Hyppää pääsisältöön

"Kääriydyin äitini takkiin” – suremiseen ei ole olemassa sääntöjä

Meiju Niskala ja Mari Pulkkinen
Meiju Niskala ja Mari Pulkkinen Kuva: Johanna Aulén suru,Sateenvarjo,Meiju Niskala

Surua ei voi suorittaa. Silti meille tuputetaan ajatusta selviytymisestä ja eteenpäin menemisestä. Surun kanssa voi myös oppia elämään. KulttuuriCocktailin vieraina surusta sairastunut taiteilija ja kirjailija Meiju Niskala sekä surua tutkinut surukouluttaja Mari Pulkkinen. Miksi sureva on niin vaikea kohdata?

– Ulkomaailma kohtelee surevaa kuin tarttuvatautista.

Näin kertoo suomalaista surua tutkinut surukouluttaja Mari Pulkkinen. Hänen mukaansa suru on pahempi tabu kuin kuolema. Suru mielletään joksikin mistä pitää päästä yli. Suru on kuitenkin kokemus, josta jää ikuinen jälki.

Esitystaiteilija Meiju Niskala menetti kolme läheistä ihmistä saman vuoden aikana. Hänen surunsa muuttui fyysiseksi sairaudeksi. Niskalalle tärkeintä oli uusien tuttujen verkosto, joka piti hänet kasassa. Niskala asui pahimmassa surussa ystävänsä keittiön pöydän alla. Tärkeimpiä olivat kohtaamiset.

– Yksi ihminen toi vastasyntyneen lapsen syliini, että voisin tuntea sylissäni elämän.

Pulkkisen mukaan surussa voi olla myös hyvää. Menetykseen pysähtymisestä jää uudenlainen näköala koko elämään ja ihmisyyteen. Elämä voi surevalle olla merkityksellistä ei surusta huolimatta vaan surun takia.

Kuuntele keskustelu ja lataa podcast.