Hyppää pääsisältöön

Dramaattiset vibratoaallonpituudet Fagerlund-levytyksen riesana

Sebastian Fagerlundin ooppera Höstsonaten nousi viime syksyn oopperatapaukseksi. Säveltäjänä jatkuvasti nouseva tähti, librettona Gunilla Hemmingin vapaa muokkaus Ingmar Bergmanin synkästä perhedraamaelokuvasta, solisteina kansainvälisiä ja kotimaisia tähtiä, kapellimestarina hyvä tunnehöystäjä John Storgårds - pakkohan sen oli toimia. Mutta mikä toimii lavalla ei aina toimi levyllä.

Fagerlund / Höstsonaten
Fagerlund / Höstsonaten Uudet levyt

Ensin hyvät uutiset. Fagerlundin musiikki kyllä toimii, myös levyllä. Hänen sävelkielensä on koko ajan muuttunut yleisöönmenevämmäksi, sointuisammaksi ja äänenväreiltään taiturillisemmaksi, ja samalla sopivammaksi oopperaan. Libretot ja oopperailmaisu yleensä ovat niin sekavia, että musiikilta vaaditaan selvyyttä ja pitkälinjaisuutta, ja ne Fagerlund osaa. Mutta samalla hän osaa luoda moniulotteisen, vihjailevan ja mielenkiintoisen äänitodellisuuden, joka lisää symbolistiseen librettoon syvyyttä - välillä helpottaa sen angstisuutta, välillä vihjaa pimeyteen siellä missä sanat ovat kevyitä, ja koko ajan pitää tapahtumat liikkeellä, joskus hyvinkin aggressiivisilla rytmeillä. Hyviin uutisiin kuuluu sekin, että Kansallisoopperan orkesteri, joka yleensä ei ole nykymusiikkispesialisti, yltää John Storgårdsin paimennuksessa soinnillisesti plastiseen ilmaisuun.

Fagerlundin Syyssonaatti-oopperan levytys paljastaa armotta, että nykymusiikkia ei koskaan ikinä milloinkaan saa laulaa laajalla vibratolla. Oopperalavalla se saattaa mennä läpi, kun korvakäytävää sahaava kiljunta ei ole ainoa aistiärsyke. Mutta levyllä, kun mikrofonit ovat lähellä ja kaikki informaatio kuulonvaraista, pöhöttynyt vibrato tappaa musiikin pois kitumasta.

Valtamerimaininkien lailla vellovaa vibratoa voi romanttisessa musiikissa vielä pitää dramaattisena tehokeinona, koska kuulija pystyy armeliaasti arvelemaan oikean säveltason tonaalisesta kontekstista. Mutta nykymusiikkilevytyksissä, jopa Fagerlundin sointuisassa sävelkielessä, kuulija tarvitsee kaiken mahdollisen avun löytääkseen taajuusviidakosta merkityksiä. Siksi Erika Sunnegårdhin jalosointinen sirkkeli ja Tommi Hakalan miehekäs mäkätys tekevät Syyssonaatista työlästä kuultavaa. Sunnegårdhin Eva ja Hakalan Viktor ovat siedettäviä vain keskialueen pianissimoissa. Kun säveltaso ja volyymi vähänkään nousevat, vibraton taajuus kasvaa sellaisiin mittoihin, että harmonia romahtaa, olipa se kuinka vakaa tahansa, ja auta armias, jos he laulavat yhtä aikaa.

Helena Juntusen kiiltävä, tiivis sopraano on mukavaa vaihtelua, vaikka saa esittääkseen hyytävimmät sisällöt, samoin Nicholas Söderlundin uskottava, kohtuullisesti hahmottuva basso. Sen sijaan Anne Sophie von Otterin patinoitunut mezzosopraano ei ilmaisuvoimastaan huolimatta riitä säveltasojen tarkkaan määrittelyyn.

Kansallisoopperan esitysten perusteella Fagerlundin oopperassa on aineksia nykyoopperaan liitettyjen ennakkoluulojen voittamiseen. Musiikki on hienoa, tarina hyytävän tehokas ja melodiat laulullisia, vaikka karaktääriltään kirkkaat hittiaariat puuttuvat. Levy sen sijaan vahvistaa sitä pahinta ennakkoluuloa - että nykyooppera on vain säveltasotonta kiljuntaa.

Ehkä syy on minussa. Vaikka kuuntelen musiikkia ammatikseni, en ole oppinut ymmärtämään dramaattisen oopperailmaisun perinnettä, sitä että vibrato on kaikin puolin laajempi asia ilmaisun kokonaisuudessa kuin arkisen tylsä säveltaso.

Sebastian Fagerlund: Höstsonaten. - Anne Sofie von Otter, mezzosopraano, Erika Sunnegårdh, sopraano, Tommi Hakala, baritoni, Helena Juntunen, sopraano, ja Nicholas Söderlund, basso, sekä Suomen kansallisoopperan kuoro ja orkesteri/John Storgårds. (BIS-2357)

Kuuntele Uudet levyt 23.10.2018, toimittajana Kare Eskola.

  • Gabriellin soolosellomusiikista uutta suuntaa myös Bachiin

    Levyarvostelu

    Kokenut italialainen barokkisellisti Mauro Valli on työstänyt Bachin soolosellosarjoja koko ikänsä, mutta hänen uuden kolmois-CD:nsä tuoreus ei perustu tulkinnalle vaan ohjelmistolle. Valli rinnastaa Domenico Gabriellin oikukkaat eteläeurooppalaiset ricercaret Bachin linjakkaisiin, saksalaisiin soolosellosarjoihin, ja tulos on monestakin syystä enemmän kuin osiensa summa.

  • Kati Raitisen sellossa syvyyttä ja sävyjä

    Levyarvostelu

    Sellisti Kati Raitista ei Suomessa tunneta kovin hyvin, koska hänellä on kiire olla Ruotsin paras sellisti. Raitinen soittaa Tukholman kuninkaallisen oopperan orkesterin soolosellistinä, kerää palkintoja ZilliacusPerssonRaitinen-triossa, levyttää, konsertoi ja heittäytyy välillä moderniin näyttämömusiikkiin. Raitisen uusi soololevy sisältää oudon valikoiman uutta sellomusiikkia, mutta hänen eleettömän koskettava, tummasävyinen soittonsa yhdistää kokonaisuuden vaikuttavaksi.

  • Meta4 löytää ECM-soinnin

    Levyarvostelu

    Johannes Brahmsin myöhäinen klarinettituotanto on pelkkää herkkyyttä ja melankoliaa ilman huippukohtia, ja sopii siksi levy-yhtiö ECM:n harmaasävyiseen katalogiin. Samaa voi sanoa kuulassointisesta klarinetisti Reto Bieristä, mutta kuinka joukkoon sopeutuu suomalainen Meta4-kvartetti, jonka tyylissä painottuu intensiteetti ja romantiikka?

  • Virva Garam ojentaa käyntikortin

    Levyarvostelu

    Garamin musiikkiperheeseen kuuluva Virva Garam opettaa pianonsoittoa Lauttasaaren musiikkiopistossa, kamarimusisoi aktiivisesti viulisti Mervi Myllyojan ja Trio La Ruen kanssa sekä pitää yllä soolouraa. Viimeisintä varten hän on tehnyt vanhan kunnon käyntikorttilevyn eli ulkoisesti pelkistetyn omakustanteen, jonka resitaalimaisen ohjelman ideana on esitellä pianistin yhteyttä teoksiin eikä teosten yhteyttä toisiinsa.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua