Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Hullujenhautausmaa pääkuva

1900-luvun alun tehohoitoa mielisairaalassa – potilaat kylpyhoidoissa jopa vuosia

Mielisairaalan potilas kylpyammeessa.
Mielisairaalan potilas kylpyammeessa. Kuva: Yle / Tomi Paijo, Heidi Grönroos kylpyhoito

Veden rooli psykiatriassa muuttui täysin, kun kylmistä säikytyskylvyistä siirryttiin pitkiin ja rauhoittaviin lämminvesikylpyihin. Hoidon katsottiin sopivan etenkin levottomille, epäsosiaalisille ja epäsiisteille potilaille.

Vedellä on hoidettu mieltä, sielua ja kehoa varhaisista ajoista asti. Niin temppelit kuin parannuslaitoksetkin sijoitettiin lähellä vettä. Kylvyt ja kylpylät olivat olennainen osa antiikin kulttuuria.

Mielisairauksien hoidossa vesi oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa vähemmän miellyttävä elementti. Sairaat haluttiin säikäyttää oireistaan kylmillä yllätyskylvyillä. Kylmää vettä saatettiin myös suihkuttaa tai kaataa potilaan päälle. Niistä ei ymmärrettävästi pidetty, eivätkä tuloksetkaan olleet mainittavia.

Uuden ajan vesihoitojen isä otti mallia luonnosta

Haavoittuneet eläimet hakeutuvat veden ääreen parantamaan itsensä. Miksi se ei toimisi myös ihmisille? Näin ajatteli itävaltalainen pienviljelijä Vinzenz Priessniz 1800-luvun alkupuolella. Hän päätti hoiti onnettomuudessa murtuneita kylkiluitaan kylmällä vedellä; juomana ja kosteina kääreinä. Tulokset olivat hyviä, pian häneltä hakivat apua muutkin.

Priessniz perusti kotitilalleen hoitolaitoksen, jossa hän alkoi ottaa vastaa potilaita vailla lääkärinkoulutusta. Luonnonmukaisen hoidon suosio levisi, ja kylmävesihoitolaitoksia alkoi ilmestyä ympäri Eurooppaa. Juomien ja kääreiden lisäksi vedessä kylvettiin ja sillä valeltiin potilaita.

Suomeen ensimmäiset vesihoitopraktiikat saapuivat 1860-luvulla. Nykyisen Kansallisteatterin paikalla sijainneessa laitoksessa hoidettiin myös Aleksis Kiven mielenterveyttä.

Saksassa oli puolestaan havaittu, että pitkät, lämpimät kylvyt auttoivat rauhoittamaan psykiatrisia potilaita. Erilaisista vesihoidoista tulikin alan tärkein hoitokeino 1800-alkupuolelta 1930-luvulle saakka.

Pitkissä lepokylvyissä ruoka tuotiin ammeeseen

Alan oppaissa 1900-luvun alussa annettiin ohjeita ja varoituksia kylpyhoitojen toteutukseen.

Kylpyvesi ei saanut haalistua 34-36 lämpöasteesta. Potilas ei saanut juoda vettä. Hanat oli suljettava vedenlaskun jälkeen huolellisesti, ja hanojen avaimet oli pidettävä potilaiden ulottumattomissa. Hoitajan oli oltava koko ajan paikalla valvomassa potilaiden turvallisuutta.

Lyhyimmillään kylvyt kestivät puoli tuntia, ja niillä helpotettiin unentuloa. Joskus kylvyt olivat niin pitkiä, että ammeessa myös syötiin ja nukuttiin. Hoitoja saatettiin jatkaa päiviä, viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia lääkärin niin määrätessä. Rauhattomat kylpijät voitiin pitää paikoillaan ammeen päälle asetetulla verkolla.

Kylpyhoidon järjestyssäännöt

  1. Kylpy järjestetään, ennen kuin potilas astuu ammeeseen.
  2. Veden lämpö 34–36 C. Mitataan aina lämpömittarilla.
  3. Vesi vaihdetaan vähintään kolmasti päivässä, mutta heti, jos se on likaantunut.
  4. Kylmävesihana avataan ensin.
  5. Vesijohdon avainta ei anneta sairaalle.
  6. Vaihdattaessa vettä nostetaan sairas ammeesta.

Karin Neuman-Rahn: Sielullisesti sairas ihminen ja hänen hoitonsa (1927)

Kylpyhoito oli tärkein hoitomuoto myös suomalaisissa mielisairaaloissa 1910-luvulta alkaen. Esimerkiksi Lapinlahden sairaalassa oli 130 potilaspaikkaa kohti 20 kylpyammetta. Kylpyhoitojen suosio tarkoitti, että joskus samaan ammeeseen päätyi kaksikin potilasta.

Joskus hoitomuodoksi riitti kiedehoito, jossa potilas kapaloitiin liikkumattomaksi kosteaan kääreeseen ja sen päälle tuleviin kuiviin kerroksiin.

Kylpy- ja kiedehoidot eivät ole enää käytössä Suomessa.

Lähteinä käytetty mm.
Helena Hirvonen: Suomalaisen psykiatriatieteen juuria etsimässä: Psykiatria tieteenä ja käytäntönä 1800-luvulta vuoteen 1930 (2014)
Karin Neuman-Rahn: Sielullisesti sairas ihminen ja hänen hoitonsa (1924, uusintapainos 2003)
Richard Metcalfe: Life of Vincent Priessnitz, founder of hydropathy (1898)
Ilkka Raitasuo: Kylpy- ja kiedehoidot. Teoksessa Psykiatrian hoitomuodot 1900-luvulla. Toim. Eero Elomaa & Ilkka Taipale (1996)

Kommentit