Hyppää pääsisältöön

Kalle Kinnusen elokuvakolumni: Neljä elementtiä yrittää olla maailman syvällisin elokuva, ja tietäähän sen, mitä siitä seuraa

Neljä elementtiä on dokumentti, jonka mukaan hyvän elämän ja henkistymisen eväät rakennetaan yksilöiden äärikokemuksista – ainakin jos ne on filmattu todella kauniisti. Kun elokuva on vielä kertovinaan ihmisen suhteesta luontoon, vaikutelma on päinvastainen kuin mitä tekijät taisivat ajatella.

Parodiaahan tämän täytyy olla, ajattelin. Jonkinlaista hyvinvointijargonin levotonta liioittelua.

Visiot neljästä elementistä ja ihmisen suhteesta niihin (paljastus: ihminen on niitä pienempi) voisivat olla satiiria new age -puoskarien semantiikasta, jossa korulauseet peittävät ajatuksen puutteen. Jorinan tarkempi miettiminen paljastaa heti sen tolkuttomuuden.

Mutta ei, dokumentti Neljä elementtiä ei ole parodiaa. Se tosiaan käyttää 70 minuuttia väitteeseen, että ”itsensä voi löytää ääriolosuhteista”, vaikka neljä sanaa riittäisi, ja vaikka jokainen meistä löytää sydämestään myös viisi sanaa ”itseään voi etsiä järkevämmistäkin paikoista”.

Dokkarissa lausutut sanat ovat kyllä näennäisesti kauniita. Sen luontokuvat ovat oikein kauniita. Musiikki on hienosti sovitettu ja tavoiteltua tunnelmaa tukeva osa kokonaisuutta.

Ei, dokumentti Neljä elementtiä ei ole parodiaa.

Silti tuo kokonaisuus on ainoastaan sumeaa tekosyvällistä pilvifilosofiaa.

Alussa ja lopussa on Dostojevski-sitaatit. ”Ihmiselämän salaisuus ei ole siinä, että vain elää, vaan siinä, mitä varten elää”, lopussa oikein muistutetaan. Olen aivan samaa mieltä! Eläin elää, ihminen ihmettelee.

Tämä dokumentti kuitenkin antaa ymmärtää, että etuoikeutettujen ihmisten eriskummalliset ääriharrastukset – joissa kyse näyttäisi olevan lähinnä adrenaliinista ja endorfiineista – olisivatkin keskeinen osa totuuden etsintää, elämänymmärryksen tavoittelua.

Elokuva esittelee neljä ihmistä, jotka työskentelevät tai harrastavat extreme-olosuhteissa. Heissä itsessään ei ole mitään naurettavaa, paitsi BASE-hyppääjässä (koska hänen ”harrastuksensa” on yhtä tervettä ja rationaalista kuin heroiinin piikittäminen likaisella neulalla). Jonkinlainen järjen häivähdys elokuvaan tulikin, kun BASE-hyppääjä vihjasi lopettaneensa lapsensa syntymän jälkeen, mutta sitten hyppääjä näytetään taas viipottamassa vuoren seinämän kupeella. Tervemenoa.

Keskeiset ajatukset eivät ole sinänsä ollenkaan mahdottomia.

Paisuttelevan musiikin, mahtailevien kuvien ja kertojanäänien yhdistelmä luo kaikista henkilöistä kuitenkin epäsuotuisan kuvan. Kun tarkemmin katsoo, dokumentti on kasassa vain tuputtaakseen vaikutelmaa, että kertojaihmisiä yhdistäisi joku halu selostaa pseudofilosofista liibalaabaa siitä, mistä ihmisen suhteessä öö luontoon ja kohtaloon ja vaikkapa tulipaloihin on niinkuin kyse.

Keskeiset ajatukset eivät ole sinänsä ollenkaan mahdottomia. Kieltämättä ihmisen pitäisi käyttää aikansa mahdollisimman hyvin! Ihminen on aikuisenakin kuin lapsi, joka kokeilee kaikenlaista ja jolle voi vain toivoa suojelusenkeliä. Ihminen kokee olevansa osa ympäristöä tehdessään jotain, jossa voi unohtaa egon.

Mutta tämä esitystapa: Neljä elementtiä ei ole elokuva luonnon ja ihmisen suhteesta, vaan ihmisen suhteesta omaan egoonsa, ja melkein aina kun siinä pyritään irti egosta, sanotaan jotain psyykkaavaa.

Jokainen lause on muka suuri viisaus. Syntyy vaikutelma, että hyväelämä-tuputtajien tapaan myös tämä dokumentti on luotu korvaamaan uskonnon asemaa ihmisten elämässä.

Tässä muutamia sitaatteja – ei edes omituisimpia:

”Mä elän mun kaupunkielämää, ja ne oikeasti tärkeät asiat unohtuu.”

”Uskon, että olen sovussa tulen kanssa.”

”Jos voisin päättää, missä kuolen, niin olisi kaunista kuolla rauhallisesti vuoren sisällä.”

”Minä uskon kohtaloon.”

Ideologia on kuin margariinimainoksesta.

Mikäli dokkariin ei suhtaudu kuten kannattaisi – superpristiininä kuva- ja äänidemona, joka ehdottomasti olisi omiaan 8K UHD-telkkarien ruuduille elektroniikka-alan liikkeissä – vaan alkaa miettiä lauseiden sisältöä, saattaa katsoja jopa huolestua.

”Jos kaikki on todella hyvin, mun ei tarvitse tehdä mitään. Ei edes hengittää. Se on tyhjä tila. Ainoa asia mikä jää olemaan, on minä”, toteaa vapaasukeltajakertoja, vaikka tuo kuulostaa pikemminkin astronautin viimeisiltä sekunneilta, kun hapenpuute muuttuukin miellyttäväksi harhaksi.

Absurdeinta on se, että lauseiden joukkoon kuuluu havaintoja, jotka eivät varsinaisesti tue kaunista henkistymisen asiaa.

”Jos elämässäsi taistelet ja kaadut, mutta pystyt nousemaan ylös, silloin elämäsi on elämisen arvoista”, kuullaan pelastusammattilaisen suusta.

Intohimot eivät ole samanarvoisia.

Nyt sain dokumentin kuulostamaan kiinnostavalta, joten pyydän anteeksi.

Neljä elementtiä on mahdottoman ikävystyttävä elokuva, joka tosiaan esittää olennaiset pointtinsa yhä uudelleen noin sata kertaa. Tässä ne tiiviisti:

  • Ihmisellä on vähemmän massaa kuin vuorella ja ihminen on kohtuullisen voimaton suhteessa tuleen.
  • Ihminen on pienempi kuin vuori, eikä se osaa lentääkään.
  • Ihminen voi kuitenkin tehdä siistin näköisiä juttuja, etenkin jos se on keskiluokkainen länsimainen tyyppi, joka nauttii adrenaliini- ja endorfiinikoukusta, ja paikalla on etevä kuvaaja.

Mikään elokuvassa ei vakuuttanut siitä, etteikö aivan yhtä egottomia ja voimakkaita kokemuksia voisi saavuttaa vaikkapa pelaamalla Counterstrikeä. Siitä vain ei saisi yhtä diippejä, mageita ja henkistäviä kuvia kuin yksinäisistä sukeltajista tai keskieurooppalaisten vuorten luolissa hiippailevista tyypeistä.

Intohimot eivät ole samanarvoisia. Toiset harrastukset nyt vaan ovat paremman näköisiä kuin toiset.

Toisin sanoen: jos ihan tavallinen järkevä ihminen heittäisi arkisempien kutomis- tai crossfit-harrastustensa lomassa moista läppää kuin dokkarin extremekertojat, häntä ei pidettäisi viisaana.

Vaikuttaisi enemmänkin siltä, että friikillä viiraa, viekää se pois.

– Kalle Kinnunen

Ihmistä ja luontoa puidaan Docventuresissa tiistaina 16.10. klo 21 alkaen Yle TV2 & Yle Areena. Illan dokkarin jälkeen Docventures Talk Show'ssa vieraina futuristi Perttu Pölönen, ennakointijohtaja Paula Laine ja löytöretkeilijä Patrick “Pata” Degerman. Keskustelu jatkuu keskiviikkona 17.10. Yle Puheella klo 15.

Keskustele

Uusimmat sisällöt - Docventures