Hyppää pääsisältöön

Gustav Mahler ja eurooppalaisuus

RSO-Mahler-sarja tunnus pysty
RSO-Mahler-sarja tunnus pysty Kuva: Heidi Grönroos Gustav Mahler

Wienissä asuessaan Gustav Mahler totesi kerran vaimolleen Almalle: ”Olen kolminkertaisesti koditon: böömiläisenä itävaltalaisten keskuudessa, itävaltalaisena Saksassa ja juutalaisena koko maailmassa. Kaikkialla häirikkönä, enkä missään toivottuna.” Mahler ajautui jyrkän, autoritaarisen ja vaativan luonteensa vuoksi usein ristiriitoihin muiden kanssa. Hänen lapsuutensa oli ollut onneton, hän tunsi itsensä juurettomaksi, ja lisäksi hän oli joutunut kohtaamaan itseensä kohdistunutta antisemitismiä.

Miten hän lopulta koki identiteettinsä? Kokiko hän olevansa ensisijaisesti juutalainen vai kuuluvansa pikemminkin saksalais-itävaltalaiseen kulttuuriympäristöön? Pitikö hän itseään ennen kaikkea eurooppalaisena maailmankansalaisena?

Gustav Mahler syntyi heinäkuun 7. päivänä 1860 pienessä böömiläisessä Kalischtin (Kaliště) kylässä nykyisen Tšekin alueella. Kalischt sijaitsi tuolloisella saksan- ja tšekinkielisen väestön kielirajalla. Jo samana vuonna Mahlerin isä Bernhard Mahler muutti läheiseen, lähes kokonaan saksankieliseen Iglauhun (Jihlava), jossa hän ylläpiti majataloa ja viinanpolttimoa. Iglaussa Gustav Mahler vietti keskeisen osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Bernhard Mahlerilla ja hänen vaimollaan Mariella (o.s. Herrmann) oli peräti 14 lasta, joista Gustav oli toiseksi vanhin. Kuusi lapsista kuoli hyvin nuorina, neljä muuta vähän vanhempina, niin että vuonna 1900 vain neljä perheen lapsista oli enää elossa. Gustavia kaksi vuotta vanhempi Isidor-veli oli kuollut jo ennen Gustavin syntymää, joten Gustav oli perheessä esikoisen asemassa.

Mahlerin vanhempien avioliitto oli rakkaudeton, isä oli väkivaltainen ja löi vaimoaan, mikä aiheutti yliherkälle Gustaville vaikean lapsuuden trauman. Hän eli Iglaussa 15-vuotiaaksi asti, jolloin hän siirtyi opiskelemaan Wienin konservatorioon. Mahler oli konservatorion oppilaana vuosina 1875-1878. Hän oli saanut mainetta paikallisena musiikin ihmelapsena, ja isä rahoitti hänen pianonsoiton ja sävellyksen opiskelunsa. Vuonna 1877 hän käväisi Iglaussa enää vain suorittaakseen oppikoulun päätöskokeet.

Juutalaiset tavat ja uskonto eivät olleet keskeisiä Bernhard Mahlerin perheen elämäntavoissa. Perhe kävi kuitenkin synagogan jumalanpalveluksissa päätellen siitä, että Mahler myöhemmin kertoi lapsena inhonneensa synagogalaulua ja protestoineensa sitä vastaan. 13-vuotiaana Gustav otettiin juutalaisen seurakunnan jäseneksi, mikä oli tavallista myös maallistuneempien juutalaisten keskuudessa. Ilmeisesti hän lauloi poikasopraanona myös Iglaun katolisessa kirkkokuorossa.

Iglaun musiikkielämä oli varsin vireää, ja kaupungin orkesterin ohjelmassa oli mm. Haydnin, Mozartin ja Händelin teoksia. Mahler kuuli kotikaupungissaan lisäksi böömiläistä kansan- ja tanssimusiikkia sekä itävaltalaista sotilasmusiikkia marsseineen ja trumpettifanfaareineen. Nämä elementit löysivät tiensä myös hänen sinfonioihinsa.

Wienissä opiskellessaan hän joutui Richard Wagnerin musiikin sekä saksalaisen filosofian ja nationalismin lumoihin. Hän innostui myös Schubertin ja Brucknerin teoksista. Myöhemmin hänestä tuli aikansa huomattavin Wagner-kapellimestari, ja Wagnerin vaikutusta näkyy selvästi esimerkiksi hänen ensimmäisessä suuressa teoksessaan, kantaatissa Das klagende Lied (1880). Sen tekstin Mahler kirjoitti itse Ludwig Bechsteinin ja Grimmin veljesten kokoaman kansansadun pohjalta.

Wagnerin musiikki vetosi suuresti moniin muihinkin juutalaissyntyisiin muusikoihin, joista vain harvat paheksuivat Wagnerin joidenkin kirjoitusten antisemitismiä. Tämä puoli haluttiin unohtaa Wagnerin kohdalla, etenkin kun hänen oopperoissaan ei näy suoranaisia antisemitistisiä tendenssejä. Mahlerin toimiessa 1897–1907 Wienin hovioopperan johtajana hän teki siitä maailman johtavan Wagner-talon. Mahler johti Wienissä Wagnerin kaikki merkittävät oopperat lukuun ottamatta Parsifalia, jonka yksinesitysoikeudet olivat tuolloin vielä Bayreuthissa.

Vuonna 1880 Mahlerille tarjottiin kapellimestarin tointa Itävallan Bad Hallissa. Sieltä hän siirtyi kapellimestariksi Laibachiin (Ljubljana; 1881–82), ja edelleen Olmütziin (Olomouc, 1883), Kasseliin (1883–85), Prahaan (1885–86) ja Leipzigiin (1886–1888). Hänen maineensa kapellimestarina kasvoi, ja vuonna 1888 hänet kiinnitettiin Budapestin oopperan johtajaksi, jossa virassa hän toimi vuoteen 1891 asti. Mahler oli vuonna 1883 käynyt myös ensi kertaa Bayreuthissa ja tutustunut Cosima ja Siegfried Wagneriin.

Budapestia seurasi merkittävä kiinnitys Hampurin oopperan ylikapellimestariksi (1891–1897), jota seurasi aika Wienin hovioopperan johtajana (1897–1907). Hampurissa Mahler johti mm. Tšaikovskin Jevgeni Oneginin saksalaisen ensiesityksen vuonna 1892. Myöhemmin hän johti Tšaikovskin oopperoista myös Patarouvan ja Jolantan. Hampurin aikana Mahlerin maine levisi Euroopan kaikkiin merkittäviin musiikkikeskuksiin. Hampurin oopperan solistikunnan kanssa hän vieraili kesällä 1892 menestyksekkäästi Lontoossa; ohjelmassa oli pelkästään kohtauksia Wagnerin oopperoista.

Valtaosan monista kapellimestarivierailuistaan Mahler teki kuitenkin Saksaan ja Itävalta-Unkariin. Lisäksi hän kävi johtamassa Moskovassa, Pietarissa, Pariisissa, Roomassa, Amsterdamissa ja Haagissa, ennen kuin aloitti 1908 työnsä New Yorkin Metropolitan-oopperan kapellimestarina ja lopuksi New Yorkin filharmonikkojen ylikapellimestarina (1909–11).

Vuoden 1907 Pietarin vierailun yhteydessä Mahler poikkesi johtamaan myös Helsingin kaupunginorkesteria. Konsertin ohjelmassa olivat Beethovenin Coriolanus-alkusoitto ja 5. sinfonia, Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperan alkusoitto ja Isolden lemmenkuolo sekä Nürnbergin mestarilaulajien alkusoitto. Mahler kehui Alma-vaimolleen orkesteria hämmästyttävän hyväksi. Hän tapasi myös mm. Kajanuksen, Sibeliuksen ja Akseli Gallen-Kallelan, joka maalasi hänestä Hvitträskin takan loisteessa kuuluisan muotokuvan.

Mahlerin suhde juutalaisuuteen uskontona oli jo Wienin opiskeluaikoina hiipunut. Häntä oli alkanut kiinnostaa pikemminkin kristinuskon lunastus- ja ylösnousemusoppi, mikä käy ilmi muun muassa hänen 2. sinfoniastaan. Mahlerin uskonnollisuus oli luonteeltaan ennen kaikkea panteistis-filosofista, kuten voi havaita 3. ja 8. sinfoniasta sekä laulusarjasta Das Lied von der Erde. Johdonmukaisena seurauksena oli, että Mahler helmikuussa 1897 kääntyi juutalaisuudesta katoliseen uskoon. Katolisuus mahdollisti hänelle myös Wienin hovioopperan johtajan toimen, sillä tähän virkaan ei hyväksytty uskonnoltaan juutalaisia. Mahlerin katolisuus oli varsin muodollista. Hänen ei tiedetä koskaan käyneen kirkossa, eikä hän osallistunut ehtoollisen kaltaisiin uskonnollisiin seremonioihin.

Mahlerin kielitaito ei ollut laaja. Koulussa Iglaussa hän oli opiskellut latinaa, vanhaa kreikkaa ja ranskaa. Hän ei joutunut käyttämään ranskaa kovin paljon, mutta kykeni kuitenkin ilmaisemaan itseään ranskaksi jotenkuten, tosin puutteellisesti ja virheitä tehden. Tullessaan vuonna 1888 Budapestin oopperan johtajaksi unkarilainen nationalismi oli voimissaan, ja Mahler velvoitettiin opiskelemaan myös unkaria. Hän ei kuitenkaan tosissaan ryhtynyt tähän tehtävään. Vain joissakin juhlatilaisuuksissa hän saattoi lausua pari ulkoa opettelemaansa unkarinkielistä fraasia. Englannin kielen kanssa hän joutui tekemisiin ensimmäistä kertaa vasta 32-vuotiaana vieraillessaan Lontoossa vuonna 1892.

Kun Mahler vuoden 1908 aloitti alussa New Yorkin Metropolitan -oopperan johtajana, hänen englanninkielen taitonsa oli edelleen heikko. Yhdysvalloissa hän pystyi tulemaan toimeen kuitenkin myös äidinkielellään. Useimmat merkittävät amerikkalaiset orkesterit olivat saksalaisten emigranttien perustamia ja niiden varsin monet muusikot olivat edelleen saksalaisia, joten saksan kieli ei harjoituksissa tuottanut ongelmia. New Yorkin filharmonikoissa saksa oli työkielenä aina 1930-luvulle saakka.

Mahlerin vokaalisia osuuksia sisältävissä teoksissa tärkein tekstilähde oli saksalaisten kansanrunojen kokoelma Des Knaben Wunderhorn (2., 3. ja 4. sinfonia, kaksi laulusarjaa). Hänen käyttämiään runoilijoita olivat Friedrich Rückert (Rückert-laulut ja Kindertotenlieder), Friedrich Gottlieb Klopstock (2. sinfonia), Friedrich Nietzsche (3. sinfonia) sekä Johann Wolfgang von Goethe (8. sinfonia). Das Lied von der Erden tekstinä ovat taas Hans Bethgen saksantamat vanhat kiinalaiset runot. Lisäksi 8. sinfoniassa esiintyy latinankielinen hymni Veni creator spiritus.

Mahler luki paljon. Romaanikirjailijoista hänen suuri idolinsa oli Fjodor Dostojevski. Hän luonnosteli sinfoniansa kesäisin pienessä sävellysmökissään. Siellä ainoina kirjoina olivat hänelle pyhimmät, eli Goethen ja Immanuel Kantin kootut teokset. Nuotteina pianon ääressä oli pelkästään Bachin sävellyksiä.

Saksalaisten säveltäjien tuotanto vallitsi Mahlerin johtamia sinfoniakonsertteja. Kärjessä oli Wagner: Mestarilaulajat-alkusoittoa hän johti kaikkiaan 39 kertaa, Tristan ja Isolden alkusoittoa ja Lemmenkuoloa 25 kertaa. Jaetulla kolmannella sijalla oli Siegfried-idylli (20 kertaa). Beethovenin sinfonioista hänen suosikkinsa olivat 5. (18) ja 6. sinfonia (16). Omista teoksistaan hän johti eniten 1. (16) ja 3. sinfoniaa (15). Muunmaalaisista säveltäjistä Mahlerin suosikki oli Berliozin Fantastinen sinfonia (12). Myös Straussin Till Eulenspiegeliä Mahler johti melko usein (11 kertaa). Tšaikovskin 6. ja Brahmsin 3. sinfoniaa hän johti kuudesti, Brucknerilta sai eniten esityksiä 4. sinfonia (4) ja Debussyltä Iberia (3).

Mahler oli niin kauttaaltaan saksalaisen kulttuurin kyllästämä, että hänen henkinen identiteettinsä oli ilman muuta juuri saksalais-itävaltalainen. Theodor Adorno piti Mahlerin musiikkia esimerkkinä universaalista musiikista, mutta sellaiseksi sitä ei koettu vielä teosten syntyaikoina. Kun Mahler johti Pariisissa keväällä 1910 2. sinfoniansa, yleisössä istuneet ranskalaiskollegat Debussy, Dukas ja Pierné poistuivat toisen osan aikana mielenosoituksellisesti salista. Heidän mielestään osa oli liian schubertmainen, liian wieniläinen, liian slaavilainen. Eli siis Pariisissa Mahlerin musiikki koettiin osin provinsiaaliseksi.

Vastaavasti Mahlerin arvio Helsingissä vuonna 1907 kuulemastaan Sibeliuksen musiikista oli tyly, vaikka hän pitikin Sibeliusta ihmisenä erittäin sympaattisena: ”Yhdessä kappaleessa oli aivan tavallista ’kitschiä´ maustettuna tietyillä ’pohjoismaisilla’ soitinnusmaneereilla kansalliseksi kastikkeeksi. ’Hyi helvettiä!’ Samanlaisia ovat muuten kaikkialla nämä herrat kansallisnerot. Venäjällä ja Ruotsissa on samanlaista – ja Italiassa oikein vilisee näitä porttoja ja heidän sutenöörejään. Niinpä Axel [Gallén] tekeekin aivan toisen vaikutuksen 12 ryyppyineen ennen keittoa ja jollineen, ja tuntee, että hänen terveydessään ja rodussaan on jotain aitoa.”

Galitsian, Ukrainan, Puolan ja Liettuan jiddischiä puhuvien ortodoksijuutalaisten maailma vanhollisine tapoineen oli Mahlerille täysin vieras. Häneltä ei tunneta myöskään yhtään ainoaa lausumaa, jossa hän puhuisi juutalaisuudesta uskontona. Mahler ei koskaan kieltänyt syntyperäänsä, mutta koki sen itselleen rasitteeksi. Hän olisi halunnut elää tavallisena itävaltalais-saksalaisena Saksassa tai Itävallassa ilman että muistutetaan jostain ’rodusta’ tai uskonnosta. Juutalaissyntyisellä, luterilaiseksi kääntyneellä Arnold Schönbergillä oli samanlainen asenne. Kun Schönberg oli keksinyt 12-säveljärjestelmän perusteet, hän totesi, että ”olen varmistanut saksalaiselle musiikille herruuden seuraavaksi sadaksi vuodeksi”. Vasta natsit pakottivat Schönbergin miettimään, mitä juutalaisuus hänelle voisi merkitä.

Mahlerin kohtalo muistuttaa niiden nykypäivän maahanmuuttajien kohtaloita, jotka haluaisivat elää tasavertaisina enemmistön joukossa, mutta tämä on tehty heille vaikeaksi heidän syntyperänsä takia. Mahlerin keinona tunnustuksen ja yleisen hyväksynnän saavuttamiseksi oli työskennellä kaksin verroin enemmän – hän vertasi tilannettaan ihmiseen jolla oli vain yksi käsi, jolloin on pakotettu ”tällä yhdellä kädellä suoriutumaan yhtä paljosta kuin terve ihminen kahdella kädellä”.

Laulusarja Das Lied von der Erde ilmentää hänen viimeisten vuosiensa kaipuuta, halua päästä vihdoin henkiseen rauhaan, panteistisen rakkauden syliin: ”Tässä maailmassa onni ei ollut minulle suopea. […] Etsin rauhaa yksinäiselle sydämelleni. […] Keväällä kaikkialla maailma kukoistaa ja viheriöi uudestaan! Kaikkialla ja ikuisesti sinertävät valoisina kaukaisuudet. Ikuisesti.”

Mahler kuoli Wienissä 18. toukokuuta 1911.

Kalevi Aho

  • Tuore Grammy-ehdokas Yuja Wang RSO:n solistina tammikuussa

    Kevätkaudella kuullaan myös Fagerlundin uusi sellokonsertto.

    Häikäisevän tekniikkansa, vahvojen tulkintojensa ja säihkyvän lavapersoonallisuutensa ansiosta suursuosikiksi noussut Yuja Wang esittää Schumannin pianokonserton RSO:n solistina 25.1. Kevätkaudella nähdään myös nuoremman kapellimestaripolven kärkinimiä Klaus Mäkelästä Nicholas Colloniin.

  • RSO:lle ja Hannu Linnulle kaksi Emma-ehdokkuutta

    Lutoslawski- ja Fagerlund-levyt ehdolla.

    RSO:n ja ylikapellimestari Hannu Linnun Witold Lutoslawskin sinfonioita sisältävä levy sekä Sebastian Fagerlundin teoksia sisältävä levy ovat molemmat ehdolla kotimaisen Emma-palkinnon saajaksi.

  • RSO kantaesittää Sebastian Hillin orkesteriteoksen 6.12.

    Kuluvalla kaudella RSO kantaesittää neljä kotimaista teosta.

    RSO kantaesittää kuluvalla kaudella neljä Yleisradion tilaamaa kotimaista teosta. Ensimmäisenä kuullaan Sebastian Hillin orkesteriteos Snap Music itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa 6.12. ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla. Konsertti nähdään suorana lähetyksenä Yle Teemalla ja Yle Areenassa.

  • Muutama aikalaismuisto Gustav Mahlerista

    Alfred Roller ja Otto Klemperer muistelevat Mahleria.

    Kuvataiteilija Alfred Roller ja kapellimestari Otto Klemperer muistelevat Gustav Mahleria Outi Paanasen artikkelissa.