Hyppää pääsisältöön

” Miten helvetissä selvitän 25 käyntiä työvuoron aikana?”

Tahritut kasvot.
Tahritut kasvot. Kuva: Videoblocks kasvot

Lähihoitajana toimineen Emmin raju kuvaus hoitotyöstä, jossa kaikki yrittävät jaksamisensa äärirajoilla. Emmi on sydämellinen, ymmärtävä ja hyvä lähihoitaja, mutta työnteko on mahdotonta. Hänen mielestä koko työporukka on väsynyt liukuhihnamaisen hoitotyön vuoksi. Emmi jakoi tarinansa Facebookissa, missä postaus sai nopeasti 30.000 tykkäystä. Tarinaa on jaettu yli 9.000 kertaa.

Emmin tarina:

Multa kysytää tosi usein siitä, että miks en tee lähihoitajan töitä. Ja jotenki aina kun yritän sitä jolleki selittää, nii tulee vaa edellee tosi paha mieli, jotenki surullinen ja vihanen.

Ja koska usein ajatellaa, että en vaa tykänny siitä työstä, niin voin kertoa, että joskus lähihoitajana kotihoidossa oleminen oli ihan parasta!

Mutta. Jokainen voi ihan ite miettiä, miltä tuntuis tehä omaa työtä jatkuvasti huonosti, vaikka miten parhaansa yrittäis.

Ajattelin nyt läväyttää tähän kaiken sen, mitä tulee kotihoidosta mieleen.

Työvuoron alussa

Lähetää nyt vaikka siitä, että ku aamulla saapuu työpaikalle ja ottaa siitä oman asiakaslistan esille ja alkaa valmistelemaa lähtöä, ni tuleekin tieto, että joku työntekijä on pois.

No okei, koko homma menee siis uusiks. Ja koska eihän ketää saada kuitenkaa sijaiseks, nii hommat jaetaa sitte kaikkien kesken. Eli se lista, joka jo alunperin näytti melko kamalalta, näyttää nyt mahdottomalta.

Siinä sitte koitat miettiä, että kuka tarvii apua nyt eniten ja kenet voi jättää myöhemmäks. Ja ei muuta ku ajelemaa ympäri kyliä.

Yllättäviin käänteisiin ei ole aikaa

No ekalle mummolle äkkiä lääkkeet ja aamupalaa, koitat samalla kuunnella sen höpöttelyä, mut takaraivossa hakkaa vaan se, että lista on pitkä.

Mummoki toteaa, että “ei teillä koskaan oo aikaa, mietitte vaan aina sitä seuraavaa paikkaa”. Niinpä. Ois tosi kiva rupatella, mut ei voi mitään.

Seuraavassa paikassa pappa makaa lattialla. Noni, tässä voi mennäki hetki. No onneks ei oo sattunu mitää, mut jotenki hänet täytyy saada ylös.

Soitat työkavereita läpi, että ehtiskö joku auttamaa nostamisessa, ni vastaus on vaan, että ei, sun pitää nyt vaan yksin saada se, kun joku muukin kerran sai.

No ei kai siinä, pappa ylös, ja varmaan tosi ergonomisesti ja turvallisesti. Jos nyt kuitenki ois sattunu pahemmin ja pitäis soitella ambulanssia, se vartin käynti venähtäis aika lailla.

No samaa rataa jatketaa koko aamu. Juostaa vaa asiakkaalta asiakkaalle. Tehää pakolliset ja se mitä ehitää.

Kaikkia ei edes tunne kunnolla, ei tiedä tapoja ja tottumuksia, eikä osaa edes sanoa, onko asiakkaan vointi jotenki muuttunu.

Kerran olin yhen mummon 52. hoitaja.

Työtä puskemalla

Sit yrität sopia työkavereiden kanssa yhteisiä käyntejä johonki väleihi, kun tosiaan osa asiakkaista vaatii vähän enemmän resursseja.

Osa ihan vaan siks, että asiakas on arvaamaton tai aggressiivinen tai ympäristö epämääräinen. Jolleki käynnille saat kaveriks vartijan.

Päivä alkaa olla puolessa ja viimiset aamukäynnit odottaa, vaikka pitäis jo alotella päiväkierrosta. Kivahan se on saada aamupuuro ja lounas lähes samaa aikaa.

No kun aamusta on jotenki selvitty, pitää koukata toimiston kautta vaihtamassa avaimia yms. Siinä voiki sitte samalla käydä vaikka vessassa, jos on edes jossain kohtaa muistanu juoda.

Katotaa sitä ruokataukoa sitte myöhemmin, autossa taitaa olla joku patukka.

Huoli hoidettavista on suuri

Päivä jatkuu muistisairailla mummoilla, jotka ei varmaan edes tiedä, kuka tuli ja miksi. Osaat niiden hokemat jo ulkoa. Yrität saada yhen pesulle, mut se vaan huutaa ja hakkaa. Ei sitä voi pakottaa, vaikka viime kerrasta on pari viikkoa.

Yrität tehä niiden olon mukavaks, mut lähtiessäs mietit, että miten voit jättää tämmösen ihmisen yksin tänne? Kun päivän käynnit on kaikki saatu tehtyä, pitäis vielä kirjata kaikki se koneelle.

Sit katot sitä listaa ja mietit, että mitä ihmettä miä tein näissä kaikissa kahessakymmenessä paikassa. Vilkaset samalla seuraavaa iltavuoroa ja mietit, että miten helvetissä miä nää 25 iltakäyntiä selvitän.

No, koko päivä on nyt juostu, annettu lääkkeitä, otettu verikokeita, pesty, puettu, ruokittu, kuunneltu, kannustettu, höpötetty, naurettu, nielty kaikki ne huudot, jotka sait, ku olit myöhässä ja oltu onnellinen, kun joku sano edes jonku kivan sanan.

Työ kuormittaa äärirajoille

Sit jossain kohtaa sitä alkaa tekemää liukuhihnamaisesti. Sitä vaan puskee eteenpäin, tekee ja tekee, ei enää muista mitään, ei jaksa kuunnella, ei enää osaa olla ihminen ihmiselle.

Ja sitä samaa tekee kaikki. Koko työporukka on väsyny ja vihanen. Asiat unohtuu, ne jää hoitamatta, tieto ei kulje.

Kukaan ei arvosta sitä mitä teet. Koko ajan pitäis tehä enemmän ja asiakkaat on vaan huonokuntosempia. Ja sinä, joka siellä kentällä juokset, saat sen kaiken paskan niskaan, silloin ku joku on tyytymätön.

Oli se sitte asiakas tai omaiset. Vaikka oisit kuinka tehny parhaas.

Ku viimein pääset töistä kotiin, se ei oo helpotus. Itkettää se, miten paska hoitaja olit koko päivän ja sitä samaa on edessä huomenna. Kaikki se kiukku ja väsymys purkautuu kotona. Mies kerran totes, että “En oo ikinä nähny sinuu noin vihasena”.