Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: Vanhuuden matkasaarnaajat muistuttavat, että vanhuus on ylpeyden aihe

Kirjailija, toimittaja ja professori Vappu Taipale Anne Flinkkilän vieraina.
Kirjailija, toimittaja Minna Lindgren ja professori Vappu Taipale Anne Flinkkilän vieraina. Kirjailija, toimittaja ja professori Vappu Taipale Anne Flinkkilän vieraina. Kuva: Harri Hinkka Minna Lindgren,Anne Flinkkilä (Yle),Vappu Taipale

Hyvään vanhuuteen kannattaa valmistautua jo nuorena. Tutkimusten mukaan pitkän iän salaisuus on itseironinen huumori ja uteliaisuus. Myytti kunnioittavasta suhtautumisesta vanhoihin on murentumassa, eivätkä vanhat eivät voi olettaa, että arvostus putoaa jostakin päälle.

Kirjailija, toimittaja Minna Lindgren ja professori Vappu Taipale Anne Flinkkilän vieraina.

– En varmaankaan ole vanha sielu siinä mielessä, että olisin kiertänyt universumia ja tullut elämä elämältä paremmaksi, mutta olen aina viihtynyt vanhojen ihmisten seurassa ja minulla on vanhan ihmisen harrastukset, kuten klassinen musiikki, maksalaatikko, raitiovaunut ja neliöiden virkkaaminen.

Näin sanoo kirjailija-toimittaja Minna Lindgren, joka tunnetaan erityisesti Ehtoolehto-kirjoistaan.

Niissä ysikymppiset palvelutalossa asuvat rouvat seikkailevat raitiovaunulla, kahvittelevat ja tarkkailevat ihmisiä ja maailmaa. Sellaista elämää Minnakin haluaisi elää, mutta 55-vuotiaana ei vielä ehdi.

Vanhuuden iloiset matkasaarnaajat

Minnasta on Ehtoolehto-kirjojen myötä tullut suosittu puhuja, iloisen ja omannäköisen vanhuuden matkasaarnaaja.

Hän rakastaa ysikymppisiä ja sanoo, että siitä iästä katsoen tämän päivän Suomi on suuri satiiri. Kun tulee riittävän vanhaksi, tämän päivän touhotus alkaa vaikuttaa koomiselta.

Minna kohtaa Flinkkilä & Tastula-ohjelmassa toisen vanhuuden matkasaarnaajan, professori Vappu Taipaleen, jolla on elämässään kolme isoa missiota: maailmanrauha, mielenterveys ja hyvä vanhuus.

Minna ja Vappu tuulettavat raikkaasti ja hilpeästi vanhuusmyyttejä, mutta hiljentyvät myös muistelemaan omia vanhempiaan ja sen lopullisen eli kuoleman kohtaamista.

Hyvinvoiva vanhus vai ongelmavanhus?

Tosiasiahan on, että suurin osa yli 75-vuotiaista suomalaisista pärjää hyvin ilman jokapäiväistä apua, hoitaa itsensä ja usein vielä lapsenlapsensakin.

Mistä sitten tulee se käsitys harmaasta, rahaa syövästä vanhusmassasta? Minna sanoo, että usein se on lääkärin käsitys.

Lääkärit näkevät pääasiassa sairaita vanhuksia ja pääsevät ääneen mediassa, koska ongelmavanhus on kiinnostavampi kuin hyvinvoiva vanhus. Vappu on pitkän linjan yhteiskunnallinen vaikuttaja, päivähoidon uranuurtaja, ja hän on tottunut toimimaan.

Hän perää siis myös vanhojen ihmisten omaa vastuuta. Pitää tulla rohkeasti esiin, kertoa eikä pienentää itseään siitä pelosta, että vanhaa ihmistä katsotaan nenänvartta pitkin.

Kunnioittava suhtautuminen vanhoihin katoamassa

Vappu kävi hiljattain pohjoiskorealaisessa vanhainkodissa ja sanoo, että siihenkin kotiin oli tuotu turvaan vanhuksia, joita oma perhe pahoinpiteli. Myytti kunnioittavasta suhtautumisesta vanhoihin ihmisiin on murentumassa eri puolilla maailmaa.

Minnan kirjoja on käännetty kymmenelle kielelle, ei siksi, että ne olisivat niin erinomaisia vaan siksi, että vanhuudesta huumorilla-tyyli kiinnostaa, Minna arvelee vaatimattomasti.

Hän sanoo tulleensa siihen tulokseen, että hyvinvointi lisää itsekkyyttä.

Me annamme mieluusti vanhuksemme hoidettavaksi, emme käy katsomassa ja syytämme sitten hoitajia välinpitämättömyydestä. Tuntuiko pisto sydämessä?

Palvelutalossa ei saa kuolla

Minna palaa muistoihinsa. Kymmenen vuotta sitten hänen 85-vuotias isänsä asui palvelutalossa ja halusi kuolla. Hänellä oli ankara hoitotahto, ei mitään hoitoa, ei edes antibioottia saisi antaa.

Minna törmäsi kummalliseen muuriin: palvelutalossa ei saanutkaan kuolla. Alkoi absurdi ralli, kuolemanralliksi kutsuttu vanhan ihmisen kuljettelu ympäri pääkaupunkiseutua.

Lopulta omaiset saivat isän sairaalaan, jossa hän huokasi: saako täällä nyt kuolla?

Minna sanoo, että loppujen lopuksi isä sai nukkua rauhassa pois, ja isän ja tyttären viimeiset päivät olivat kauniita. Isä oli ollut etäinen, asiallinen professori eikä Minna muista olleensa koskaan isän sylissä.

Viimeisinä päivinä kaikki kävi luontevasti: läheisyys, auttaminen, käden silittely.

Elämällä on kerroksensa

Vappu puolestaan haki äitinsä sairaalasta omaan kotiinsa. Omaishoitajuus kesti vain puoli vuotta, ja Vappu sanoo, että hänen oli siihen helpompi sopeutua kuin äidin.

Taipaleiden joulupöydässä oli koolla iso joukko lapsia ja lapsenlapsia. 5-vuotias tyttärenpoika katseli vanhaa mummoa ja totesi: nyt ei taida kuolema olla enää kaukana. Seuraavana yönä Vapun äiti nukkui pois, Vapun mielestä hän antoi itselleen luvan lähteä.

Minna ja Vappu muistuttavat myös siitä, että ihminen on ihminen viimeiseen hengenvetoon asti, ei pelkästään se seiskahuoneen pappa tai kasin sydänvaivainen mummeli.

– Elämällä on kerroksensa, on oltu tyttöjä, teinejä, nuoria äitejä, ministereitä, vaihdevuosissa kärvisteleviä naisia ja nyt mummona kaikki ne kerrokset ovat minussa, Vappu sanoo.

Minna sanoo, että ei pelkää kuolemaa ja vanhenemista hän odottaa. – Luopumisesta on vaikea sanoa, ehkä jos kuulo menisi eikä kuulisi musiikkia, mutta toisaalta Minna kuulee musiikkia myös päässään, että se siitä.

Voimanaisten voimalauseet

Vapun viisi keinoa hyvään vanhuuteen ovat: liiku, harrasta, opi uutta, anna, naura. Minna puolestaan muistuttaa, että tutkimusten mukaan pitkän iän salaisuus on itseironinen huumori ja uteliaisuus.

Minnan voimalause voisi olla Tove Janssonin Muumimamman sanoin: ” kaikki mikä on hauskaa on hyvää vatsalle!”