“Rakkaudessa ei ole mitään biologista”
Neljän huostaanotetun tytön tarina
Johanna ja Heidi otetaan huostaan muutaman päivän ikäisinä. Lindalla on syntyessään vakavia vaurioita äidin alkoholinkäytön seurauksena, ja hän viettää ensimmäiset kuukautensa sairaalassa. Teresa huostaanotetaan kiireisesti kahdeksan viikon ikäisenä. Neljällä tytöllä on kaikilla eri biologiset vanhemmat, mutta he ovat kasvaneet siskoina samassa sijaiskodissa Paraisilla.
Rose ja Reima olivat olleet naimisissa 24 vuotta, mutta olivat edelleen lapsettomia. - Se oli erittäin raskasta aikaa. Kello soimaan, yhdyntä, ei raskaana. Kokeilimme keinohedelmöitystä. Munasoluja oli, mutta ne eivät koskaan hedelmöittyneet. Loputtomasti kyyneliä ja perhejuhlia, jolloin mieluummin olin töissä ja itkin. Voimme todella huonosti, kertoo Rose.
Pari päätti, että he yrittävät saada sijaislapsia. Rose soitti eri kunnille ja keskusteli sosiaalityöntekijöiden kanssa. Sitten kaikki tapahtui nopeasti.
Tunne oli mahtava! Vihdoinkin minusta oli tullut isä
Eräänä perjantaina puhelin soi ja Rose ja Reima saivat tietää, että vastasyntynyt tyttö tarvitsee välittömästi kodin. Seuraavana maanantaina Rosa ja Reima hakivat Johannan synnytyslaitokselta.
- Tunne oli mahtava! Vihdoinkin minusta oli tullut isä, muistelee Reima. Rose oli yötöissä Turun sairaalassa ja minä olin kahdestaan Johannan kanssa ensimmäiset vuorokaudet. Rakastin häntä ensi hetkestä. Se, että Rose ei ollut tyttöä synnyttänyt, ei merkinnyt mitään. Rakkaus tuli samantien. Tämä pieni lapsi on meidän.
JOHANNA
Minulla on isä täällä Paraisilla, enkä tarvitse suhdetta johonkin toiseen isään.
Johanna tuli huostaanotetuksi ainoastaan kymmenen päivän ikäisenä.
- Minulle on aina ollut tärkeää, että ainoastaan kymmenen päivää elämässäni minulla ei ollut yhteyttä nykyisiiin vanhempiini, sanoo Johanna, ja ilo kuuluu selvästi hänen äänessään.
Johanna mainitsee rakkauden ja huumorin perheen keskeisinä pilareina. Kasvuun kuului paljon naurua, mutta myös itkua.
Reima Raitio muistaa, miten turhautunut hän oli tapaamisissa Johannan sosiaalityöntekijän ja biologisen äidin kanssa.
Suljin itseni vessaan, enkä halunnut mennä. Mutta sinne minut vain vietiin. Minua ei kuultu. Jäin ulkopuolelle, kun aikuiset keskustelivat minusta.
Tuntui niin väärältä, kun sosiaalityöntekijä kutsui itsepäisesti biologista äitiä “sinun oikeaksi äidiksi”, sanoo Reima. Miten pieni lapsi voisi ymmärtää että hänellä on kaksi äitiä?
Reima kertoo Johannan pelänneen, että hänet viedään pois. Hän näki hirveitä painajaisia ja sai psykosomaattisia oireita. Jokaisen tapaamisen jälkeen tyttö voi huonosti.
- Ok, minulla on biologinen äiti, mutta en tunne tarvetta tietää sen enempää, hän ei ole osa elämääni. Minulla ei ole hajuakaan kuka minun biologinen isäni on. Ei minun tarvitse tietää millainen hän on, koska minulla on isä täällä Paraisilla, enkä tarvitse suhdetta johonkin toiseen isään.
Muuten Raitiot kehuvat tyttöjen sosiaalityöntekijöitä. He ovat saanneet tarvitsemaansa apua ja tukea.
Rose kertoo, että kaikilla neljällä tytöillä on ollut raskaita kausia.
- Uskon, että tämä tapahtuu kaikille lapsille, jotka otetaan pois biologisilta vanhemmiltaan, sanoo Rose. Jotain merkittävää katkeaa. Lapset kuulevat äidin vatsassa ääniä. Synnyttyään äänet ovat erilaisia, vieraita. Tätä lapsi ei muista kasvaessaan, mutta se on kuitenkin siellä.
HEIDI
Vaikka olemme aina tienneet, että meidän biologiset äitimme eivät pysty huolehtimaan meistä, niin tunnemme silti syyllisyyttä
Heidi on kiitollinen siitä, että häntä ei ole pakotettu tapaamaan biologista äitiään, paitsi kerran, 9-vuotiaana. Sen jälkeen hänen biologinen äitinsä odotti, kunnes Heidi itse halusi ottaa yhteyttä. Nyt he tapaavat silloin tällöin. Isästä ei ole tietoa.
Heidi huostaanotettiin äidin psyykkisten ongelmien takia.
- Vaikka olemme aina tienneet, että meidän biologiset äitimme eivät pysty huolehtimaan meistä, niin tunnemme silti syyllisyyttä, tunnemme jollain tavalla itsemme huonommiksi. Äitihän on antanut meidät pois. Vaikka tiedän, että se ei ole minun syytäni, niin silti sitä ei tunne itseänsä yhtä arvokkaaksi kuin muut lapset, sanoo Heidi ja viittaa tutkimuksiin, jotka puoltavat tätä tunnetta sijais- ja adoptiolasten keskuudessa.
Heidin sijaissiskot kuvailevat kaikki Heidiä parhaaksi ystäväkseen. Heidi on se, joka on toiminut tukena, kun muilla siskoilla on ollut kriisejä ja he ovat voineet huonosti. Heidi ei puhu itsestään, vaan kuuntelee, vaikka hän itse voi huonosti.
Siskot voivat niin huonosti, että en halunnut vanhempieni huolestuvan myös minusta ja saavan lisää ongelmia.
- Nyt vanhempana olen kyllä yrittänyt puhua siitä, etten voi hyvin. Siskot ovat kokeneet traumaattisia asioita ja se on vaikuttanut minuunkin negatiivisesti. Olen miettinyt liikaa heidän ongelmiaan. Tänään kaikki voivat aika hyvin, mutta minä en ole päässyt irti siitä, että he ovat joskus voineet niin pahoin, että eivät halunneet elää. On hirveän vaikeata päästä siitä yli.
Heidi masentui jo 15-vuotiaana, mutta hän piti masennuksensa sisällään.
- Siskot voivat niin huonosti, että en halunnut vanhempieni huolestuvan myös minusta ja saavan lisää ongelmia.
Nyt Heidi on muuttanut Turusta takaisin Paraisille ollakseen lähempänä vanhempiaan ja siskojaan.
- Haluan tulla terveeksi, ja voin jo paremmin, sanoo Heidi.
LINDA
Olin lähellä kuolemaa synnytyksen jälkeen
25 vuotta sitten Rose ja Reima kävivät tyttöjensä kanssa ostoksilla Paraisten torilla. Siellä he sattumalta tapasivat tutun sosiaalityöntekijän, joka kertoi vakavasti sairaasta tytöstä, joka tarvitsisi sijaiskodin. “Me otamme hänet”, sanoi Rose heti. Näin Lindasta tuli perheenjäsen. Silloin Johanna oli 3-vuotias ja Heidi vuoden ikäinen.
Linda Raitiolla oli syntyessään alkoholimyrkytys, aivoverenvuoto ja fetaalinen alkoholisyndrooma FAS.
- Olin lähellä kuolemaa synnytyksen jälkeen, kertoo Linda. Pääsin kotiin vasta monta kuukautta myöhemmin.
Ala-asteella Linda huomasi olevansa erillainen. Silloin alkoi kiusaaminen, joka jatkui ammattikoulussa ja ensimmäisillä työpaikolla.
- Yläaste oli helvettiä. Tulin itkien kotiin, enkä halunnut käydä koulua.
Nykyään Linda työskentelee hoitajana Lilla Ro-kodissa ja viihtyy erinomaisesti.
- Yritän unohtaa, että minulla on ollut kova elämä ja menen eteenpäin.
Viisi vuotta sitten Linda alkoi etsiä biologista äitiään. Sosiaaliviranomaiset olivat kieltäneet kaiken yhteydenoton. Kun Linda yritti heidän kauttaan lähettää biologiselle äidilleen rippikuvansa, tuli vastaus, että biologinen äiti ei halua tavata häntä.
Lindalla oli tapana kurkkia salaa kaikkia naisia, jotka tulivat vastaan. Oliskohan tuo minun äitini?
Sitten hän sai poikaystävältään Janilta joululahjan. Hän sai tietää, kuka hänen biologinen äitinsä on. Jani oli löytänyt Lindan biologisen äidin Eurasta.
Kun Linda ja Jani ensimmäisen kerran lähtivät Euraan, he eivät uskaltaneet soittaa ovikelloa. He hiiviskelivät rivitalon ympärillä ja kurkistelivat ikkunoista sisään. He näkivät naisen, joka katseli luonto-ohjelmaa televisiosta. Linda kirjoitti lapun jossa luki: “Hei, minun nimeni on Linda Raitio ja olen sinun biologinen tyttäresi. Haluaisin tavata sinut. Soita minulle. Hyvää joulua!”
Emme puhuneet paljon, me vain itkimme.
Joulu meni. Meni Uusivuosi. Sitten yhtenä päivänä puhelin soi. Linda kertoo melkein saaneensa sydänkohtauksen. Nuoripari lähti Euraan, ja siitä tapaamisesta Linda ei muista juurikaan mitään.
- Emme puhuneet paljon, me vain itkimme.
Tapaamisia äidin ja tyttären välillä on kuvattu dokkarissa “Lindan kaipaus”. Janin mukaan Linda on nyt paljon rauhallisempi.
TERESA
Uskon, että biologisista vanhemmistaan saa väärän kuvan, jos lapsi pakotetaan tapaamaan heitä. Heistä alkaa kehitellä outoja, hirveitä ajatuksia.
Teresa on tytöistä se, jolla on ollut eniten yhteyttä biologisten vanhempiensa kanssa. Mutta Lindan tavoin hänkin on sitä mieltä, että lapsia ei saisi pakottaa tapaamaan vanhempiaan. Hän itkee, kun hän kertoo omista tapaamisistaan lapsuudessa. Muistot ovat raskaita.
- Se oli hirveätä kun “äitini” sanoi: “Olen äitisi, halitaanko?” Tuntui hassulta ja väärältä. Joskus tulin niin hysteeriseksi, että äiti Rosen piti perua tapaamiset. Siitä biologinen äitini raivostui, syytti Rosea ja väitti, että Rose keksi kaiken.
Teresa uskoo, että hänellä olisi paremmat suhteet biologiseen äitiinsä, jos häntä ei olisi lapsena pakotettu tapaamaan äitiään joka kuukausi.
- Kadotin turvallisuudentunteeni. Uskon, että biologisista vanhemmistaan saa väärän kuvan, jos lapsi pakotetaan tapaamaan heitä. Heistä alkaa kehitellä outoja, hirveitä ajatuksia. Heistä tulee hirviöitä.
Teresan biologinen isä on espanjalainen ja asuu Espanjassa. Lapsena Teresa ei halunnut tavata häntä. Hän pelkäsi. Mutta pikkuhiljaa hän tuli uteliaaksi. Nuorena hän sitten matkusti Espanjaan Rosen ja Heidin kanssa.
Tavatessaan isänsä ja hänen sukunsa, Teresa havaitsi uusia puolia itsessään. Hän tunsi ensimmäisen kerran elämässään, että hän muistutti jotakuta. Espanjalaisilla sukulaisilla oli samanväriset silmät ja hänen tädillään oli samanlainen nenä kun Teresalla.
- Se oli tosi kiva tapaaminen! He näyttivät minulle kuvia ja kertoivat: “Tässä olet 4-vuotiaana”. Ajatelkaa, jotkut sukulaiset olivat keränneet kuvia minusta kuva-albumiin! Isoäitini alkoi itkemään. He olivat kaikki niin ihania!
Matka Espanjaan ei jäännyt viimeiseksi tapaamiseksi sikäläisten sukulaisten kanssa. Yhteys espanjalaiseen sukuun on tehnyt Teresasta ylpeän omasta biologisesta taustastaan ja vaikka hän siskojensa tavoin valitsi adoption heti täytettyään 18 vuotta, niin hän on pitänyt oikean sukunimensä Narvaez Recio.
- Minulla on ikäänkuin kaksi persoonallisuutta. Olen ujo, sisäänpäin kääntynyt suomalainen, mutta hermostuessani minusta tulee täysin päinvastainen espanjalainen, sanoo Teresa. Uskon, että tieto siitä mistä tulen, vahvistaa minua ihmisenä.
ROSE JA REIMA
Tässä perheessä on paljon rakkautta
Isä Reima myöntää että hän oli hieman mustasukkainen, kun Teresa otti yhteyttä biologiseen isäänsä Pacoon ja alkoi kutsua häntä isäksi. Mutta se tunne meni nopeasti ohi. Jos olet sijaisisä ja -äiti, sinun elämääsi kuuluu laaja piiri ihmisiä, kuten biologisia vanhempia ja sosiaalityöntekijöitä.
- Ilman itsekehua voin sanoa, että olemme onnistuneet hyvin, toteaa Reima. Tytöt ovat onnellisia. He rakastavat meitä. Melkein kaikki soittavat meille päivittäin. Perheessämme on paljon rakkautta. Olen ylpeä siitä, että olen heidän isänsä. Rakastan heitä.
Rose ja Reima kertovat sijaisvanhempien suurimmasta pelosta, pelosta menettää sijaislapsensa. Riski on isompi varsinkin silloin, jos saa vanhemman lapsen, ja aivan erityisesti, jos lapsi on huostaanotettu vastoin biologisten vanhempien tahtoa.
Et ole huonompi mies, vaikka et saakaan lapsia normaalilla tavalla. Sinussa on ehkä enemmän miestä, jos otat sijaislapsen.
- Entä jos menettää lapsensa? Uskallanko rakastaa häntä? Se tunne on alituisesti takaraivoissa, sanoo Reima Raitio ja jatkaa:
- Heille, jotka harkitsevat ottavansa sijaislapsen, mutta epäröivät sitä, että voiko toisen lasta rakastaa, haluan sanoa: riippumatta lapsen taustasta, rakkaus tulee nopeasti. Rakkaudessa ei ole mitään biologista. Etkä ole huonompi mies, vaikka et saakaan lapsia normaalilla tavalla. Sinussa on ehkä enemmän miestä, jos otat sijaislapsen.
Artikkeli perustuu “Det finns inget biologiskt i kärleken” - berättelsen om fyra tvångsomhändertagna flickor som blev systrar, tekijänä Katrina Grönholm-Kulmala. Suomennos Staffan von Martens.
Teksti on päivitetty 8. marraskuuta 2018 toimituksellisista syistä.