Vaisusta aloituksestaan huolimatta Sanni tarjoili Hartwall Arenalla keikan, joka vuoron perään tanssitti, liikutti ja sai haukkomaan henkeä.
– Tervetuloa mun rock’n’roll-elämään, Sanni kajauttaa ilmoille loppuunmyydyn Hartwall Arenan kiljuvalle yleisölle.
Vielä julkaisematon biisi toimii paitsi tervetulotoivotuksena artistin ensimmäiselle “Hartsu”-keikalle, myös sanoituksiltaan muistutuksena siitä, ettei rock-tähden elämä ole pelkkää iloa ja juhlaa.
Tänään sitä kuitenkin on toivottavasti luvassa, sillä Hartwall-kokoluokan keikalla sekä artistin että yleisön odotukset erityislaatuisesta illasta ovat korkealla jo show’n ensihetkistä alkaen.
Ja kyllä show’hun onkin panostettu.
Sanni ilmestyy lavalle lattiaan aukeavista luukuista, kymmenpäinen tanssijajoukko liittyy artistin seuraan valituissa kappaleissa ja täyden Hartwallin kaikissa sateenkaaren väreissä täyttävät valot ja taustavisuaalit saavat paikoin lähes haukkomaan henkeä.
Sannin syksyn ainoa keikka kantaa nimeä Mun nimi on Sanni. Siinä tiivistyy, mistä illassa on ennen kaikkea kyse: artistista nimeltä Sanni, lohjalaislähtöisestä laulajasta, josta on vain viidessä vuodessa kasvanut yksi Suomen suurimmista ja seuratuimmista pop-muusikoista.
Vaikka keikan ulkoiset puitteet ovat kunnossa eikä Sannin tai bändin soundeissa ja esiintymisessä juuri löydy moitteen sijaa, on show’n alkupuoli harmillisen vaisu.
Aloitusbiisiä seuraavat Pornoo ja Jacuzzi edustavat Sannin tuoreinta osastoa, eivätkä ne yleisön reaktioista päätellen ole vielä vakiinnuttaneet paikkaansa takuuvarmojen Sanni-laulatusten joukossa. Yleisö kyllä heiluttaa käsiään ja laulaa mukana kun artisti sitä pyytää, mutta vain kun hän sitä pyytää.
Kunnianhimoisia riskejä
– Mennään sinne mistä kaikki alkoi, Sanni spiikkaa ennen kuin Prinsessoja ja astronautteja lähtee soimaan. Innokkaat huudot ja yhteislaulu raikavat koko Hartwallin laajuudelta, kun kaikille tuttu läpimurtohitti vuodelta 2013 ottaa yleisön haltuunsa.
Setti jatkuu Sotke mut -debyytin nimibiisillä, joka on artistin sanojen mukaan ensimmäisiä, jonka hän on Sanni-nimellä julkaissut. Vanhempien hittien myötä hitaasti lämpeävä yleisö alkaa syttyä.
Sanni itse on hyvässä vedossa huudattaessaan yleisöä ja säntäillessään innoissaan ympäri lavaa välillä kitaraa soittaen ja välillä vain laulamiseen keskittyen.
Artisti on selvästi odottanut iltaa, eikä hän unohda tehdä sitä selväksi kiitellessään yleisöä vuolaasti siitä, että he ovat tänä synkän syksyisenä iltana saapuneet todistamaan Sannin uran toistaiseksi suurinta show’ta.
– Jännittääks teitä? Mä en yleensä enää jännitä keikkoja, mutta jumalauta mä jännitin ennen tätä, Sanni hihkuu Kaunis koti -uutuussinkkunsa aluksi. Kaksi päivää ennen keikkaa julkaistu kappale rohkaisee yleisön nostamaan puhelimiensa valot ilmaan saaden Hartwall Arenan muistuttamaan syksyistä tähtitaivasta.
Keikan alkupuolen vaikuttavinta antia on rytmikkäästi raikuvien taputusten myötä starttaava Moukari, joka edustaa Sannin ja hänen luottotuottajansa Hank Solon kokeilevinta laitaa.
Sanni-albumin synkkänä soiva, ilkeitä nettikommentteja käsittelevä kappale muuttaa Hartsun hetkeksi painostavissa laser-valoissa vilkkuvaksi underground-klubiksi, jonka seremoniamestarina Sanni toimii.
Kunnianhimoinen, pop-vetoisen keikan kaavan rikkova numero taitaa kuitenkin olla hittien perässä Hartwallille saapuneelle yleisölle liikaa, eikä Moukarin klubitunnelma välity istumakatsomoihin asti.
Yhden naisen show on keikan parasta antia
Moukari toimii siirtymänä keikan toiselle puoliskolle, jossa lava jätetään yksin artistin haltuun. Akustinen kitara kourassaan Sanni soittaa potpurina itselleen erityisen tärkeät kappaleet Mitä jos ne näkee, Mörköjä ja Oo se kun oot.
Nainen ja kitara -tyyli on paitsi nyökkäys Sannin uran alkuvaiheisiin, jolloin hän esitti trubaduurina covereita muiden kappaleista, myös näppärä tapa niputtaa artistin hitaampaa tuotantoa yhdeksi, tiiviiksi ohjelmanumeroksi.
Ennen Hartwall-esiintymistään Sanni vihjaili keikalla olevan luvassa jotakin sellaista, mitä hänen keikoillaan ei ole ennen nähty. Lavan keskelle tuotu soitinarsenaali viittaa ilahduttavasti siihen suuntaan, ettei kyse ollut pelkästään taustatanssijoista tai visuaaleista.
Sanni kertoo ihailleensa aina artisteja, jotka tekevät kappaleitaan looppaamalla. Siksi hän halusi viimein myös itse opetella soittamaan kaikki kappaleen elementit itse.
– No niin, let me show you guys. Nyt kokeillaan jotain vähän erilaista, Sanni spiikkaa ennen vakuuttavaa looper-versiotaan Sannista.
Myös Jos mä oon oikee ja Trampoliini esitetään looperin voimin. Illan kenties koskettavin hetki koittaa, kun Sanni omistaa jälkimmäisen kappaleen siskolleen Essille, joka on saapunut Meksikosta asti todistamaan hänen Hartwall-show’taan. Samalla hän lähettää rakkautta myös paikalla olevalle äidilleen.
Viimeistään nyt koko Hartwall Arenalle pitäisi olla selvää, kuinka monipuolinen artisti lavaa pitää hallussaan. Sanni tarttuu loopatessaan niin akustiseen kuin sähkökitaraankin ja Trampoliinissa laulun lomassa kuullaan myös viulua.
Yleisö seuraa Sannin yhden naisen show’ta haltioituneena, ja keikan alkupuolta seurannut jähmeys on viimein tiessään.
Odottamaton vierailija
Keikan yllätykset eivät Sannin looper-taiturointeihin pääty.
Suomalaisartistien Hartwall-keikoilla on totuttu näkemään vierailijoina myös muita suomalaisartisteja, mutta Sannin keikalla vähemmän on enemmän. Oo se kun oot ja Pojat esitetään ilman Paperi T:tä tai Tippaa, eikä Apocalypticakaan tuo sellojaan stagelle Kelpaat kelle vaan -versiointia varten.
Heidän sijaansa Sanni kutsuu lavalle pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa ja ystävänsä Hank Solon, jonka käsissä Sannin kolmen ensimmäisen albumin tunnistettava soundi on syntynyt.
Kun Sanni otti menestystuottaja Jurekin mukaan tekemään neljättä levyään, monet pitivät tätä merkkinä suksien ristiin menemisestä Hank Solon kanssa. Riemukas ja lämmin yhteisveto Hartsun lavalla katkaissee siivet näiltä epäilyksiltä.
Kaksikko esittää yhdessä Hank Solon soolobiisin Söpö. Odottamaton vierailu on yksi keikan energisimmistä käänteistä, ja Sanni selvästi rentoutuu päästessään hassuttelemaan lavalla yhdessä luottotyyppinsä kanssa.
Söpön ilakoinnista siirrytään nopeasti liikuttaviin tunnelmiin, kun Sanni tarjoilee suurimpiin hitteihinsä lukeutuvan Me ei olla enää me maustettuna synasoundein, jotka tuovat mieleen ruotsalaisartisti Robynin.
2080-luvulla lähtiessä soimaan, seisomakatsomon fanit nostavat keltaiset Team Sanni -kyltit ilmaan. Eleestä silminnähden liikuttunut artisti muodostaa sormillaan kiitokseksi sydämen.
Keikan aikana kuullaan potpuri kolmesta Sannin Vain elämää -versiosta, mutta suurin huomio annetaan ansaitusti Juha Tapiolta lainatulle Kelpaat kelle vaan -hitille. Esiintyessään ohjelmassa toistamiseen viime syksynä Sanni yllätti kaikki tarttumalla versiossaan viuluun.
Ennen kappaleen tunnistettavia alkusäveliä Sanni tarjoaa takuuvarman kylmikset-reaktion esittämällä viulusoolon liikutuksesta huokailevalle Hartwallille.
Kaksituntinen keikka alkaa kallistua kohti loppuaan.
“Sitten kun” -ajattelutapaa kyseenalaistava kesäsinkku Sit ku mä oon vapaa nostattaa tunnelman kattoon valmiiksi keikan päättävää Että mitähän vittua -kappaletta varten.
Valot vilkkuvat, tanssijat ryntäävät stagelle ja Sanni laulattaa yleisöä vielä kerran maaten samalla selällään lavalla. Koko kappale päättyy Sannin kitarasooloon, jonka myötä artisti bändeineen poistuu takavasemmalle, ja Sannin nimi jää vilkkumaan taustascreenille.
Huutomyrskyn saattelemana artisti palaa lavalle.
– Kiitos, Sanni huokaisee herkistyneenä mikkiin.
Encoren sijaan stagella nähdään vielä kerran nimikkoshow’taan todistamaan tullutta yleisöä ihasteleva artisti, minkä jälkeen hän poistuu silminnähden liikuttuneena ja onnellisena verhojen taakse.
Ei pelkkä yhteislaulattaja
Vaikka Sanni on selvästi antanut keikallaan kaiken, mitä nuorella muusikolla on tässä vaiheessa uraansa antaa, kunnianhimoinen Hartwall-show paljastaa, ettei kymmentuhatpäiselle yleisön haltuun koko kaksituntisen jättikeikan ajaksi ole helppoa edes Sannin suosioluokkaan kuuluvalle artistille.
Vähemmän hitikkäiden kappaleiden soidessa tuntuu paikoin, että yleisö unohtaa olevansa seuraamassa suuren luokan pop-show’ta, eikä artisti aina itsekään onnistu heitä siinä muistuttamaan. Keikan huippukohdissa puolestaan yhteislaulu raikuu ja kädet heiluvat eturivistä aina yläkatsomon viimeisiin penkkeihin saakka.
Kaksituntisen parasta antia ovat hetket, jolloin lavalla huomion keskipisteeseen pääsee ulkomusiikillisten kikkojen, kuten vaikuttavien visuaalien ja taustatanssiojoiden, sijaan koko areenan karismallaan, soittotaidollaan ja tarinoillaan täyttävä artisti.
Eri soittimien suvereeni hallinta ja uudenlaiset livesovitukset yhdistettynä viimeistä piirtoa myöten harkittuihin visuaalisiin elementteihin osoittivat, että Sannin kappaleisiin mahtuu paljon muutakin kuin radioissa ja Spotify-kärjessä viihtyvät poppikoukut.
Sen sijaan, että Sanni olisi tyytynyt tarjoilemaan kaksi tuntia kepeästi sulatettavaa yhteislaulua, illan show vakuutti Sannin olevan artisti, joka ei päästä itseään tai yleisöään helpolla.
Tämä ei välttämättä ole sitä, mitä suuri yleisö haluaa, mutta se toimii osoituksena siitä, että yhden tämän sukupolven lahjakkaimman ja monipuolisimman suomalaisartistin nimi – ilman epäilystäkään – on Sanni.
