"Rakastan tunkea varpaani metsän maaperään ja suunnistaa siirtolohkareiden seassa pitkin järvenrantoja paljain jaloin munasillani kuin apina taivaassa", kirjoittaa valokuvaaja Arno Rafael Minkkinen.
Amerikansuomalainen Arno Rafael Minkkinen pohtii Mennään metsään -kolumnissaan puita ja luontoa sekä omistajuutta.
Kolumni: Valokuvaus ja puiden keksijä
Rakas 2 778-sivuinen ja seitsemänkiloinen tiiliskiveni ja kirja-aarteeni, Merriam Websterin sanakirja, joka julkaistiin yli vuosisata sitten, määrittelee sanan ”invention”, ”keksintö”, jonkin uuden, ennennäkemättömän ja -tekemättömän luomisena – jota itse sanakirjankin keksiminen aikoinaan oli.
Voidaankin todeta, että keksintöjen historia on lähes aina myös omistajuuden historiaa, kuten tässä Websterinkin tapauksessa: sanakirjan keksijä sai osakseen paitsi mainetta ja kunniaa mutta patenttien, rojaltien ja lisenssien myötä myös mammonaa.
Löydöt, kuten Tyynimeri, joka velloi paikallaan jo ennen löytämistään, johtavat usein keksintöihin, kuten höyrylaivoihin ja lentokoneisiin.
Ensimmäinen pyörä ei ollut pyörä lainkaan vaan tukki tai oikeastaan monta rinnakkain aseteltua tukkia painavien esineiden liikuttamista varten – keksintö, jonka ansiosta savenvalajat lopulta kehittivät dreijan kauan ennen kuin Ben-Hurin kärrynpyörät kumisivat tanteretta pölisyttäen.
Tuli, toinen peruselementti, oli sekin ensin löydettävä, ennen kuin tulitikut voitiin keksiä. Vuosituhansia myöhemmin pyörät keksittiin asettaa vesiputousten alle tuottamaan sähköä ja Zippo-sytyttimet korvasivat tulitikkuaskit. Miljonääritkin ovat erilaisten paperiliitinten, vetoketjujen ja hulavanteiden tuotteita.
Keksijöiden – ja heidän tukijoidensa – harjoittamassa kaupallisessa hyväksikäytössä poikkeukset ovat harvinaisia. Ajatellaan vaikkapa kameraa. Kemian ja fysiikan oli lyötävä kättä jo useita vuosisatoja aiemmin, ennen kuin valokuvaus voitiin keksiä (vuoden 1839 tietämillä) ja Ranskan hallitus saattoi sen maailmalle. Valokuvaus oli siis keksinnön sijaan pikemminkin löytö, aivan kuten tuli tai Mount Everest. Jotakin, jota ei voitu keksiä, sillä se oli jo olemassa.
Tässä vaiheessa herää kysymys, ”The Great Gig in the Sky” Pink Floydia mukaillen: eikö myös puiden voitaisi ajatella olevan valtamerten tapaan vapaita ihmisen omistuksesta – eiväthän ne ole ihmisen keksintöjä? Puut, sellaisina kuin me ne tunnemme, ovat kautta aikojen kohonneet yksittäisten ostajien mailla tai joutuneet suuna päänä muualta rynnänneiden uudisasukaslaumojen ja kolonialististen tyrannien tai patrioottisten ja vallanhimoisten hallitusten jalkoihin.
Tässäkin kohtaa se, että puilla ei ole keksijää, puoltaa näkemystä, jonka mukaan puut ja metsät tulisi vapauttaa omistajuuden käsitteestä. Eikö niiden – kaiken muotoisten, kokoisten ja tuntuisten, eri väreissä hehkuvien suloisten aarteiden – tulisi kuulua kaikille? Eikö ne tulisi lahjoittaa koko maailmalle yhtä vapaasti kuin Daguerren löytämä valokuvauksen lahja?
Kuvittele, jos Jumala, jos sellaista hahmoa tai ilmiötä onkaan, kaivertaisi ©-symbolin ja kirjaimen ”J” puun kylkeen tekijänoikeutensa merkiksi.
Ei. Puiden on oltava vapaita, metsien on oltava aitaamattomia.
Ja entä jos sanan ”maanomistaja” sijasta alettaisiinkin puhua ”maanhoitajasta”, mikä vapauttaisi metsät ja puut kaikkien yhteiseksi iloksi ja virkistykseksi?
Tähyän ylös puiden latvoihin kotonamme Massachusettsissa ja kuvittelen, kuinka aikoinaan pienten taimien, nyt jo pisimpien mäntyjen latvat huojuvat ylhäällä haukan lentokorkeuksissa. Kuka omistaa sen tilan? Ei kukaan muu kuin haukat, pöllöt ja oravat, jos ne kiipeävät niin korkealle, ja kotkat.
Minkä vuoksi meidän sitten tulisi omistaa myöskään pienet puuntaimet, jotka kasvaa ponnistavat maan pinnalta?
Se mielipuolinen käsite, jonka mukaan ihmisellä olisi ylivalta luonnosta, on kumottava, tai valtamerillä ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin vallata takaisin rantaviivamme, auringon on kärvennettävä metsämme, ja tornadojen ja hurrikaanien on kieputettava talomme vääjäämättä kuolevan planeettamme tuulen mukaan.
”Hoitaja”, siksi meidän on kutsuttava itseämme nyt.
Luontoa rakastavat saavat nauttia planeettamme mittaamattoman arvokkaista aarteista samaan tapaan kuin voisi kuvitella dinosauruksen aikoinaan kuorsanneen onnellisesti ruusupedillä. Minä saatan olla tuollainen eläin.
Kuten kirjoitin kirjassani ”Suomen kuvat – Homework” (Like, Ltd., 2008):
Ensimmäiset Suomessa, Nauvossa, ottamani valokuvat vahvistivat minulle alastomuuden pyhyyden. Luonnossa kaikkea ympäröivä, olennainen paljaus ympäröi myös meitä. Suomessa, missä luonto voi olla loistokkaimmillaan, voi alasti ja yksin metsässä tai rantamaisemassa olemalla päästä lähemmäksi luomiskokemusta kuin koskaan. Rakastan tunkea varpaani metsän maaperään ja suunnistaa siirtolohkareiden seassa pitkin järvenrantoja paljain jaloin munasillani kuin apina taivaassa. (Suomennos: Petri Stenman)
Amerikansuomalainen Arno Rafael Minkkinen on kansainvälisesti arvostettu valokuvaaja, akateemikko, opettaja, kirjoittaja ja kuraattori. Minkkinen tunnetaan erityisesti siitä, että hän ei käytä minkäänlaista manipulaatiota kuvanottotilanteessa tai sen jälkeen. Minkkinen on palkittu Pro Finlandia -kunniamerkillä vuonna 2017. Hän asuu Massachusettsissa, Yhdysvalloissa.
Kolumnin käännös englannista suomeen: Mari Karhunen
Toimittaja: Ulla Vuorela
Valokuvaaja Arno Rafael Minkkinen
100 suomalaista valokuvaajaa - Arno Rafael Minkkinen
Edwynn Houk Gallery - Arno Rafael Minkkinen
