Tuula Viitaniemi
Yle
Kumpi on pelottavampaa: se, että olet kahdestaan kummituksen kanssa teltassa – vai se, että olet teltassa, jonka ulkopuolella hiiviskelee leijonia? Kumpi on pelottavampaa: se, että Donald Trumpista tulisi koko maailman presidentti – vai se, että planeetan pomo olisit sinä itse?
Takomon Alien pohtii pelkoa. Matka pelon ytimeen alkaa avaruusaluksen ohjaamosta, jossa miehistö herätetään horroksesta tutkimaan outoa signaalia. Esitys on hurmaava halpis-camp-avaruusseikkailu yhdistettynä yllätykselliseen teatterileikkiin.
Jukka Ruotsalaisen ohjaama ja yhdessä työryhmän kanssa käsikirjoittama Alien kysyy, mitä ihminen pelkää. Mitä pelkäämme, vaikka ei tarvitsisi, ja mitä toisaalta emme pelkää, vaikka ehkä pitäisi?
Pelon symboliksi on valittu Alien-elokuvista tuttu monsteri. Lavastaja Sami Roikolalle kiitos erittäin uskottavasta hirviö-illuusiosta. Esitys lainaa haluamansa elokuvasta, ja tekee sen nautittavasti.
Alienin yksityiskohdista ei kannata kertoa kovin paljon etukäteen, esitys perustuu yllätyksiin ja menee liioista ennakkotiedoista herkästi pilalle, luulen.
Käsiohjelmassa Jukka Ruotsalainen kertoo, että katsoi Alien-elokuvan ensimmäisen kerran pikkupoikana. Ja pelkäsi mielettömästi. Elokuvasta tuli hänelle pakottavan kiinnostuksen kohde, jota hän katsoa toljotti uudestaan ja uudestaan.
Esitykseen on siirtynyt, hyvällä tavalla, muistumia siitä, millaista oli olla lapsi joka pelkää.
Itse olen koko elämäni rakastanut scifiä ja tieteiskertomuksia, lähtien Burroughsin Mars-kirjoista ja Asimovin Säätiö-sarjasta, aina uusimpiin Star Wars -elokuviin asti. Olen myös kova pelkäämään, kaikkea järjellistä ja järjetöntä, joten tämä esitys on kuin suunnattu kaltaiselleni! Takomon katsomossakin minua hetkittäin pelotti, ihan oikeasti.
Mielelläni katsoisin muuten lisää scifi-teatteria. Viimeksi näin seikkailugenreen kuuluvan esityksen, kun Q-teatteri toi näyttämölle Corto Maltesen vuonna 2011.
Esitykseen on siirtynyt muistumia siitä, millaista oli olla lapsi joka pelkää.
Näyttelijät liikkuvat irtonaisesti esityksen tasolta toiselle. Joanna Haartti ja Niina Hosiasluoma ovat Ash ja Ripley, aluksen päällystö. He kykenevät valloittavaan, henkäyksenkevyeen komiikkaan.
Alakerrosten duunareita näyttelevät Joonas Heikkinen ja Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Olli Riipinen. Heikkisellä on taito ilmaista maanista, hiipivää, yhtäkkiä esiin purskahtavaa kauhua. Riipinen sopii hyvin porukan juniorin rooliin. Hän on se, joka joutuu yksin kohtaamaan aluksen pimeän käytävän uumenissa odottavat hirvitykset. Hän on se, jonka näyttelijän ammattiin liittyville fobioille muut voivat naureskella.
Meta-tason pohdinnat teatterin olemuksesta pelkojen näyttämönä olisin tosin jättänyt vähemmälle. Esitys ei aivan luota katsojan oivalluskykyyn, vaan sortuu avaamaan ääneen teemojaan.
Mutta yhtä kaikki: olipa hauska ja ihanasti kamala ilta!
Sattumoisin Takomon Alien assosioituu mielessäni erääseen Hannu Mäkelän runoon. Siinä käsitellään ihmisen vimmaista yritystä paeta itseään milloin minnekin: luontoon, taiteeseen, matkoille, minne vain missä voi kuvitella hallitsevansa tilanteen, olevansa turvassa ja vapaa.
Runo loppuu havahtumiseen kesken karkumatkan – ja tästä aiheesta minulle puhuu myös Takomon Alien.
Jos ihmisen mielen uumenissa on synkkää ja karmivaa, jos ihminen on muukalainen itselleen ja siksi muillekin, karkuun ei noin vain mennä, sillä sitä karttavat haaskojen hurjat veljetkin/ pimeää sisintäsi, sinua.
Alienin monet tasot sulautuvat huumaavasti yhteen, kun roolihahmot antautuvat hirviön, omien mustien pelkojensa, syleilyyn.
Teatteri Takomo: Alien. Ohjaus ja Dramaturgia Jukka Ruotsalainen. Valo-, video- ja lavastussuunnittelu Sami Roikola. Rooleissa Joanna Haartti, Joonas Heikkinen, Niina Hosiasluoma ja Olli Riipinen. Ensi-ilta 21.9.2018.
