Hyppää pääsisältöön

Kalle Kinnusen elokuvakolumni: Someaikana juuri se, mihin eniten haluat uskoa, on valhetta

Miten keinotekoista myydään aitona? Miksi tunteet ovat vahvempia kuin järki? Drib on näytelty dokumentti miehestä, joka palkattiin ottamaan turpiinsa energiajuomamainoksissa. Samalla se näyttää, miksi demokratia on kriisissä.

Kun alussa lukee TOSITARINA, voi olla varma, ettei kyseessä ole tositarina.

Drib kertoo, miten norjalainen performanssitaiteilija päätyi Kaliforniaan tehdäkseen mainosvideoita energiajuomayhtiölle. Tarkoitus oli luoda oikeilta tappeluilta ja pahoinpitelyiltä näyttäviä videoita, joita nuoriso katsoisi, ihailisi, kauhistelisi ja levittäisi sosiaalisessa mediassa.

Videoista ei missään tapauksessa pitäisi käydä ilmi, että ne ovat mainoksia. Tärkeintä on aitous.

Mikään Dribissä ei ole aitoa.

Mikään Dribissä ei ole aitoa. Jo alussa paljastuu, että se on kokonaan lavastettu ja näytelty. Amir Asgharnejad ei voisikaan kertoa energiajuomalafkasta, markkinointifirmasta tai niiden työntekijöistä oikeilla nimillä, koska hänen allekirjoittamansa sopimukset estävät sen.

Pohjana ovat kuitenkin ne todelliset tapahtumat, elokuva vakuuttaa. Katsoja ei silti voi tietää, ovatko nämä keskustelut, järjettömät kommentit, riidat ja tunnetilat olleet mitenkään totta. Iranilaistaustainen Asgharnejad on tehnyt koko näkyvän uransa jallituksilla, joten miksi koko dokumentti ei olisi yksi niistä?

”Rehellisesti sanoen kaikki on teeskentelyä”, Asgharnejad sanoo kerran itsekin. Lisäkierroksia tuo jo ennen puoliväliä tilanne, jossa hän ryhtyy riitelemään Dribin dokumentin ohjaajan kanssa siitä, onko eräs kohtauksista ollenkaan totuudellinen. En tiedä, mutta ainakin tuo riita on näytelty. Sitä katsoessa myös huomasin, että halusin uskoa Asgharnejadin tarinan olevan totta.

Niin tai näin, Dribin toki voi yrittää katsoa eräänlaisena nolojen ja outojen kohtaamisten tilannekomediana välittämättä siitä, mikä on feikkiä ja mikä feikimpää. Sellaisena se on hauska.

Varsinainen aihe on nimenomaan se, miten totuudesta on tullut suhteellista.

Totta ja varmaa on ainakin, että Drib ei oikeastaan kerro markkinoinnin maailmasta ja outouksista. Varsinainen aihe on nimenomaan se, miten totuudesta on tullut suhteellista.

Aito kiinnostaa. Aitoudella on arvonsa. Aidoksi on kuitenkin ihanaa myöntää mitä vain, mikä sopii omaan maailmankuvaan.

Kyse ei ole ainoastaan tuotteiden markkinoinnista, vaan myös politiikasta. Elämämme nyt maailmassa, jonka mahtavin valtiopäämies levittää jatkuvasti valheita, ei kärsi siitä että jää niistä alituiseen kiinni ja vieläpä kehtaa kutsua itselleen epäsuotuisia faktoja ”valeuutisiksi”.

Venäjän hallinnon mediakonserniin kuuluva In the Now -somekanava julkaisi taannoin englanninkielisen videon ”feministisestä” kampanjasta. Siinä nuori nainen lähestyy Pietarin metrossa miehiä, joiden jalat ovat liian levällään, ja kaataa näiden päälle valkaisuaineetta. Videolla toimintaa kommentoidaan ”aika äärimmäiseksi tavaksi kamppailla mieslevittämistä vastaan”. Mieslevittäminen eli manspreading on kriittinen termi miesten tavalle istua jalat levällään, minkä koetaan ilmaisevan itsevarmaa ja röyhkeääkin asennetta.

Lokakuun alussa kävi ilmi, että video on täysin lavastettu.

Kyse ei ole ainoastaan tuotteiden markkinoinnista, vaan myös politiikasta.

Se on osa Venäjän etenkin länsimaisessa sosiaalisessa mediassa käymää kulttuurisotaa, jossa luodaan ja lietsotaan vastakkainasetteluja ja halvennetaan liberaaleja arvoja. Pinnanalainen viesti kuuluu, että tällaiset käytännössä väkivaltaiset hyökkäykset satunnaisia metromatkustajia vastaan olisivat monien mielestä ihan okei.

Videossa valkaisuainehyökkäystä ei erikseen kritisoida: se jätetään katsojille, joita videon neutraali suhtautuminen raivostuttaa entisestään. Videon on tarkoitus levittää käsitystä, että feministit ovat hulluja ja vaarallisia. Ja kyllä video on levinnytkin – sillä on yli kuusi miljoonaa katsojaa.

Eräs kiinnostavimmista seikoista on, että tuossa videossa myös mainitaan, että monet ovat pitäneet koko juttua lavastuksena. Tämän asian mainitseminen ei vie videon tehoja niiltä, jotka siitä haluavat suivaantua. Ehkä käykin niin, että feikkaamisen mahdollisuuden mainitseminen tekee videosta entistäkin uskottavamman. Ajatus on tismalleen sama kuin suomalaispoltiikon toteamuksessa, että hänen levittämänsä valhe oli ehkä valhe, mutta se ei ole ongelma, koska ”näin nämä asiat koetaan”.

Miten auliisti tartumme juuri siihen, mihin haluamme uskoa.

Samaan tapaan kuin Drib, tuo venäläinen propagandavideo näyttää, miten auliisti tartumme juuri siihen, mihin haluamme uskoa.

Dribissä ilmeisimmän kritiikin kohteena on sellainen kyynisin markkinointibisnes, jossa jopa pahoinpitelyjen vetovoima valjastetaan tuotteen – vieläpä terveydelle mahdollisesti vaarallisten energiajuomien – myymiseen. Ei ainakaan ole sattumaa, että tarinan nihkein markkinointisäätäjä puhuu kollapsonomiasta ja akkselerationismista ja selittää filosofiaansa, jonka mukaan yhteiskunta on romahtamassa ja olemalla aivan mulkku voi edistää tätä kehitystä, koska romahdus johtaisi parempaan.

Vaikka Drib on niin selvästi ei-aito, kyllä tuota hahmoa seuratessa tunteet vähän kuohahtivat. Viihdyin Dribin parissa paremmin kuin haluaisin myöntää.

Kun mikään ei ole totta, ainoastaan omat tunteet ovat totta.

Tunteet myyvät. Itku on jotain, minkä voi uskoa aidoksi – samoin Dribin turpaanvedot. Siksi Vain elämää on niin suosittu ja siksi iltapäivälehtien lööpeissä kerrotaan, kuinka monta kertaa muusikot itkevät siinä per jakso. Siksi politiikassa etsitään yhä useammin vastakkainasetteluja, joissa vastapuoli saadaan näyttämään vihattavalta ja jopa pahalta tai ainakin äärimmäisen tyhmältä. Demokratian ihanteet perustuvat sille, että äänestäjät saavat tietoa ja tekevät ratkaisujaan sen perusteella. Välinpitämättömyys tosiasioita kohtaan tekee demokratiasta mahdotonta. Kun mikään ei ole totta, ainoastaan omat tunteet ovat totta.

Drib jättää hieman ahdistavan olon samalla tavalla kuin Sacha Baron Cohenin viimeisin sarja Who Is America. Ne paljastavat maailman, jossa kaikki on muokattavissa ja totuus on suhteellista.

Dribin ahdistavuutta lisää sen taitavien tekijöiden asenne.

Lopussa ei ole enää mitään väliä, onko Asgharnejadin tarina millään tavalla totta – ja tällainen hämmennys on koko ajan ollut kai tarkoituskin.

– Kalle Kinnunen

Katso Drib-elokuva tämän jutun alusta. Leffan ja teeman esittelyn taas voit tsiigata tuosta alta:

Totuudenjälkeisestä ajasta lisää Docventuresissa tiistaina 9.10. klo 21 alkaen Yle TV2 & Yle Areena. Illan dokumenttielokuvana nähdään Drib ja kapakkakeskustelussa mukana viestinnän johtamisen professori Vilma Luoma-Aho, toimittaja Olli Seuri ja bloggaaja Natalia Salmela. Keskustelu jatkuu keskiviikkona 10.10. Yle Puheessa klo 15.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Docventures