Oppilas 8 v. katsoi tunnilla kirjavaa, punakkaa naamaani. Ehätin selittämään, että ope oli kasvohoidossa ja siksi naama näytti miltä nyt näytti.
Oppilas:
- Miksi käyt kasvohoidossa?
Minä:
- Jotta iho näyttäisi paremmalta.
Oppilas katsoi hetken ja totesi:
- Se EI näytä paremmalta.
Isä tuli kuuntelemaan pojan soittotuntia, mutta nukahti heti luokan nojatuoliin.
Tunnin jälkeen poika sanoi:
- Isä, nyt lähdetään!
Isä heräsi:
- En kai vaan kuorsannut? Mitäs tuli läksyksi?
Oppilas:
- Mikä toi nuotti on, minkä edessä on toi hashtag?
Oppilas pähkäilee etydin kanssa, ähkii ja puhkuu ennen aloittamista.
Ope:
- No niin, aloitahan! Hyvin se kuitenkin menee. Jihaa, go Beibi go!
Oppilas:
- Toi sun kannustukses on suorastaan häiritsevää.
Pieni oppilas kysyi yllättäen kesken tunnin:
- Ope, tykkäätkö sinä tästä pianonsoitosta?
Vähän hämmentyneenä en vastannut suoraan vaan ryhdyin arvuuttelemaan:
- No mitä luulet, jos olen soittanut pianoa kohta 40 vuotta, opiskellut siitä itselleni ammatin ja soitan ja opetan melkein joka päivä?
Poika katsoi minua vakavana ja totesi hetken hiljaisuuden jälkeen:
- Eli et tykkää. Olet soittanut pianoa niin kauan ja paljon, että olet täysin kyllästynyt siihen.
Pikkukaverilla oli taas nuotit hukassa, plektra kotona jne. Juteltiin tästä yhdessä, kun äitikin oli mukana kitaratunnilla ja kun ei ollut ihan eka kerta.
Tunnin päätteksi äiti sitten kysyi pojalta:
- Mitäs sun nyt pitää ensi kerralla muistaa?
Oppilas vastasi hetkeäkään miettimättä:
- Fudiskamat!
Miksi ei ole harjoiteltu soittoläksyjä? Miksi ei ole oltu tunnilla? Miksi nuotit ovat jääneet kotiin?
Musiikkiopistojen opettajat avautuvat soittotuntien hulvattomista selityksistä ja sattumuksista.
Uskomattomat tarinat piirtää kuviksi säveltäjä Pasi Lyytikäinen.
