Hyppää pääsisältöön

Henkisesti läski – Miksi mahani on määritellyt minua vuosikymmeniä, vaikka olen ollut valtaosan elämääni normaalipainoinen

Graafisia kuvioita kadulla vaatteet päällä.
Graafisia kuvioita kadulla vaatteet päällä. Kuva: Johanna Aulén kuviot

Olin lapsena pullukka. Pitkään se ei haitannut. Paras kaverini oli pitkä ja solakka, minä lyhyenläntä ja pyöreä. Menimme kaikkialle yhdessä ystäväni kanssa. Jos en jaksanut juosta tarpeeksi kovaa, hän veti minua perässään. Jos en päässyt kiipeämään yrityksestä huolimatta puuhun, hän puski minut ylös tai vähintäänkin alimmille oksille. Olin iloinen ja onnellinen lapsi.

Koulun alkaessa mikään ei muuttunut radikaalisti, vaikka paras ystäväni oli ylemmällä luokalla. Leikkikavereita riitti eikä heitä valittu ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Tämä muuttui myöhemmin, melkeinpä varkain. Ehkä neljännen tai viidennen luokan tietämillä tulin erittäin tietoiseksi pyöreydestäni, huudeltiinhan ilkeitä kommentteja tasaisin väliajoin ihan ääneen. Minä olin läski. Ja yhtäkkiä sillä olikin merkitystä.

Kun luokkatoverini alkoivat järjestää kotihippoja, en ollut kutsuttujen listalla. En ollut tarpeeksi suosittu. Suositut tytöt olivat hoikkia. Pari kertaa pääsin bileisiin mukaan säälistä, kun koko luokka oli kutsuttu. Kokemus ei ollut mieltä ylentävä, sillä kukaan pojista ei suostunut tanssimaan kanssani. Ei edes luokan lihava poika, jota joku tytöistä yritti patistaa puoliväkisin kavaljeerikseni yhden kappaleen ajaksi. Hän sai tanssia myös hoikkien tyttöjen kanssa, joten minun kanssani tanssiminen ei tullut kyseeseen. Se oli nöyryyttävää.

Yläasteelle siirryttäessä kiloni pysyivät. Sain kuitenkin paljon uusia kavereita, koska olin puhelias ja autoin läksyissä. Pärjäsin hyvin epävirallisessa luokan kivoin tyyppi -äänestyksessä, minua pidettiin mukavana.

Kun muilla tytöillä alkoi olla poikakaverikokeiluja, jäin niistä paitsi, olinhan lihava.

Kun muilla tytöillä alkoi olla poikakaverikokeiluja, jäin niistä paitsi, olinhan lihava. Persoonallisuudella ei ollut niin väliä, ulkoinen habitus oli tärkeintä. Minulla oli kuitenkin poikia kavereina, ja koin olevani melko arvostettu. Juttelimme paljon esimerkiksi musiikista, ja mielipiteitäni kuunneltiin. Kunnes jossain viattoman tuntuisessa väittelyssä kaverina pitämäni poika jäi alakynteen eikä keksinyt asiasta enää sanottavaa. Silloin hän heitti kehiin läskikommentin: “menehän siitä syömään lisää pullaa, pontso”. Kommentti aiheutti ympärillä istuvissa koulutovereissani valtavan naurunremakan. Tunsin häpeää ja ahdistusta, jota en kuitenkaan voinut näyttää ulospäin.

Ysiluokan loppupuolella aloin hoikistua. Juhliessamme koulun päättäjäisiä kaupungilla eräs koulun pojista tuli avautumaan pikkuhiprakassa: “Sari, nyt voit saada poikaystävän, kun olet laihempi. Me ollaan kyllä huomattu”. Kommentti oli ilmeisesti tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta koin sen loukkaavana. Persoonallisuudellani ei ollut edelleenkään merkitystä, mutta viimein saattaisin kelvata jollekulle, koska en enää ollut liian lihava. Mahduin paria tuumakokoa pienempiin farkkuihin, ja se vasta oli jotain.

Käytännössä vartaloni on ollut koko nuoruus- ja aikuisikäini sopusuhtainen. Välillä olen ollut hieman hoikempi, välillä vähän tuhdimpi, mutta aina normaalipainon raameissa. Siitä huolimatta sisälläni on asunut se lihava lapsi. Peiliin katsoessani olen nähnyt lähinnä virheitä: jenkkakahvat, röllömahan tai liian löysät käsivarret. Kun eräs mies yritti sanoa kohteliaisuutena, että minulla on ihanat pyöreät posket, tunsin olevani taas liian lihava.

Vääristynyt kehonkuva ei tarkoita välttämättä samaa kuin huono itsetunto. Olen kaikissa muissa asioissa ollut sinut itseni kanssa paitsi painon. En ole pitänyt itseäni erityisen lihavana, mutta aina olisin ollut mielestäni parempi, jos olisin kuitenkin vähintään sen viisi kiloa kevyempi. Ja kun olen muutamia kertoja aikuisiälläni syystä tai toisesta hoikistunut muutaman kilon, olen saanut läjäpäin ylistäviä kommentteja laihtumisestani, vaikka lähtötasokin on ollut kirkkaasti normaalipainon rajoissa. Myös yhteiskuntamme ja ihmiset ympärilläni siis pitävät minua parempana versiona itsestäni, kun olen mahdollisimman hoikka.

Tässä ajassa lihominen on lähes pahinta, mitä voi tapahtua. Se on osoitus itsekurin puutteesta ja heikkoudesta. Laihtuminen ja someen jaetut ennen-jälkeen-kuvat puolestaan keräävät enemmän tykkäyksiä ja onnitteluja kuin mikään muu saavutus. Vaikka ihminen olisi sisältä kuinka rikki, pääasia että hän on laiha ja hymyilee. Koska hoikkuus merkitsee mielikuvissamme automaattisesti terveyttä ja lihavuus on sairasta.

Graafisista kuvioista muodostunut sydän.
Graafisista kuvioista muodostunut sydän. Kuva: Johanna Aulén kuviot

Vasta viime vuosina vähäinen painonvaihtelu tai hieman pullea vatsa ei ole enää aiheuttanut ahdistusta. Maha ei enää määrittele minua. Siitä huolimatta, että unettomat yöt ovat vanhentaneet kasvojani ja ruuhkavuodet kerryttäneet vartalolleni muutaman lisäkilon, katson itseäni paljon lempeämmin ja hyväksyvämmin kuin aiemmin. Kun katson peiliin, olen tyytyväinen.

Tyttäreni eivät näe kotonaan neuroottista vanhempaa, joka ravaa puntarilla tai katsoo peiliin itseään inhoten.

Kenties muutokseen on vaikuttanut äitiys. Minulle on tärkeää, etteivät omat tyttäreni näe kotonaan neuroottista vanhempaa, joka ravaa puntarilla tai katsoo peiliin itseään inhoten. He eivät opi ainakaan minulta laihuuden ihannointia. Pelkään, että he törmäävät ilmiöön viimeistään kouluikäisinä niin kuin minäkin. Toivottavasti he kuitenkin uskovat aina, että ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat.

Onneksi kehopositiivisuusaate on nousussa. Kaikenlaiset kehot kelpaavat, ja kaikki ovat yhtä arvokkaita. Myönteinen sanoma on tärkeä, silti sekin saa kritiikkiä osakseen. Lihavuuden stigma ja laihuuden ihannointi asuu meissä syvällä. Erityisen tärkeänä pidän kasvurauha-kampanjaa. Yhdenkään lapsen ei kuulu saada elinikäisiä haavoja ilkeistä möläytyksistä.

Ehkä omat haavani ovat viimein arpeutuneet. Kun nuorin tyttäreni sanoo, että “äiti, olet ihanan pehmeä”, osaan ottaa kommentin aidosti kohteliaisuutena ja vastata kiitos. Ja nykyään pidän itsekin pyöreistä poskistani.

Keskustele