Hyppää pääsisältöön

Q-teatterin Mount Everestissä kiivetään surun vuorelle – ahdistava trilleri vääntää aivot umpisolmuun

Minna Haapkylän näyttelemä Iina aikoo kiivetä Mount Everestille. Hän istuu lumessa ja tuijottaa kädessään olevaa veistä.
Minna Haapkylän näyttelemä Iina aikoo kiivetä Mount Everestille. Hän istuu lumessa ja tuijottaa kädessään olevaa veistä. Kuva: Pate Pesonius Q-teatteri,Mount Everest

Q-teatterin Mount Everest kertoo pariskunnasta, joka on tuhoutua keskenmenon aiheuttamaan suruun. Minna Haapkylä näyttelee vangitsevasti naista, joka ajautuu masennukseen ja pelottaviin harhoihin.

Mount Everest on piinaava psykologinen trilleri, joka aukeaa hankalasti, ankaran tulkinnan ja keskustelun jälkeen – jos aukeaa.

Kyllä, esitystä tekee mieli pohtia jälkeenpäin, ja pohtiminen on aina ihanaa. Mutta Mount Everestin katsominen on vaativa kokemus! Näytelmän tunneskaala liikkuu harmaasta kohti mustinta mustaa. Surusta kohti sekoamista.

Lavastuksessa ja puvustuksessa sama harmaus toistuu, muutamia rajuja väripilkkuja lukuun ottamatta. Punaiset kengät. Pinkki hame. Veri lattialla.

Kirkkaimmatkaan värit eivät tuo tarinaan valoa. Vasta aivan lopussa, olemattoman hetken verran, ilmassa tuntuu ohut aavistus toivosta.

Kirkkaimmatkaan värit eivät tuo tarinaan valoa.
Minna Haapkylän Iina ja Pyry Nikkilän Sampo halaavat toisiaan vakavina.
Minna Haapkylän ja Pyry Nikkilän Iina ja Sampo menettävät lapsen ja samalla itsensä. Minna Haapkylän Iina ja Pyry Nikkilän Sampo halaavat toisiaan vakavina. Kuva: Pate Pesonius Q-teatteri,Mount Everest

Antti Hietalan ohjaaman ja kirjoittaman näytelmän aiheena on suru, masennus, lamaantuminen. Ja toisaalta: auttaminen, toipuminen, kamppailu.

Tarina kertoo pariskunnasta, jota on kohdannut iso menetys, keskenmeno. Se romahduttaa kaikki odotukset ja unelmat: mikään ei ole kuin ennen. Samalla hajoaa myös käsitys itsestä ja toisesta ja ylipäänsä tulevaisuuden horisontista. Kuka sinä olet, kuka minä olen, kehen voi luottaa, mitä minä haluan, mitä en, kenen kanssa.

Aiheena on suru, masennus, lamaantuminen.

Mount Everest on Hietalan aiemmin Q-teatterille ohjaaman Kevyttä mielihyvää -näytelmän synkempi sukulainen. Sama kliininen estetiikka, sama keskiluokkaisen vauras ihminen keskiössä, sama mysteerin ja kauhun liitto. Sama eksymisen, vierauden tunne: kenen elämää minä elän?

Mutta eroakin on. Mount Everest ei ole lainkaan hauska, toisin kuin Kevyttä mielihyvää. Ainakaan minua ei katsomossa naurata.

Mies ja nainen tuijottavat toisiaan tyhjässä asunnossa. Rooleissa Pyry Nikkilä ja Minna Haapkylä.
Sampo on jo ostanut uuden asunnon, jossa uuden elämän piti vauvan kanssa alkaa. Iina ei halua muuttaa, hän lukittautuu ahdistukseensa. Mies ja nainen tuijottavat toisiaan tyhjässä asunnossa. Rooleissa Pyry Nikkilä ja Minna Haapkylä. Kuva: Pate Pesonius Q-teatteri,Mount Everest

Minna Haapkylän ja Pyry Nikkilän näyttelemä pariskunta, Iina ja Sampo, ei osaa käsitellä eikä jakaa suruaan, heidän välillään on vuortakin suurempi etäisyys.

Haapkylän herkillä kasvoilla elävät ahdistuksen kaikki sävyt.

Vähitellen Iina, vajoaa tuskasta liki psykoosiin saakka. Ehkä.

Sanon ehkä, koska en voi olla varma, mitä näyttämöllä tapahtuu ”oikeasti” ja mikä on vain ahdistuneen mielen luomaa harhaa. Näytelmän henkilöt ovat saman epätietoisuuden vallassa kuin minäkin. Hietala kieputtaa tarinaa taitavasti – ja vaikeasti, katsojaan isosti luottaen – yhä syvemmälle, yhä painajaismaisempiin sfääreihin vajoavan Iinan mieleen.

Minna Haapkylän näyttelemä Iina istuu yksin hämärän huoneen lattialla.
Minna Haapkylän näyttelemä Iina istuu yksin hämärän huoneen lattialla. Kuva: Pate Pesonius Q-teatteri,Mount Everest

Kaikki näyttämöllä oleva tuntuu salaperäisillä merkityksillä ladatulta. Näyttämön autiudessa alan etsiä johtolankoja vaikkapa väreistä: miksi naapurin naisella on vihreä hippipaita? Entä Iinan punaiset kengät ja naapurin psykopaatin punaiset hanskat, mitä ne symboloivat? Entäpä, yhtäkkiä, lämpimän oranssit verhot?

Iina ja Sampo seisovat rinnakkain, mutta he ovat kaukana toisistaan kuin kaksi vierekkäistä asuntoa, joiden ikkunoista he kurkkivat sisään, ymmärtämättä näkemäänsä. Verhot ovat kiinni, sielun silmät sulki.

Verhot ovat kiinni, sielun silmät sulki.

Nainen ei pääse ulos asunnosta, lamaannuksestaan. Mies yrittää saada hänet ulos, houkuttelemalla ja uhkaamalla, kieroilemalla, pelottelemalla.

Mukana häärää naapuritalon asukkaita, eriskummallisesti käyttäytyviä hahmoja. Hetkittäin naapureilla vaikuttaa olevan keskushenkilöiden mielen harhojen ulkopuolinen, oma elämä, mutta kenties he ovat vain mielen heijasteita, alitajunnan piinaavia voimia.

Lotta Kaihua, Paavo Kinnunen ja Pirjo Lonka näyttelevät outoja naapureita. Lolita-asuinen nainen istuu tuolilla, mies valaisee häntä spottivalolla.
Lotta Kaihua näyttelee naapurissa asuvaa Niinaa, kenties jonkinlaista Iinan kaksoisolentoa? Paavo Kinnusen Saltsi on oikeasti pelottava hahmo. Pirjo Longan Katri valvoo ja hoitaa Niinaa. Lotta Kaihua, Paavo Kinnunen ja Pirjo Lonka näyttelevät outoja naapureita. Lolita-asuinen nainen istuu tuolilla, mies valaisee häntä spottivalolla. Kuva: Pate Pesonius Q-teatteri,Mount Everest
Kukaan ei selviä yksin.

Mount Everest on se suru, se mahdoton kipu, jonka yli on päästävä, jotta elämä voisi jatkua.

Kukaan ei selviä yksin, tuntuu Q-teatterin esitys sanovan. On kuolettavan vaarallista edes yrittää.

Bussipysäkillä esityksen jälkeen puhun esityksestä ventovieraan katsojan kanssa. Koko kotimatkan puhun puhelimessa mukana olleen ystäväni kanssa. Seuraavana päivänä jatkamme aiheesta töissä, edelleen kiivaasti.

En edelleenkään ole varma, pidinkö esityksestä tai tajusinko sitä lopulta lainkaan. Mutta vahva se oli.

Q-teatteri: Mount Everest.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Hietala.
Lavastus, valo- ja videosuunnittelu: Jani-Matti Salo ja Mark Niskanen. Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava. Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine. Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen. Dramaturgi: Jani Volanen. Rooleissa: Minna Haapkylä, Lotta Kaihua, Paavo Kinnunen,
Pirjo Lonka ja Pyry Nikkilä. Kantaesitys 19.9.2018.

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri