Hyppää pääsisältöön

Dramaattiset vibratoaallonpituudet Fagerlund-levytyksen riesana

Sebastian Fagerlundin ooppera Höstsonaten nousi viime syksyn oopperatapaukseksi. Säveltäjänä jatkuvasti nouseva tähti, librettona Gunilla Hemmingin vapaa muokkaus Ingmar Bergmanin synkästä perhedraamaelokuvasta, solisteina kansainvälisiä ja kotimaisia tähtiä, kapellimestarina hyvä tunnehöystäjä John Storgårds - pakkohan sen oli toimia. Mutta mikä toimii lavalla ei aina toimi levyllä.

Fagerlund / Höstsonaten
Fagerlund / Höstsonaten Uudet levyt

Ensin hyvät uutiset. Fagerlundin musiikki kyllä toimii, myös levyllä. Hänen sävelkielensä on koko ajan muuttunut yleisöönmenevämmäksi, sointuisammaksi ja äänenväreiltään taiturillisemmaksi, ja samalla sopivammaksi oopperaan. Libretot ja oopperailmaisu yleensä ovat niin sekavia, että musiikilta vaaditaan selvyyttä ja pitkälinjaisuutta, ja ne Fagerlund osaa. Mutta samalla hän osaa luoda moniulotteisen, vihjailevan ja mielenkiintoisen äänitodellisuuden, joka lisää symbolistiseen librettoon syvyyttä - välillä helpottaa sen angstisuutta, välillä vihjaa pimeyteen siellä missä sanat ovat kevyitä, ja koko ajan pitää tapahtumat liikkeellä, joskus hyvinkin aggressiivisilla rytmeillä. Hyviin uutisiin kuuluu sekin, että Kansallisoopperan orkesteri, joka yleensä ei ole nykymusiikkispesialisti, yltää John Storgårdsin paimennuksessa soinnillisesti plastiseen ilmaisuun.

Fagerlundin Syyssonaatti-oopperan levytys paljastaa armotta, että nykymusiikkia ei koskaan ikinä milloinkaan saa laulaa laajalla vibratolla. Oopperalavalla se saattaa mennä läpi, kun korvakäytävää sahaava kiljunta ei ole ainoa aistiärsyke. Mutta levyllä, kun mikrofonit ovat lähellä ja kaikki informaatio kuulonvaraista, pöhöttynyt vibrato tappaa musiikin pois kitumasta.

Valtamerimaininkien lailla vellovaa vibratoa voi romanttisessa musiikissa vielä pitää dramaattisena tehokeinona, koska kuulija pystyy armeliaasti arvelemaan oikean säveltason tonaalisesta kontekstista. Mutta nykymusiikkilevytyksissä, jopa Fagerlundin sointuisassa sävelkielessä, kuulija tarvitsee kaiken mahdollisen avun löytääkseen taajuusviidakosta merkityksiä. Siksi Erika Sunnegårdhin jalosointinen sirkkeli ja Tommi Hakalan miehekäs mäkätys tekevät Syyssonaatista työlästä kuultavaa. Sunnegårdhin Eva ja Hakalan Viktor ovat siedettäviä vain keskialueen pianissimoissa. Kun säveltaso ja volyymi vähänkään nousevat, vibraton taajuus kasvaa sellaisiin mittoihin, että harmonia romahtaa, olipa se kuinka vakaa tahansa, ja auta armias, jos he laulavat yhtä aikaa.

Helena Juntusen kiiltävä, tiivis sopraano on mukavaa vaihtelua, vaikka saa esittääkseen hyytävimmät sisällöt, samoin Nicholas Söderlundin uskottava, kohtuullisesti hahmottuva basso. Sen sijaan Anne Sophie von Otterin patinoitunut mezzosopraano ei ilmaisuvoimastaan huolimatta riitä säveltasojen tarkkaan määrittelyyn.

Kansallisoopperan esitysten perusteella Fagerlundin oopperassa on aineksia nykyoopperaan liitettyjen ennakkoluulojen voittamiseen. Musiikki on hienoa, tarina hyytävän tehokas ja melodiat laulullisia, vaikka karaktääriltään kirkkaat hittiaariat puuttuvat. Levy sen sijaan vahvistaa sitä pahinta ennakkoluuloa - että nykyooppera on vain säveltasotonta kiljuntaa.

Ehkä syy on minussa. Vaikka kuuntelen musiikkia ammatikseni, en ole oppinut ymmärtämään dramaattisen oopperailmaisun perinnettä, sitä että vibrato on kaikin puolin laajempi asia ilmaisun kokonaisuudessa kuin arkisen tylsä säveltaso.

Sebastian Fagerlund: Höstsonaten. - Anne Sofie von Otter, mezzosopraano, Erika Sunnegårdh, sopraano, Tommi Hakala, baritoni, Helena Juntunen, sopraano, ja Nicholas Söderlund, basso, sekä Suomen kansallisoopperan kuoro ja orkesteri/John Storgårds. (BIS-2357)

Kuuntele Uudet levyt 23.10.2018, toimittajana Kare Eskola.

  • Jaakko Mäntyjärvi ansaitsee täyteläisen sävellyslevynsä

    Levyarvostelu

    Suomen taidemusiikkielämä tuntuu pitävän Jaakko Mäntyjärveä huippukääntäjänä, joka sattuu harrastamaan kuorosävellystä, mutta maailmalla häntä pidetään huippusäveltäjänä, joka sattuu ymmärtämään sivistyskieliä. Mäntyjärven kuoromusiikin kansainvälinen menestys ei perustu vain hänen konsonoiviin ja kuorolle sopiviin harmonioihinsa, vaan kyse on taidosta orkesteroida teksti kuorolle. Siihen ainakin viittaa Cambridgen Trinity Collegen kuoron uusi Mäntyjärvi-levy.

  • Onko järkeä yhdistää C.P.E. Bach ja Beethoven?

    Levyarvostelu

    Akademie für Alte Musik Berlin kuuluu periodibarokin pioneereihin, mikä ei tarkoita että yhtye voisi unohtaa Ludwig van Beethovenin juhlavuoden. Juhlinta käy kiihkeänä ja joukosta on vaikea erottua, mutta berliiniläiset tarjoavat Beethovenin ensimmäisen ja toisen sinfonian rinnalla Carl Philipp Emanuel Bachin sinfonioita, ja se saa ainakin minun kulmakarvani kohoamaan.

  • Peter Liebersonin buddhalaista uusromantiikkaa

    Levyarvostelu

    Amerikkalainen säveltäjä Peter Lieberson kuoli vuosikymmen sitten, mutta hänen teoksensa ovat vähitellen alkaneet elää myös Euroopassa. Ondinen viiltävänkoskettavalla uutuuslevyllä sellisti Anssi Karttunen, bassobaritoni Gerald Finley sekä Hannu Linnun johtama Radion sinfoniaorkesteri tavoittavat Liebersonin uusromantiikan ylimaallisuuden tavalla, joka jättää pysyvän jäljen.

  • Kopatchinskaja reuhtoo Vivaldia nykyaikaan

    Levyarvostelu

    Viulisti Patricia Kopatchinskaja on itsevarmasti edennyt kohti yhä hurjempaa ja omaleimaisempaa tulkintatyyliä. Onneksi hän on osaa valita ohjelmistoa ja yhteistyökumppaneita, jotka eivät moisesta säikähdä. Sen todistaa Kopatchinskajan uutuuslevy "What's Next Vivaldi?", jolla Vivaldin viulukonsertot saumatta yhdistyvät italialaisten nykysäveltäjien mittatilausteoksiin, ja orkesterina mellastaa irtiottokykyinen Il Giardino Armonico.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua