Hyppää pääsisältöön

Led Zeppelin, jumalten naulakone

Oli risu-ukko seinällä raameissaan
Oli risu-ukko seinällä raameissaan Oli risu-ukko seinällä raameissaan Ruins

Rock-etsivä pureutuu ohjelmassaan muun muassa Led Zeppeliiniin. Kalevi Pollari laittaa levylautaselle rockia eri aikakausilta. Rock-etsivä soi Radio Suomessa keskiviikkoisin klo 22.00.

Aika on 70-luvun alku ja tarkempi tapahtumahorisontti Teuvan sementtivalimo, jonka päädyssä oli paitsi malliin valettuja siltarumpuja kuivumassa lopulliseen ojaanlaittokovuuteensa, meitä kloppeja myös, ikäluokkaa 13-16 noin kolmesta kuuteen kölviä kulloisenakin kouluiltana tai viikonlopun päivänä ansaitsemassa omaa rahaa. Rahantekotapa oli marja- ja sienilaatikoitten kokoonnaulaaminen määrämittaisiksi sahatuista laudoista ja rimoista urakkapalkalla.

Jatkuva naulaaminen ja naputtaminen yhteen raamiin on aika tylsää hommaa, sen saatte arvata. Eikä silloin vielä ollut edes Wolde Valdemar Punnalan, Irwinin autokuskin, nostattamaa mystistä lupausta siitä että nakuttamiseen saattaisi sisältyä myös jotain liki heräävän seksuaalista sävyä. Sitä piti odottaa vielä pari vuotta. Enin kokemus, oli yksi luokkaa ylemmän asteen tyttö,joka tahallaan kävi pussaamassa koulubileissä, ja sen se peijakas teki äkkiarvaamatta meille kaikille. Ei vielä kyetty arvioimaan oliko kokemus tällaisenaan kaunis vai pelottava. Edes pakoon ei päässyt. Ei ehtinyt, eikä kehdannut juosta.

Mutta musiikkihan meidät pojat pelasti saarelleen. Siitä olivat siihen aikaan kiinnostuneita kaikki. Rokken roll oli kehittynyt taivaalliseksi jokatienvarren juurakkolajiksi, että sitä ei itseään kehittävä nuori mies millään voinut ohittaa, jos joskus aikoi vielä muutakin kiertää kuin tahkoa. Ei ollut mitään vaikeuksia sijoittaa pennosiaan ja markkojaan radionauhuriin ja C-kasetteihin. Osa niistä piti ostaa ihan valmiiksi äänitettyinä, koska rokin rämpytettä radiosta riittämiin ei silloin kuulunut.

Ostin osuuskaupan kasettitelineestä pitkällisten valintasessioiden jälkeen ainakin Eletric Warriorin ja Slayedin sekä Led Zeppelinin levyt I-IV. Zeppelin oli siihen aikaan ihan oma lukunsa. Hendrix oli jo kuollut, Joplin myös ja ihan kohta Morrisonkin. Rolling Stones tuntui jo vähän isompien poikien hommalta, mutta Zeppeliniin sisältyi aimo annos vaaraa samassa mittakaavassa kuin juoksennella omenavarkaissa taskulampun kanssa naapurien pihoilla.

Eräänä iltana paratiisiimme luikerteli käärme

Zeppelin oli mitä parhainta vasaramusiikkia. Otetaan vaikka Black Dog. Ensin vähän asetellaan puutavaraa paikoilleen” Hey, hey, mama, said the way you move”, sitten alkaa Bonzo takoa ”gonna make you sweat, gonna make you groove.” Jumalaista vasaraniskua naulan kantaan. Tuottavuutemme nousi ainakin neljän tikun verran. Tätä esiheviteollista onnelaa jatkui toista vuotta, mutta sitten eräänä iltana paratiisiimme luikerteli käärme. ”I don't know but I been told, a big-legged woman ain't got no soul”.

Isä ja poika Härkönen olivat ostaneet oudon koneen. Siitä kuului iskevä tussahdus ja naula meni kerrasta läpi puun. Naulapyssy on pelottava vehje eikä edes riitä ajatus että se naula liikkuu tuhatta ja sataa. Tuotannollisesti se oli viikossa urakkamme kuolema. Kuka kykenee kilpailemaan paljain käsin mekaanista iskuria vastaan? Ei kukaan,emmekä mekään.

Haades soikoon, Odin vieköön ja kaikki ne taivaalliset, merelliset ja maanalaiset jumalaoliot, jotka erityisesti Jimmy Page tuntui tietävän, ja jotka kovamaineinen manageri Peter Grant kuulemma valjasti pelotteeksi silloin kun neuvotteli yhtyeelleen parempia sopimuksia. Kyllä mekin olisimme nyt kaivanneet hänen apuaan. Jumalten vasara, The Hammer of Gods, nimilappu ripustettiin isoon mieheen sen jälkeen, kun levisi tieto siitä ettei Grant tarvittaessa arkaillut asettaa naulapyssyäkin ankarampaa suostutinta vastapuolen ohimolle.

Niin kuin Zeppelin olisi tarvinnut keppikerjäläistä tuhdimpaa tarjoilijaa tuohon aikaan. Se taivutti puoleensa kuin voittamaton viikinkiveneellinen sulaa lyijyä. Sitä emme aavistaneet, että Zen Zaman Zaatanallisen Zäkeen zitten löytävät tänäänkin vielä tuhannet teinit. Kaikkea tällaista varten on musiikkijulkisuuden kentille nyt luotu myös oma alaluokkansa, classic rock. Yök. Sama kuin maitotölkissa olisi käyttöohje.

Tiina on niin Zep
Tiina on niin Zep Tiina on niin Zep rock

Ai niin, nythän maitoakin on kaupassa melkein yhtä montaa lajia kuin hevissä makuja ja tölkissä on vielä korkkikin. Muista nyt pikku Lassi, että kaikki muu paitsi kolmeen kertaan puskuroitu industriaali voi aiheuttaa sinussa ymmärtämättömyysallergiaa ja pierettää. Onko tämä nyt varmasti labaratorio-oloissa sertifikoitua grindcorea? Death metal? Onko varma, ettei menehtyminen voi aiheuttaa kuolemaa? Eikö sillekin voisi löytyä vielä joku turvallisemmaksi luokitteleva kiertoilmaus?

Kiinnostus musiikkiin vaihtelee sukupolvien välillä ja tuntuu nykyisin nuupahtaneenkin, mutta sukupolvien sisällä on lisäksi aina niitä jotka aktiivisen aikakauden lapsinakin hurahtavat riffeihin ja renkutuksiin vieläkin enemmän kuin kukaan tuntemansa toinen. Voin pitää radiourani orastavana ensiliekkinä sitä, että soitin ne Zeppelin-kasetit sataan kertaan sementtivalimolla läpi, eikä yhdelläkään urakkatyöläisellä tuntunut ollut nokan koputtamista tarjonnasta. Päinvastoin.

Vaikka meidänkin piti aikoinaan vielä kasvaa vuosia tajutaksemme, että puolet Zep-kappaleista oli lainattu vanhoista blueseista, niin silloin tekovuonnaan 1970 esimerkiksi Immigrant song souti taivaanrannasta kohti sitä tahtia, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, että sieltä se Hammer of Gods nyt iskee. Valhalla ei tule halvalla. Länsirannalta saattaa alkaa uusi maailma, mutta ennen sitä saattaa merenkulkija pudota maailman reunalta, eikä Planttikaan tätä kappaletta enää vuosikymmeniin ole koittanut laulaa. Täydellistä ei pidä parantaa eikä yrittää kopioida. Varsinkaan alkuperäisen.

Kalevi Pollari, Vaarallisinta, mitä kirjoittaja on elämässään tehnyt, oli yritys kääntää Stairway to heaven 16-vuotiaana.
Sitä kappaletta en yhä milloinkaan enää koskaan kestä, kaikki muut kyllä.

Uusimmat sisällöt - Yle Radio Suomi