Hyppää pääsisältöön

emppu




emppu
Sekasin

Emppu, 21

Mun lapsuus oli aika suojattua ala-asteella. Niin sanotuilta elämän realiteeteilta suojeltiin paljon. Rajoista pidettiin kiinni ja ajoissa mentiin nukkumaan.

Yläasteella alkoi nukkuminen ja kodissa makaaminen kiinnostamaan vähän enemmän. Mun kaksosveli lopetti koulun kasiluokalla. Siinä kohtaa alkoi vähän itelläkin mielenkiinto hävitä, mutta kävin koulun loppuun kuitenkin.

Me ollaan veljen kanssa oltu ihan leppoisia ja rauhallisia. Ei ryypätty, poltettu tai käytetty huumeita. Pelattiin ja luettiin netistä jotain juttuja. Sitten kun piti mennä kauppaan, niin oltiin molemmat ihan paskat housussa, että voi ei, kassa katsoo vähän oudosti, että mitäköhän se meinaa tolla? Tommosissa perustilanteissa rupesi itteään sättimään ja moittimaan.

Veli suoritti myöhemmin koulun loppuun, mutta oli jo melkein 18, ennen kuin oli peruskoulu käyty. Ite suoritin kouluni ajallaan ja menin sen jälkeen amikseen. Luokassa oli aika myrkyllinen ilmapiiri, joten jäin jo ekan kuukauden jälkeen pois. Siinä kohtaa mulla oli jo aika paljon vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa ja etenkin tämmöisissä uusissa tilanteissa. Olin pienenä aika ujo. Sitten kun on vielä suojattu, niin sitä välttää kohtaamisia ja niissä tilanteissa kehittymistä. Yhtäkkiä välttelystä tulee normi. Sen sijaan, että menee siihen tilanteeseen ja oppii, niin jättää menemättä. Jälkeenpäin sitten harmitti, että voi vitsi, kun en mennyt.

Olin noin neljä vuotta vaan hyvin pitkälti kotona. Viihdytin itseäni miten milloinkin. Välillä tuli olo, että voisi mennä jonnekin, mutta niistä tuli aina jänistettyä. Asiat muuttui, kun mä pääsin työkkärin kautta psykologille. Hän lähetti mut lääkäriin, joka sitten diagnosoi mulle ahdistushäiriön, mikä oli aika helpottavaa kuulla. Pitkään sitä oli vaan miettinyt, että mä oon vain laiska paska ja en jaksa vaan tehdä mitään.

Pitkään sitä oli vaan miettinyt, että mä oon vain laiska paska ja en jaksa vaan tehdä mitään.

Siinä kun on viettänyt neljä vuotta vaan himassa, niin aluksi ei halunnutkaan lähteä tästä mihinkään. Täällä kotona on paljon mukavampi kuin tuolla pahassa ulkomaailmassa. Siinä vaiheessa koin sellaisen harvemman hetken, että kaksoisten suhde oli vähän niin kuin häiriö tai haittaa tuovaa. Molemmat tavallaan ruokittiin toisiamme siinä, että ei tonne ulos kannata mennä, kun siellä on iso ja paha maailma.

Sit siihen himassa ja erakkona olemiseen aikalailla kyllästyi. Alkoi miettiä, että miten pääsisi parempaan.

Parikymppisenä sain sosiaalisten tilanteiden pelon takia C-paperit intistä. Olin katkaissut välit lähes kokonaan vanhoihin koulukavereihin ja muistaakseni just niinä päivinä sain myös kuulla, että vanhat kaverit on kirjoittanut ylioppilaaksi, on menossa seuraaviin opintoihin, on duunissa ja itse olen pelkillä peruskouluopinnoilla.

Se oli aika semmoinen herättävä kokemus. Että ajattelinko mä nyt vetää loppuelämän näin? Olin kans kyllästynyt olemaan vähän nihilistinen. Semmoinen, ettei haluu tuntee mitään.

Mä tavallaan syytin kaikesta itteäni. Totta kai välillä oli muille silleen, että haista sinä vittu, mut sit jälkeenpäin ajatteli, että enhän minäkään kovin kummoinen ole. Käänsin tavallaan kaiken itseäni vastaan. Menin sitten nettiterapiaan, jossa oli hitaasti kasvava kynnys erilaisiin tilanteisiin, jotka piti ite määritellä.

Siitä nettiterapiasta oli erittäin iso apu, koska siinä myös käytiin läpi niin sanotusti se ahdistusmallin noidankehä. Miten se toimii ja mitä mun pää ajattelee. Sitten pystyi opetteleen, että miten sen katkaisee. Se on jännä miten paljon pää oikeastaan suorastaan kusettaa itseään. Jos sä vaan koko ajan haukut ja dissaat itseäsi, etkä onnistu katkaisemaan sellasia ajatuksia, niin sitten on vaikeaa. Mä onnistuin ajatusmallien rikkomisessa, mutta jatkoin silti vain kotona olemista.

Kolmen työkkärivuoden jälkeen alkoi tulla vähän painostusta, että jotain pitäis nyt tehdä. Onneksi ne oli aika ymmärtäväisiä ja totesivat, että Vamos olisi ehkä se paras vaihtoehto. Se oli aika iso askel. Se oli oikeasti aluksi niin hirveää! Tai se eka päivä ja oikeastaan koko kesä ennen kuin tänne tuli, niin oli oikein paskat housussa.

Sitten kerrankin päätin kohdata pelkoni. Se on yksi parhaita päätöksiä, mitä olen elämässä tehnyt. Helpotuksen tunne ekan päivän jälkeen oli aivan huikea. Oikein kivi vierähti pois tosta pään päältä. Aivan huikea fiilis. Ja kyllä tässä on eteenpäin menty.

Sitten kerrankin päätin kohdata pelkoni. Se on yksi parhaita päätöksiä, mitä olen elämässä tehnyt.

Tärkeintä oli ehdottomasti se, että pyysi apua. Mulle on vieläkin vähän vaikeeta pyytää apua. Yläasteella tuli käytyä kuraattoreilla, rehtorin ja luokanvalvojan kaa tuli monetkin keskustelut käytyä, että tarviinko mä apua. Mä vaan olin aina, että ei, kyllä mä pärjään, kyllä mä pärjään. En sitten loppujen lopuksi hirveän hyvin pärjännytkään yksin, vähemmän yllättäen. Vanhemmatkin sanoi aina, että jos sä olet valmis puhumaan tai tarttet apua, niin sitten vaan sanot. Mutta kun ei ikinä sanonut.

Mä oon vähän kissamainen, että jos mua ruvetaan liian ronskisti käsittelemään, niin sitten en todellakaan sit puhu. Eli sanotaanko näin, että se oli aika lailla kiinni omasta päästä. Sitten tavallaan nieli sen ylpeytensä ja myönsi, että kyllähän mä tartten apua.

Olen mä nyt vähän jo antanut itselleni sitä puhumattomuutta anteeksi, koska et sä teininä ajattele kärsiväsi ahdistusoireista. Sitä vaan luulee olevansa normaali teini, niin kuin kaikki muutkin.

On aika vaikea auttaa tyyppiä, joka ei tajua tarvitsevansa apua. Tärkeintä on tuntea itse se teini, minkälainen persoona se on? Ja jotkuthan tarttee oikeasti sen reality checkin, oikein niinku suoraan iskun kasvoille. Jotkut asiat pitää tajuta ite ja jotkut pitää sanoa ääneen, koska ei ne teinit muuten hiffaa.

Mun mielestä lapselle pitää avata se, ettei tämä elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ei nyt tartte viedä lasta jonnekin narkkareiden keskelle, mut vähän siihen suuntaan. Tarjota esimerkiksi aktiviteetteja, kodin huolenpitoa ja tällaista. Itse olisin ehdottomasti tarvinnut niitä, semmoista vastuullisuutta.

Pitää kuitenkin olla sellainen asenne, että näistä selvitään. Ei se teinille ole helppoa, kun silloin ollaan tosi tunteellisia

Nykyään joudun itse tekemään ruokani, muuten ei ruokaa tuu pöytään. Mä en ole ite ikinä ollut kiusattu tai kiusaaja. Kaikkien pitäisi hyväksyä erilaisuutta. Sehän on se suurin ongelma, kun ollaan nuoria ja joku tulee violetissa letissä, niin jengi ihmettelee, että mikäs lesbo toi on. Nyt vähän vanhempana sitä on vähän armollisempi itelleen, eikä oo enää niin hirveää tarvetta olla kuin muut. Mun mielestä etenkin teininä olla hirveän tärkeää olla oma itsensä.

Vaikka teini-ikä on just sitä, kun mennään tosi kovaa, niin se vaatii oikeasti itsetutkiskelua. Milloin sun tarvii pyytää apua ja milloin sä selviät ite? Mitkä on ne sun rajat? Mun mielestä on tärkeää olla oma itsensä ja hyväksyä se, että me ollaan kaikki vaan ihmisiä. Meissä on virheitä. Ei me pystytä kaikkeen. Jotkut on eri mieltä, eikä kaikista ihmisistä voi pitää. Kaikkia ihmisiä ei voi rakastaa, mutta itteään pitää rakastaa.

Totta kai niitä vastoinkäymisiä tulee. Pitää kuitenkin olla sellainen asenne, että näistä selvitään. Ei se teinille ole helppoa, kun silloin ollaan tosi tunteellisia. Jos se sun ihastus deittailee jotain toista, niin se on tietty maailmanloppu. Mut ei teinien tunteita voi vähätelläkään. Teini on ihminen ja se on hänen tunteensa, vaikka se olisikin eronnut vaan viikon yhdessäolon jälkeen hänen suhteestaan. Ihan samalla tavalla se tukea tarvitsee.

Siitä mä olen erittäin tyytyväinen, että nykyään nuoret tunnistaa helpommin just masennusoireet ja tämmöiset. Muutenkin tuntuu siltä, että nuoret niin kuin auttaa enemmän toisiaan, on läsnä, kuuntelee muitten ongelmia.

Myös aikuisten pitäisi välillä kans katsoa peiliin. Nuorten tunteet voi olla ihan yhtä monimutkaisia ja syvällisiä kuin aikuisillakin. Ei ne välttämättä osaa sanottaa niitä, mut se tunne vaan on siellä. Mun mielestä olennaisinta on just se, että sen sijaan, että katotaan alas, niin ollaan samalla tasolla. Ainahan nuorilla on vähän niin kuin tarve kapinoida.

Myös aikuisten pitäisi välillä kans katsoa peiliin. Nuorten tunteet voi olla ihan yhtä monimutkaisia ja syvällisiä kuin aikuisillakin. Ei ne välttämättä osaa sanottaa niitä, mut se tunne vaan on siellä.

Täytyy pyrkiä luomaan semmoinen fiilis, että tarve pistää vastaan katoaa ja nuori voi puhua ihan rehellisesti siitä miltä tuntuu. Kaikkien pitää itkeä. Mua harmittaa se, etten yläasteiässä itkenyt muistaakseni kertaakaan. Jälkeenpäin on tajunnut, että se oli huono asia. Miten helvetissä mä olen siinäkin onnistunut? Just se, että tukahduttaa tunteita just sinä aikana, kun niitten pitäisi kehittyä. Se ei ole hyvä resepti aikuisuudelle.

Sekasin: Nuoret selviytyjät

Artikkeli liittyy juttusarjaan Nuoret selviytyjät. Se on osa Ylen Sekasin-kampanjaa, jolla halutaan tukea nuorten hyvinvointia. Lisää aiheesta yle.fi/sekasin