidistä vaiettiin täysin, tuntui, että itsekään en ole olemassa. Olen kokenut juurettomuutta, joukkoon kuulumattomuutta, tunnetta, että minulla ei ole oikeutta olla olemassa. Isäni kuoltua muutamia vuosia sitten, äidistä alkoi tihkua tietoja.

Minulle se oli iso järkytys. Se aiheutti identiteettikriisin: ajatus ja tunne siitä, että äiti oikeasti onkin ollut olemassa, josta seuraa se, että itse olen todellakin olemassa.

Syyllisyys, pelko ja turvattomuus ovat vaivanneet minua ja varmasti myös veljiäni. Ikään kuin mikään mahti tai asia maailmassa, mikään määrä rakkautta ei ole riittänyt täyttämään sitä vajetta, jota olen kantanut itsessäni – edes ymmärtämättä, että näin on.

Mitä on äidinrakkaus?

Oikeastaan voisin sanoa, että en edes ole ymmärtänyt, mitä rakkaus tai vanhemman rakkaus merkitsee tai miltä se tuntuu.

Äidinrakkauden tunteeseen olen päässyt myöhemmin omien lapsieni synnyttyä. Olen saanut lasteni avulla kokemuksen siitä, miltä tuntuu rakastaa jotakin olentoa niin pyyteettömästi ja suunnattomasti ja tahtoa vain hyvää heille.

Myöhemmin elämässä

Selviämisestä ja puhumattomuudesta on seurannut sekä kielteisiä että myönteisiä asioita: Sitoutuminen asioihin ja ihmisiin ovat tuntuneet kummallisilta ja hämmentäviltä. Kosketan mielelläni, mutta halausta lukuun ottamatta en osaa olla kosketettavana.

Olen äärettömän itsenäinen, mikä on haitannut parisuhteissani. Päätöksien tekemiseen en ole tarvinnut keskustelua, vaan muodostanut hyvin itsenäisesti omat päätökseni.

Opin luovimaan oman tieni

Yleensä, jos olen keskustellut kumppanini kanssa, ja heidän järkeilyjään kuunnellen toteuttanut jotakin, juttu on mennyt pieleen, ja olen eksynyt kauaksi itsestäni ja kyvystäni nähdä oikeat valinnat ja asiat.

Intuitioni on kasvanut omalle tasolleen, kun olen lapsena joutunut skannailemaan ympäristöä ja yrittämään tulkita sen sanattomista viesteistä, mihin mennä, missä olla, mitä tehdä, mistä paeta.

Lapsi, joka ei halunnut mitään

Opin olemaan haluamatta, tahtomatta, pyytämättä liikaa: kummitätini kanssa juttelin lapsuudestani ja sen ajan kokemuksistani vähän ennen hänen kuolemaansa. Eksyn edelleen olemattomuuden tunteeseen hyvin helposti.

Etsin tarkoitusta ja merkitystä edelleen hyvin usein ja voimakkaasti – kaikesta. Kaksikymmentä viimeistä vuottani olen tehnyt paljon töitä lapsuudessani koettujen traumojen vaikutuksien avaamisessa ja irrottamisessa.

Surun keskellä lapsi tarvitsee turvallisuutta

Ymmärrän, että sairastunut ja läheiset keskittyvät sairastuneeseen ja sairauden paranemiseen. Kun lapsia on kuviossa mukana ja heidän elämänsä edessä, tilanne monimutkaistuu. Tärkeää on kuitenkin puhua lapselle asiasta, kun äiti tai vanhempi sairastuu tai ehkä jopa kuolee.

Kun lapsena opin olemaan hengittämättä ja puhumatta tai itkemättä, että minuun ei sattuisi enempää, aikuisena olen hakenut hengitystä, ääntä ja sanoja:

Hengitän sisään ja hengitän ulos
Kengitän hengen tähän kehoon.
Hengitän kehon eläväksi.
Hengitän silloin kun muuta en voi.
Hengitän – hengitän – hengitän
Eläväksi elämäksi hengitän.
Etsin tietä itsessäni
Hengen kulkea sisään ja ulos,
täyttää minut, tämän kehon, tunteet ja mielen.
Hengitän – hengitän – hengitän.

Haluatko lähettää meille tarinasi? Lue lisää