Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Hullujenhautausmaa pääkuva

Lobotomia poisti ahdistusoireita, mutta aiheutti apatiaa – sivuvaikutuksena tylsä vitsikkyys

Potilas lobotomialeikkauksessa.
Potilas lobotomialeikkauksessa. Kuva: Yle / Tomi Paijo, Heidi Grönroos lobotomia

Lobotomiassa katkaistiin otsalohkojen yhteydet taaemmas aivoihin. Sen tarkoitus oli rauhoittaa potilaan voimakkaita tunnetiloja ja käytöshäiriöitä. Useissa tapauksissa lobotomia oli liiankin tehokas ratkaisu – potilas saattoi lamaantua pysyvästi.

Psykokirurgia otettiin vastaan uutena ihmehoitona, kun muun muassa sähkö- ja insuliinisokkihoito eivät olleetkaan täyttäneet kaikkia odotuksia. Sen avulla voitaisiin erottaa sairastuneiden aivojen ajatteleva ja tunteva osa toisistaan.

Lobotomialla on perustellusti synkkä kaiku psykiatrian historiassa. Sillä on kuitenkin ollut iso merkitys nykyaikaisen neurokirurgian kehityksessä.

Lobotomian keksijä inspiroitui simpanssikokeista ja sai Nobelin

Hoitomuodon mahdollisuudet keksittiin 1930-luvulla eläinten aivoille tehdyissä kokeissa. Erään tutkimuksen tulos oli se, että turhautuneiden simpanssien raivokas käytös laantui otsalohkojen poistamisen jälkeen.

Portugalilainen neurokirurgi Egas Moniz sai siitä vahvistusta omalle oletukselleen: psykoosipotilaiden ongelmat johtuivat jonkinlaisesta poikkeavuudesta otsalohkojen valkoisessa aineessa. Ratkaisu olisi tuhota vaurioitunut alue kirurgisesti.

Monizin ensimmäisissä kokeiluissa potilaan pään molemmille puolille porattiin reiät, joiden läpi kudosta tuhottiin alkoholilla. Seuraavaksi valkoista ainetta irrotettiin otsalohkoista metallisilmukkaa kiepauttamalla.

Tulokset olivat lupaavia: 20 potilaasta yli puolet näytti hyötyvän leikkauksesta selvästi tai jonkin verran. Kuolemantapauksia tai vakavia komplikaatioita ei tullut. Tiedollisiin toimintoihin, kuten muistiin ja älykkyysosamäärään, lobotomialla ei ollut juurikaan vaikutusta.

Moniz palkittin keksinnöstään Nobelilla vuonna 1949.

Kuuden minuutin jääpiikkimetodi

Leikkaustekniikoita alettiin kehittää eri suunnilla. Nopea ja tehokas oli transorbitaalinen menetelmä: potilaan aivoihin päästiin ilman kallonporausta, sillä jääpiikkimäinen väline naputeltiin sisään silmäkuopan sisäreunan kautta.

Toimenpiteeseen ei tarvittu neurokirurgia, vaan sen saattoi suorittaa mielisairaalan psykiatri. Nopeimmillaan tekniikan isä, yhdysvaltalainen lääkäri Walter Freeman, teki lobotomian kuudessa minuutissa.

Lobotomiahoidon vaiheet (transorbitaalinen tekniikka)

  1. Potilas nukutetaan kahdella peräkkäisellä sähkösokilla.
  2. Jääpiikkimäinen instrumentti naputetaan pienellä vasaralla kyynelpussin ja silmäkuopan sisäreunan kautta luun läpi aivoihin.
  3. Naskalin vartta käännellään niin, että valkea aine halkaistaan viuhkamaisesti molemmin puolin päätä.
  4. Toimenpide toistetaan toisella puolella.

Lobotomia jätti jälkeensä pysyvästi vaurioituneita potilaita

Leikkauksen jälkeiset päivät potilas oli aloitekyvytön ja omissa maailmoissaan. Siitä oli tarkoitus palata aktiiviseen tilaan, jossa taudin oireet olisivat kuitenkin poistuneet tai vähintään lieventyneet.

Monien kohdalla lobotomia toimi liiankin tehokkaasti. Ahdistus ja aggressiivisuus olivat kenties poissa, mutta samalla laimeni koko tunne-elämä.

Osalle potilaista kehittyi prefrontaalinen oireyhtymä, jonka piirteet vaihtelivat tylsästä vitsikkyydestä tuntikausien ilmeettömään istuskeluun. Myös toinen ääripää, raivonpuuskat ja väkivaltaisuus, olivat mahdollisia.

Jos leikkaus olikin vaikuttanut ihanteellisesti ja ilman vaurioita, oireet palasivat yleensä viiden vuoden sisällä. Lobotomiaan kuoli 1-3 % potilaista.

Psykokirurgiaa käytettiin viimeisenä oljenkortena

Lobotomia levisi nopeasti Länsi-Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa. Suomessa se otettiin ensimmäisenä käyttöön Kellokosken sairaalassa vuonna 1949.

Kohteiksi otettiin skitsofreniapotilaita, joihin insuliini- ja sähkösokkihoidot eivät olleet tepsineet. Vajaan kahdensadan potilaan leikkaustulosten raportista näkyy, että lähes puolet potilaista sai merkinnän "huonompi tai kuollut".

Innostus uuteen hoitomuotoon laantui nopeasti. Suurimpana syynä oli ensimmäisen psykoosilääkkeen, klooripromatsiinin, tulo markkinoille vuonna 1954. Silti leikkauksia tehtiin ainakin Töölön sairaalassa vielä 60-luvun lopulla.

Lähteinä käytetty mm.
Risto Vataja: Lobotomia. Teoksessa Psykiatrian hoitomuodot 1900-luvulla. Toim. Eero Elomaa & Ilkka Taipale (1996)
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito (1960)

Kommentit