Eristäminen on ollut psykiatrian varhaisimpia hoitokeinoja, joskin hoito on tarkoittanut pyrkimystä hallita oireita, ei sairautta. Karuimmillaan eristäminen tarkoitti elinikäistä koppituomiota mielen sairastumisesta.
Ihmisiä, jotka nyt määriteltäisiin sairaiksi, pidettiin vielä joitakin vuosisatoja sitten riivattuina, eläimellisyyden ilmentyminä ihmisessä tai jopa profetioina. Mielisairauden käsite ja psykiatria syntyivät vasta 1600-1700-luvuilla.
Se ei kuitenkaan luvannut helpompia oloja mielisairaille. Taudin karkoittamiseksi heitä muun muassa kahlittiin, pieksettiin ja upotettiin veteen.
Asenteiden inhimillistyminen kesti kauan. Pahamaineisessa Seilin hospitaalissa Turun saaristossa potilaita pidettiin vielä 1800-luvun alussa pienissä kopeissa, joita ei siivottu eikä tuuletettu. Suurin osa asukkaista oli puolialastomia, ja heitä makuutettiin oljettomilla lankuilla.
Pakkokeinoista pyrittiin eroon jo 1800-luvun lopulla, heikoin tuloksin
Vuosisadan lopulla heräteltiin ajatusta pakkokeinojen – kuten eristystä ja pakkopaitoja – välttämisestä tai niiden luopumisesta kokonaan.
Se oli kuitenkin vaikeaa, myös Suomessa. Suurimmalla osalla hoitajista ei ollut koulutusta, hoidettavat olivat vaikeasti sairaita ja lääkkeet odottivat vielä keksimistään.
Niinpä vuonna 1841 toimintansa aloittaneessa Lapinlahden sairaalassakin oli käytössä muun muassa pakkotuoleja ja jalkakahleita. Pieniä edistysaskeleita otettiin silti. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella eristäminen ei enää automaattisesti tarkoittanut, että sellissä vietettäisiin kokonainen vuorokausi.
Mielisairaalan karu arki saattoi silti voittaa kotiolot. Sairastuneita perheenjäseniä suljettiin eristyksiin, ja levottomimpia köytettiin ja kahlittiin. Siitä tulee myös nimitys "seinähullu" - mielisairas kahlittiin seinään, pahimmillaan kaulasta kiinnikytkettynä.
Modernit lääkkeet ja aatteet muuttivat mielisairaaloita
1950-luvun puolivälin aikoihin psykiatrinen hoito koki suuria muutoksia. Potilaiden ihmisoikeudet alkoivat saada vahvemmin jalansijaa, eikä sairastuminen välttämättä merkinnyt elinikäistä sulkemista vankilamaisiin olosuhteisiin.
Markkinoille ilmestyivät modernit psyykenlääkkeet, jotka mullistivat sairaaloiden arjen. Ensimmäisenä löytyi lääke psykoosin hoitoon. Se mahdollisti myös avohoidon kehittymisen.
Lääkkeiden rauhoittava vaikutus ja humaanimmat hoitoaatteet näkyivät eristämisen ja muiden pakkokeinojen vähenemisenä.
Ohjeistus eristämiseen vuodelta 1924
Eristämistä on vältettävä ja kaikkein äärimmäisessä hätätilassa yksinomaan lääkärin määräyksestä sitä saadaan käyttää.
Niinpä voi eristäminen olla perusteltavissa sokeasti raivoaviin ja kaikkea hävittäviin ja hyökkäileviin hysteerikkoihin nähden, jotka miltei heti kun eristyshuoneen ovi on suljettu rauhoittuvat.
Mutta useimmissa tapauksissa eristys pikemminkin vahingoittaa kuin hyödyttää ketään, sillä se on enemmän kuin kaikki muu omiansa kiihdyttämään sairaan huonoimpia vaistoja.
Karin Neuman-Rahn: Sielullisesti sairas ihminen ja hänen hoitonsa (1927)
Eristys herättää keskustelua, mutta on käytössä edelleen
Eristäminen tarkoittaa sitä, että potilas suljetaan yksin lukittuun tilaan, josta hän ei pääse omin avuin pois. Tila voi olla esimerkiksi kalustamaton erityishuone tai potilaan oma huone. Potilas voidaan myös sitoa vuoteeseen niin, että hänen liikkumisensa estyy.
Vaikka eristämisestä on aikojen saatossa pyritty eroon, se on kritiikistä huolimatta yhä käytössä. Tahdonvastaisen eristämisen sääntely ja valvonta ovat kuitenkin hyvin eri tasolla kuin ennen.
Nykyisen mielenterveyslain mukaan potilaan saa eristää vasten tahtoaan, jos hän käyttäytymisensä tai uhkauksensa perusteella todennäköisesti vahingoittaisi itseään tai muita. Perusteeksi käy myös muiden potilaiden hoidon vakava vaikeuttaminen, oman turvallisuuden vakava vaarantaminen tai todennäköisyys vahingoittaa omaisuutta merkittävästi. Eristäminen on mahdollista myös muista, erittäin painavista hoidollisista syistä.
Lähteinä käytetty mm.
Eila Sailas: Vapaus vai kahleet? Psykiatristen potilaiden eristämisen historiaa. Teoksessa Psykiatrian hoitomuodot 1900-luvulla. Toim. Eero Elomaa & Ilkka Taipale (1996)
Helena Hirvonen: Suomalaisen psykiatriatieteen juuria etsimässä: Psykiatria tieteenä ja käytäntönä 1800-luvulta vuoteen 1930 (2014)
Riittakerttu Kaltiala-Heino & Maritta Välimäki (toim.) Rajoitetaanko rajoittamista - eristys ja lepositeet psykiatrisessa hoidossa (1999)
