Hyppää pääsisältöön

Ake, 25




Ake, 25
Sekasin

Ake, 25

Perhessä oli aika paljon riitoja, eikä vanhemmat ei oikein koskaan tullu toimeen keskenään. Äiti luuli, että naimissa pitää olla. Lisäksi mun veljellä oli mielenterveysongelmia. Mulla oli kavereita, ja koulussa meni ihan hyvin, mutta sitten viidennelle me muutettiin isosta kaupungista maalle, äidin kotiseudulle. Äiti ei halunnut laittaa mummia vanhainkotiin, vaan halus hoitaa häntä. Mä en sopeutunut sinne lainkaan ja mua alettiin heti kiusaamaan. Sitä kesti koko yläasteen loppuun.

Tykkäsin koulusta, mutten tykännyt käydä siellä, kun siellä kiusattiin. Mä oon aika kiltti, enkä halunnut kapinoida.

Mä oisin halunnut pois siitä koulusta, mutta maalla ei oikein ollut vaihtoehtoja ja kaikki tuns toisensa, niin juorut ois jokatapauksessa levinneet. Jostain syystä mun mielestä ei saanut lintsata tai mitään. Tykkäsin koulusta, mutten tykännyt käydä siellä, kun siellä kiusattiin. Mä oon aika kiltti, enkä halunnut kapinoida. Sit mä vaan kävin tunnollisesti sen koulun. Kyllä mä välillä aattelin, että jos sitä lähtisi jonnekin muualle kouluun.

Kerroin koulussa kiusaamisesta. Siitä keskusteltiin luokassa ja sit opettaja pyysi kaikkia pyytämään anteeksi. Hetken asiat oli hyvin, mut sit kiusaaminen jatkui taas. Kotona kerroin kiusaamisesta. Oon oikeastaan aina kertonut äidille kaiken. Ne oli vain sillain, että älä välitä. Sit mä yritin olla välittämättä. En tiedä, olisiko se loppunut, jos olisi jämäkämmin yrittänyt sanoa takaisin. Mutta ei mulle sellaista oikein koskaan opetettu.

En osaa sanoa, että miten mä selvisin siitä hengissä. Enkä mä siitä ihan ehjänä selvinnytkään. Mulla tuli tosi kovat mielenterveysongelmat siinä kasiluokalla. Rupesin miettimään sellaista, että mä olisin psykopaatti tai että minussa on jotain vikaa, et ei se johdukaan niistä kiusaajista, vaan se on niin kuin, että mä oon joku narsisti tai jotain. En mä tiedä.

Mulla pyöri päässä koko ajan joku hirveä syyllisyys kaikesta. Kun yks pakkoajatus loppui, niin toinen tuli. Rupesin syyttään itseäni asioista, jotka ei todellakaan ollu mun vika. Mä myös vihasin isää ja aloin ajatella, että oon kuin isä. Tai pelkäsin sitä, että musta tulee isän kaltainen ja kaikkea tällaista.

Mulla on edelleen vaikeaa isän kanssa... -- Musta tuntui, että se piti yllä sitä vihan ilmapiiriä.

Mulla on edelleen vaikeaa isän kanssa, vaikka nyt oon saanut vähän etäisyyttä, kun ei enää asu kotona. Isä ei sitä oikein käsitä. Se ottaa yhteyttä edelleenkin. Se ei oikein koskaan ollut sellainen isä, mitä mä olisin halunnut. Aina oli kauhean vihainen ja ärtyisä. Sanoi monesti kaikkia loukkaavia asioita lapsenakin. Yhtäkkiä sanoi paskiaiseksi. Mulle ei ikinä tullut mieleenkään mennä sen syliin. Musta tuntui, että se piti yllä sitä vihan ilmapiiriä.

En osaa sanoa paheniko vanhempien riidat kotona. Ehkä se oli mun oma olo, mikä paheni. Kun tuli teini-ikään, niin oli tosi vaikeata kestää perheriitaa. Oli tosi kovia riitoja. Välillä veli jopa hakkas isän mustelmille. Isä ei koskaan ollut väkivaltainen, mutta monesti todella vihainen ja masentunut, vaik ei sitä koskaan itse myöntänyt.

Kun yläaste loppui, niin me muutettiin takaisin entiseen kotikaupunkiin. Äidillä ei ollu oikein töitä siellä maaseudulla ja sit mummikin oli niin huonossa kunnossa, että se vietiin vanhainkotiin. Mä menin lukioon, mutta ei se ollutkaan niin kivaa kuin olisi luullut. Että nyt kaikki on hyvin, kun mä oon siellä. Mulla oli jotenkin pää niin sekaisin. Oli aika vaikea luottaa kehenkään ja sosiaaliset tilanteet ahdisti.

Sit lukion ekalla jouduin osastolle. Mä luulin, että kerrankin olis saanut apua oireisiin, mut kyllä siitä tuli enemmänkin semmoiset traumat. Mulla oli lukiossa kolme osastojaksoa. Siellä kokeiltiin eri lääkityksiä ja niistä tuli tosi pahoja sivuoireita. Yhdestä lääkkeestä kieli jopa turpos ja toinen vaikutti niin, että kävelin kuin papparainen kädet täristen.

Mulla on vielä matka kesken, mutta meen parempaan suuntaan.

Useiden kokeilujen jälkeen saatiin joku lääkitys, jossa oli vähiten sivuoireita, mutten tiedä oliko siitä juurikaan hyötyä. Ainut mikä auttoi oli rauhoittavat, sillä ahdistuksen takiahan mä sinne menin, enkä ymmärrä miks ruvettiin määräämään jotain skitsofrenialääkkeitä. Varmaan siks, että siellä kysyttiin niin monta kertaa, että kuulenko ääniä? Sitten aloin jopa epäilemään itteäni, että kuulenko?

En mä sieltä osastolta oikein apua saanut. Kerran vapaaehtoiset oli kunnostamassa osaston sisäpihan. Ne aatteli tekevänsä hyvän työn, mutta mua nauratti, kun eihän siellä sisäpihalla saanut koskaan käydä. Se oli vähän semmoinen vankila.

Vähän sellaista se oli. Sain mä sen lukion suoritettua, mutten ollut kovin tyytyväinen niihin papereihin. Mulla oli just semmoinen tosi vaikea vaihe siinä kirjoitusten aikaan. Luulen, että se johtui siitä, kun olin lopettanut neuroleptit ja vaikeudet tuli vierotusoireista. En oikein pystynyt keskittymään ylioppilaskokeisiin edes koetilanteessa.

Siinä vaiheessa asuin isän kanssa. Mun vanhemmat eros joskus siinä lukion päättymisaikoihin, vähän ennen. Sanoin vielä äidille, että mä haluan, että ne eroaa, koska tästä ei tule mitään, kun ne riitelee koko ajan. Sit mä kuitenkin asuin isällä, kun isä asui siinä meidän entisessä kodissa ja siinä oli tilaa enemmän. Mä en jälkeenpäin oikein tiedä, miksi mä jäin sinne.

Usko siihen, että asiat muuttuu paremmaksi. Kyllä niitä hyviä aikoja tulee.

Oon yrittänyt käydä vaikka mitä kouluja, mutta aina ne jotenkin epäonnistui. Nyt mä oon alottanut opiskelut erityisammattioppilaitoksessa ja tuntuu, että opiskelu kerrankin sujuu, koska siellä on tukea enemmän.

Nykyään mä asun sellaisessa hoitoyksikössä. Siellä on tosi tukeva ilmapiiri, oon saanut vertaistukea ja muuta. Kyllä mä olen viihtynyt, koska muitakin ihmisiä on ympärillä. Sähköhoidot on auttaneet masennukseen. Mulla on vielä matka kesken, mutta meen parempaan suuntaan.

Nyt taistelen kovasti sen kanssa, että pääsen eroon noista oireista ja masennuksista. Haluaisin kyllä joskus päästä kokonaan eroon lääkkeistäkin. Mä luulen, että mulla ei ollut ees psykoosia, kun ekan kerran skitsofrenialääkkeitä määrättiin, vaan pelkästään pakkoajatuksia. Oon sitä mieltä, että sairastuin psykoosiin vain, koska lopetin neuroleptit ja sain vieroitusoireita.

Yksinäiselle nuorelle mä sanoisin sen, että älä jää yksin himaan makaamaan, vaan yritä löytää kavereita koulusta, Hyvä Kodista, Vamoksesta, tai nuorten työpajoilta. Koeta kestää, vaikka on vaikeeta. Usko siihen, että asiat muuttuu paremmaksi. Kyllä niitä hyviä aikoja tulee.

Sekasin: Nuoret selviytyjät

Artikkeli liittyy juttusarjaan Nuoret selviytyjät. Se on osa Ylen Sekasin-kampanjaa, jolla halutaan tukea nuorten hyvinvointia. Lisää aiheesta yle.fi/sekasin