Hyppää pääsisältöön

Jose, 21




Jose, 21
Sekasin

Jose, 21

Mun lapsuus oli varmaan ulkopuolisten silmin aika hieno, täydellinen. Mut nyt kun mietin, niin olin monista erinäisistä syistä tosi onneton. Oon elänyt perheessä, missä ei ole tavallaan koskaan ollut sitä vanhempien keskinäistä rakkautta. Ne on vaan ollu tyyliin viha–rakkaus-kaverit, jotka päätti hankkia kaksi muksua.

Sen takiakin mulla oli vähän onneton lapsuus. Ne erosi vihdoin, kun mä täytin 18. Onneksi se on ohi.

Itkin varmaan 80 prossaa lapsuudestani itseni uneen joka yö. Jos vanhemmat tuli oven taakse, niin sanoin, että mulla on vaan flunssa, niiskutan sen takia. Joskus 15-vuotiaana kysyin äidiltä, et oletko sä huomannut, että mä itken joka ilta? Äiti oli ihan murtuneena, ettei se tiennyt. Jossain vaiheessa sanoin, että vaikka mä huudan sulle mene pois, et tajua mistään ja oot tyhmä, niin kyllä sillä on oikeus tulla mun huoneeseen.

Olisin oikeasti toivonut, vaikka me oltais oltu kuinka vihaisia, että se olis tullut väkisin halaamaan ja sanonut, ettei aio päästää irti. Se olis ollut ehkä paras tunne ikinä, vaikka samalla se varmaan olis tuntunut vähän kauhealtakin.

Se oli vähän rankkaa, kun ei tiennyt, kenelle puhua.

Jossain vaiheessa väsyin jokapäiväiseen taisteluun siitä, että kuka mä nyt oon? Kun etsii itseään, niin leimataan tietynlaiseksi. Mua kiusattiin yläasteella ja lukiossa – tuntui että molemmat koulut vihas mua. Se oli vähän rankkaa, kun ei tiennyt, kenelle puhua. Jengi tarttui etupäässä mun ulkonäköön. Enkä mä ikinä ymmärtänyt, mikä siinä on?

Oon aina ollut sellainen, että jos muut pitää farkkuja, niin mä pidän lökäreitä. En mä ole koskaan mitenkään epäsiistiltä näyttänyt, mutta jotenkin siitä on tullut aina sanomista. Tein muka aina jotain liikaa tai liian vähän.

Kaikki toi kuulostaa nyt ihan naurettavalta, mutta silloin yläasteella se oli iso juttu. Yritin ajatella, ettei kyse oo kiusaamisesta. Koska silloin sanottiin, että sä oot heikko, jos sua kiusataan. Eikä mua voi kiusata, koska mä en oo heikko. Sitten tajusin, että se ongelma on kiusaajissa. Niillä itsellään on jotain sen verran pielessä, että ne kokee mieltään parantavaksi kiusata.

Harvemmin nuorilta kysytään, että miten menee. Kotona ei puhuttu siitä, että mikä meni mönkään, ellei sit haluttu haukkua. Äiti aina kysyi, että oliko kiva koulupäivä. Mutta se ei kysynyt, entä mikä meni mönkään? Koska eihän aina voi olla kivaa. Toi on paljon tärkeämpi kysymys kuin mitä lapset ajattelee.

Opettaja vois vaikka välitunnilla tai tyhjässä luokassa sanoa, et tuu tänne ja kysyä mitä kuuluu. Siinä tulisi niin paljon parempi fiilis, että joku välittää. Yhtä yläasteen luokanvalvojaa tuntui kiinnostavan miten mulla menee. Se oli musta tosi kiva.

Viiltelyn aloitin 13-vuotiaana. Vanhemmat huomasivat sen vasta kolme vuotta myöhemmin. Silloin ne kysyi, että miksi sä uit rannekorut kädessä. En mä niitä arpia hirveästi ole peitellyt. Varmasti joku terveydenhoitaja tai koulussa liikkatunnilla on nähnyt ne. Mutta ketään ei kiinnostanut, ei ketään. Sit mä ajattelin, että no ihan sama. Jos joku olisi puuttunut, niin mulla olisi varmaan vähän siistimmät raajat, eikä olisi tikkien jälkiä missään.

Kukaan ei kysynyt, että miksi mulla on darra koulupäivänä

Mä toivon, että terkkarit oikeasti kattoisi, että se lapsi on fyysisesti kunnossa. Painosta ollaan kiinnostuneita, mutta arpiin tai johonkin mustelmiin ei kiinnitetä huomiota. Nuorta pitäis lähestyä silleen, että mä nyt lopetan tai saan sut lopettamaan tän asian. Että haluaisitko kertoa mulle jotain luottamuksellisesti? Musta tuntuu, ettei noin tehdä.

En tiedä, onko se sitten resurssien puute vai mikä, mutta tulee vähän sellainen olo, että ketään ei vaan kiinnosta. Mulla on lähipiirissä ollut ja on ystäviä, keillä on ollut hankala lapsuus eikä niistäkään kukaan oikein tiennyt. Ne vois olla paljon paremmassa paikassa tällä hetkellä, jos joku olisi huomannut tai puuttunut asiaan.

Oon aina ollut kympin oppilas. Se ei ehkä olisi mun luonteessa, mutta meillä ei hyväksytty kotona kymppi miinusta. Mä en halunnut lukioon, mutta mulle ei annettu vaihtoehtoja, perhe pakotti mut sinne. Suoritin sen täydellä paineella läpi. Muut oli pänttäämässä koeviikolla ja meitsi hillui baareissa ja tulin välillä sairaalan kautta himaan ja näin. Sain silti helvetin hyvät paperit, ei siinä mitään. Mut siksi tässä vietetäänkin nyt kolmatta välivuotta, kun tää vaan lähti käsistä.

Ehkä olis auttanut jos olisi huomattu se, että koko lukio vihaa. Kukaan ei kysynyt, että miksi mulla on darra koulupäivänä. Kävin rehtorilla huutamassa kirosanoja päin naamaa ja hän vaan istui siinä tuolissaan. Mä sanoin, että tää koulu on vitun paska, mä haluan pois täältä, siirrä mut toiseen kouluun. ”Ei, tässä on nyt abivuosi, en mä kyllä lähde sua siirtämään.” Mä olin silloin 17, enkä itse voinut lähteä.

Mä sain burnoutin. Kukaan ei kysynyt, miksi mä laihduin kymmenen kiloa ja miksi mun tukka tippui.

Mä sain burnoutin. Kukaan ei kysynyt, miksi mä laihduin kymmenen kiloa ja miksi mun tukka tippui. Mulle tuli masennus, bulimia, persoonallisuushäiriö, päihdeongelma, ihan kaikki. Olin jo täyttänyt 18, joten vanhemmat oli ihan voimattomia mun kanssa.

Sit äiti pakotti aloittamaan psykiatriassa, jos mä haluan asua hänen kanssaan. Siellä huomattiin, ettei ruokapuoli ole enää ongelma, vaan nyt on vinksallaan jotain muutakin. Aloin käydä psykiatrisella polilla. Hoito tökki monesti, tädit vaihtui koko ajan, lääkäri vaihtui, kaikki vaihtui.

Kerran yks lääkäri kysyi multa, että anteeks mikä sun nimi on ja mitä diagnooseja sulla on? Sanoin, että jos te haluatte mut ulos eikä mun terveys kiinnosta yhtään, niin mä lähden kyllä, sanokaa vaan. Ne lupasi, et kyllä kiinnostaa ja katotaan paremmin näitä juttuja. Pääsin terapiaryhmään, missä käyn nyt viikoittain. Nyt tuntuu sillein, et vau. Ekan kerran jälkeen ne jopa muisti mun nimen. Tästä tää lähtee.

Toivon myös, että olisin tajunnut, että kuraattorilla käynti on normaalia.

Mä haluaisin sanoa 14-vuotiaalle itselleni, että yritä oikeasti saada sun vanhemmat tajuamaan, ettet ole miniäiti tai mini-isä, sä olet sinä. Ne yritti saada mut tekemään sitä, mitä ne ei tehny nuorena. Mä toivon, että mä olisin uskaltanut sanoa sen vuosia aiemmin jo silloin. Toivon myös, että olisin tajunnut, että kuraattorilla käynti on normaalia. Kukaan ei uskaltanut käydä siellä, kun muut lapset juoruili. ”Sä olet hullu, jos sä menet kuraattorille. Ai kato, kuka sieltä taas tulee. Se on se, kenen iskä oli vankilassa.”

Joku itse asiassa taisi kysyä, että tarvitsisiko sun käydä jossain vaiheessa kuraattorilla? Totesin, ettei todellakaan, mä oon ihan kunnossa! Lasten pitäis tietää, että kuraattorilla käynti on normijuttu. Tai laittaa jokainen käymään siellä kerran edes pakollisena. Että ne näkis, ettei se ole pelottava paikka. Mä en tiedä, mitä mä haluan tulevaisuudelta, mut herran jumala, mä teen jotain jonkun nuoren hyväksi kyllä.

Sekasin: Nuoret selviytyjät

Artikkeli liittyy juttusarjaan Nuoret selviytyjät. Se on osa Ylen Sekasin-kampanjaa, jolla halutaan tukea nuorten hyvinvointia. Lisää aiheesta yle.fi/sekasin